2. pääsiäispäivä
Matt.28:8–15

Varhain aamulla Maria ja Salome
lähtevät Jeesuksen haudan luo,
ja he kuollutta Mestaria itkevät.
Kuka lohtunsa heille nyt suo?
Mutta kohta nuo naiset jo huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Tämän kuultuaan lähti sinne Pietari
murheen murtama, toivoton mies.
Ilman Jeesusta elämä on arvoton,
toki sen tämä kieltäjä ties.
Mutta kohta jo Pietari huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Eivät Pietari, Maria ja Salome
voineet hillitä ylistystään.
Kiitosvirsiä veisaten he lähtivät
ilosanomaa levittämään.
Tänään maailma ilosta huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Näillä sanoilla lauluntekijä Jaakko Löytty on kerrannut Epäilijän messu -nimisessä teoksessaan sen, mitä evankeliumien kirjoittajat todistavat pääsiäisaamusta.

Kun naiset veivät sapatin jälkeen tuoksuvaa öljyä haudan luo, kun Pietari ja Johannes kurkistivat hautakammioon ja kun hautaa vartioineet sotilaat häpeillen tunnustivat ylipapeille epäonnistuneensa tehtävässään, Jeesuksen hauta oli tyhjä.

Jokainen edellä mainituista ihmisistä tajusi, että Jeesus oli voinut poistua haudastaan vain elävänä. Mutta he hapuilivat epäuskon ja uskon välimaastossa. Ihmisjärki ei riittänyt selittämään tuota kokemusta.

Ylösnoussut Jeesus näyttäytyi ensin niille naisille, jotka menivät varhain aamulla hänen haudalleen. Nuo naiset saivat tehtävän viedä sana Jeesuksen oppilaille, että heidän Mestarinsa eli. Silloisessa ajassa todistuksen ottaminen vastaan naisilta ei kuulunut tapoihin, mistä syystä oppilaat arvelivat viestintuojien puhuneen omiaan eivätkä uskoneet heitä (ks. Luuk.24:10–11).

”Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.” (Luuk.24:12).

Jaakko Löytyn Epäilijän messu on omistettu apostoli Tuomaalle, joka harhaili epätoivon ja uskon välimaastossa vielä silloinkin, kun toiset olivat jo kohdanneet ylösnousseen Herran. Mutta kuka tahansa hengellisesti koditon ihminen on Tuomaan paikalla, kun tämä kysyy:

Miksi veisaatte sitä samaa virttä,
että joku joskus voitti kuoleman?
Onhan ihminen yhä toisen uhri.
Näen maailman julman, ankaran.

Teoksen lopussa, Jumalan Karitsa -hymnissä, Tuomas saa vastauksen vaikeisiin kysymyksiinsä. Kuoro laulaa hänen ahdistuneiden repliikkiensä väliin:

Katso, Jumalan Karitsa!
Katso, Jumalan Karitsa,
joka tähtemme syyttömänä kuolee,
meidän syntimme kantaa harteillaan.
Herra, armahda, armahda nyt meitä,
anna rauhasi tähän maailmaan.

Jeesus auttoi Tuomaan uskoon osoittamalla hänelle kouriin tuntuvalla tavalla, että hän oli voittanut kuoleman.

”Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!’ Silloin Tuomas sanoi: ’Minun Herrani ja Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh.20:26–29).

Suuri osa tämän maailman ihmisistä elää ilman uskoa Kristukseen. Lukuisat kristitytkin noudattavat tapoja, jotka kertovat välinpitämättömyydestä sitä uskoa kohtaan, johon heidät on kastettu. Uuden Testamentin viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys avaa lukijalleen näyn, että kristittyjä on kolmenlaisia: yhtäältä niitä, jotka ovat hengellisesti palavia, toisaalta niitä, jotka ovat uskossaan haaleita, ja viimeksi niitä, joiden usko on sammunut (ks. Ilm.2:1–29).

Jeesuksen oppilaskunta oli hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä, vielä viikkojenkin ajan epävarmuuden ja odotuksen tilassa. Niin olemme myös me, kun meille tapahtuu jotakin traumaattista. Voimattomuuden tunne ja särkymisen kokemus eivät ole kuitenkaan sama asia kuin kuollut usko. Kun ruumiillinen, henkinen tai hengellinen kipu saa meidät huutamaan avuksemme Kristusta, vielä silloinkin, kun pystymme vain heikkoon huokaukseen, hänen Henkensä on meissä ja rukoilee puolestamme.

Päivän evankeliumissa juutalaisten ylipapit ja vanhimmat ovat esimerkki kuolleesta uskosta. He lahjovat vartiosotilaat kertomaan päällikölleen, että oppilaat varastivat haudasta Jeesuksen ruumiin sillä aikaa, kun vartijat nukkuivat. Selitys on huono, koska vartiotehtävässä nukahtamisesta seuraa ankara kurinpito. Mutta ylipapit ja vanhimmat turvautuvat valheeseen mieluummin kuin tunnustavat Jumalan ihmeen.

Kuolleen uskon edustajat voivat olla hurskaita tavalla, että he eivät palvo käsin tehtyjä jumalia. Mutta elävän Jumalan tuntemusta heillä ei ole. He voivat toistaa ulkoa pyhät kirjoitukset, mutta he selittävät pois ne kohdat, joissa Jumala tuomitsee synnin. He voivat johtaa komeita seremonioita, mutta he eivät johdata ketään parannukseen ja Kristuksen armoon. He voivat tehdä rohkeita päätöksiä, mutta he vetäytyvät jokaisesta taistelusta, joka käydään Jumalan valtakunnan ja pimeyden välillä.

Jeesus kuoli kaikkien ihmisten puolesta – myös niiden puolesta, jotka eivät ottaneet eivätkä ota vastaan hänen uhriaan. Juuri siitä me ymmärrämme, että hän haluaa pelastaa hengellisestä kuolemasta eli kadotuksesta niin monta ihmistä kuin mahdollista. Meitä, jotka olemme liitettyjä häneen ja merkittyjä hänen laumaansa, hän vetää puoleensa, jotta kasvaisimme hänen tuntemisessaan ja rohkaistuisimme olemaan suolana ja valona maailmassa (ks. Matt.5:13–16). Sillä autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.