3. ja 4. sunnuntai pääsiäisestä, 2. vsk

1450521.jpg

En usko niin kuin kirkko opettaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Uskon niin kuin Kristuksen kirkko on aina uskonut.

 

Jeesuksen jumaluuden suuriin salaisuuksiin kuuluu, että hän, vaikka oli samaa olemusta kuin Isä, lähestyi Jumalaa nöyrästi rukoillen. Hän sanoi: "Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä." (Joh.17:5).

Koska Jeesus kulki tässä vaiheessa kohti ristiä, hänen sanansa kuvastivat ehdotonta luottamusta Jumalan voimaan ja uskollisuutta hänen tahdolleen. Saamme ajatella, että meillä on sovitus synneistämme siksi, että Jeesus oli yhtä Jumalan kanssa. Hänellä oli, niin kuin apostoli Paavali sanoo,

Jumalan muoto,

mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan

olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan.

Hän otti orjan muodon

ja tuli ihmisten kaltaiseksi.

Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa.

Hän alensi itsensä

ja oli kuuliainen kuolemaan asti,

ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken

ja antanut hänelle nimen,

kaikkia muita nimiä korkeamman.

(Fil.2:6-9).

Rukoillessaan omiensa puolesta Jeesus puhui silloisista ja tulevista seuraajistaan. Jumala oli valinnut heidät maailmasta ja antanut heidät Pojalleen. Poika oli opettanut heille kaiken, minkä Isä oli käskenyt. Ja Isä oli antanut opetuksen tulla otetuksi vastaan. Oppilaat käsittivät, että Jeesus oli maailman valo.

Juuri tämän valon vuoksi Jeesuksen omat tulivat maailman vihaamiksi. Evankeliumi paljasti ihmisten turmeltuneisuuden, ja turmeltuneet ihmiset halusivat tukahduttaa evankeliumin voidakseen jatkaa turmiollista menoaan. Jotka pahaa tekevät, eivät tahdo tulla valoon tutkittaviksi.

Tähän asti Jeesus oli varjellut oppilaansa vainolta. Mutta nyt hän oli lähdössä Isän luo ja joutui jättämään seuraajansa maailmaan. Heitä ei voinut ottaa pois pahan keskeltä. Siksi heidät piti vahvistaa kohtaamaan maailma. Jeesus rukoili, että hänen omansa pitäisivät kiinni totuudesta. Tämän pyyntö toteutui, kun he saivat Puolustajan, Totuuden Hengen.

Ylimmäispapillisen rukouksen viimeinen jakso koski kirkkoa kokonaisuutena. Toisin sanoen kaikkia, jotka aikojen halki ovat uskoneet evankeliumin ja vieneet sitä eteenpäin. Jeesus rukoili kristityille kahta asiaa: "että he olisivat yhtä" (Joh.17:21) ja että he saisivat kerran olla siellä, minne Jeesus oli menossa (Joh.17:24).

Ensimmäinen pyyntö viittasi jännitteisiin, jotka rikkoivat kristittyjen yhteyttä. Kirkon alkuaika oli lähetystyön menestyskausi. Varsin pian sen jälkeen apostolien oli kokoonnuttava ja etsittävä sopua juutalaistaustaisten ja pakanalähtöisten kristittyjen välille. Myöhempinä vuosisatoina piispat kokoontuivat seitsemään suureen kirkolliskokoukseen ratkaisemaan opillisia kiistoja. Päämääränä oli kirkon ykseys.

Koska Kristus tahtoo kirkkonsa pysyvän yhtenä, on aiheellista kysyä, mitä ovat roomalaiskatoliset, ortodoksiset, luterilaiset, anglikaaniset, metodistiset, presbyteeriset, reformoidut, calvinistiset, baptistiset, helluntailaiset ynnä muut kirkkokunnat.

Kirkkokuntien lukuisuuteen on vain yksi syy: kristittyjen luopuminen Jumalan sanan totuudesta. Kirkon hajaannus on seuraus Jumalalle kuuluvan kiitoksen ja kunnioituksen antamisesta ihmisille ja instituutioille, joille se ei oikeasti kuulu. Kristityt voivat kyllä päästä yhteisymmärrykseen, kunhan he luopuvat ylimielisyydestä ja syyttelevästä asenteesta toisiaan kohtaan sekä ennen kaikkea vääristä jumalista.

Me luterilaiset ehkä tunnemme jonkinlaista oikealla perustalla lepäämisen riemua. Mutta meillä ei ole todellista aihetta ylpeillä, sillä olemme antaneet monissa käytännön asioissa periksi maailmalle ja luopuneet Raamatun ohjeellisuudesta. Jos Jeesus arvioisi kirkkoamme tänä päivänä, hän taitaisi sanoa samoin kuin oppilailleen, jotka eivät jaksaneet valvoa ja rukoilla hänen kanssaan: "Tahtoa ihmisellä kyllä on, mutta luonto on heikko." (Mark.14:38).

Kun Jeesus toivoi, että kaikki hänen omansa olisivat hänen kanssaan Isän luona, hän tahtoi kiinnittää seuraajiensa ajatukset siihen valtakuntaan, jonka hän lupasi heille. Ollaksemme oikeasti sovinnossa Isän kanssa meidän pitää kysyä, olemmeko menossa syntiemme vuoksi kadotukseen vai Kristuksen armon tähden iankaikkiseen elämään.

Tämä kysymys johtaa meidät etsimään sovitusta Kristuksesta sen sijaan, että haemme yleisestä mielipiteestä tai yksityisestä ajattelustamme selityksiä ja oikeutuksia synneillemme. Koska maailman menoon mukautuneet ihmiset eivät tunne Kristusta, he luulevat, että Kristuksen seuraaminen on juuttumista menneen maailman opinkappaleisiin. Meille, jotka uskomme Jeesuksen opetuksen, hän on tie, totuus ja elämä. Emme ole juuttuneita vaan vapaita.

Jeesus päätti rukouksensa sanoen: "Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä." (Joh.17:26). Tämän sanottuaan Jeesus meni oppilaineen sille puolelle Kidroninpuron, jossa Jumalan rakkaus näyttäytyi ristin muotoisena.