Pyhäinpäivä
Matt.5:1‒12


         Kuva: Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus


Pyhäinpäivän evankeliumissa Jeesus puhuu ihmisille, joille elämä on ahdistava kokemus.

Kun hän kutsuu heitä hengessä köyhiksi, hän ei tarkoita käänteisesti, että he olisivat aineellisesti rikkaita. Päinvastoin näillä ihmisillä ei ole rikastumisen mahdollisuuttakaan, mutta he ovat autuaita, sillä Jumalan sanan lupaukset koskevat heitä.

Kun Jeesus puhuttelee kuulijoitaan murheellisiksi, hän ei tarkoita mitään ohimenevää surua, vaan hän osoittaa sanansa kärsiville ja kovaosaisille. Nämä ihmiset eivät voi odottaa kohdalleen edes sattumanvaraista onnea, joka auttaisi heidät nousemaan kurjuudesta. Kuitenkin he ovat autuaita, sillä Jumalan sanan lupaukset koskevat heitä.

Kun Jeesus arvostaa kuulijoidensa kärsivällisyyttä, hän ei kehu heitä sivistyneiksi ja suvaitsevaisiksi. Hän viittaa juutalaisille sietämättömään tilanteeseen, että Jumalan valittua kansaa hallitsee pakanallinen keisari. Ne, jotka eivät kiihkoile eivätkä tee väkivaltaista vastarintaa, ovat autuaita, koska Israelin Jumala taistelee heidän puolestaan.

Kun Jeesus puhuttelee ihmisiä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, hän ei tarkoita niitä, jotka yrittävät kaikin keinoin osoittaa olevansa kelpo uskovaisia. Päinvastoin hän puhuu niille, joiden kelvollisuutta epäillään – niille, jotka ajetaan pois synagogista ja joiden ei sallita astua temppeliin. He ovat autuaita, sillä he saavat Jumalalta lahjaksi vanhurskauden ilman omia tekojaan.

Kun Jeesus onnittelee niitä, jotka tuntevat sääliä kanssaihmisiään kohtaan, hän ei tarkoita niitä, jotka omatuntoaan rauhoittaakseen antavat hiukan pois liiastaan. Armahtavaisilla ei ole varaa jättää lähimmäistään pulaan, koska he tarvitsevat itsekin armoa. He ovat autuaita sen vuoksi, että Jumala rakastaa heitä.

Kun Jeesus onnittelee puhdassydämisiä, hän tarkoittaa ihmisiä, jotka eivät huomaa itsessään mitään hyviä ominaisuuksia. Heidän kauneutensa ei näy ulos, eikä heidän rohkeutensa ole valmiutta rikkoa rajoja. He kunnioittavat Jumalaa ja hänen sanaansa enemmän kuin ihmisiä ja heidän alati vaihtuvia mielipiteitään. Vilpittömään totuuden etsintään kätkeytyy siunaus, joka vie heitä Jumalaa kohti.

Kun Jeesus onnittelee rauhantekijöitä, hän tarkoittaa niitä harvoja maanmiehiään, jotka eivät suhtaudu Rooman valtaan uhkana, vaan ymmärtävät vakaiden olojen ja hyvien liikenneyhteyksien merkitsevän mahdollisuutta laajentaa Jumalan tuntemista kansojen keskuuteen. Rauhantekijät kulkevat korkeuden polkuja nöyryyden askelin. Siksi heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.

Ja kun Jeesus puhuttelee ystävällisesti niitä, joita vainotaan heidän oikeamielisyytensä ja uskollisuutensa tähden, hän tarkoittaa seuraajiaan kaikkialla ja kaikkina aikoina. Heidän rakkautensa Jeesukseen tekee heidät vihatuiksi maailmassa, mutta autuaiksi Jumalan valtakunnassa. Siksi he saavat ylentää sydämensä Jumalan puoleen ja ottaa vastaan, mitä Isä heille antaa. Ahdistettuinakin he saavat levätä Kristuksen armossa.

Huomaamme siis, että Jeesuksen julistus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat köyhiä, kovaosaisia, syrjittyjä, laupiaita, totuutta etsiviä, rauhantahtoisia ja syyttömästi tuomittuja. Jumala lähetti Poikansa pelastamaan maailman, mutta maailmassa Jumalan Pojan evankeliumi kelpaa niille, joilla ei ole antaa Vapahtajalle muuta kuin heikkoutensa, häpeänsä ja tappionsa.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että autuaita eli pyhiä ihmisiä ovat ne, jotka ovat osoittaneet erityistä uskon varmuutta, lujuutta ja rohkeutta. Päivän evankeliumi avaa kuitenkin eteemme kuvan tavallisista ja huomaamattomista ihmisistä, joita Jeesus kutsuu autuaiksi sen vuoksi, että he kuulevat ja ottavat vastaan hänen sanansa. Pyhyytemme on siis vain sitä, että Jumala katsoo meihin suopeasti Poikansa tähden.

Luterilaiseen uskoon kuuluu myös ajatus, että kristitty kantaa Kristukselta saatua pyhyyttä. Kristuksen armo on kuin uusi, puhdas ja valkoinen puku, jonka tähden Jumala hyväksyy meidät. Sen sijaan Kristus pukeutuu ryvettyneisiin kerjäläisen vaatteisiimme ja ottaa päälleen Jumalan vihan. Näin Vapahtajamme on tehnyt kanssamme meidän kannaltamme onnellisen mutta omalta kannaltaan tappiollisen vaihtokaupan.

Kristuksen pyhyyden kantaminen ei tarkoita, että olisimme täydellisiä. Olemme paremminkin sekä syntisiä että vanhurskautettuja niin, että meidän täytyy jatkuvasti huutaa avuksemme Kristusta, jotta pysyisimme iankaikkiseen elämään vievällä tiellä.

Kristuksen tähden meistä on tullut armon kerjäläisiä, eikä se tarkoita vain sisäistä tilaamme vaan hyvin usein myös ulkonaista olemustamme. Kun olemme päässeet tuntemaan syntiemme pohjattomuuden sekä Kristuksen armon mittaamattomuuden, emme enää kulje suorina, ylpeinä ja itsevarmoina. Tällaista heränneen ihmisen mielentilaa kuvataan virressä 632 sanoin:

"Vaan milloin aavistan/ sen juhlan korkean,/ kun uutta virttä laulan kanssa pyhien,/ niin aivan maahan painaa juhla autuuden."

Kun sytytämme tänään kynttilöitä poisnukkuneiden rakkaidemme muistoksi, panemme toivomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen, joka on pyhällä ja kalliilla verellään lunastanut meidät vapaiksi synnistä ja kuolemasta. Antakoon hän meille voimaa kilvoitukseen, että saisimme kaikki yhdessä iloita hänen kasvojensa edessä sitten, kun kuolemaa, murhetta, valitusta ja vaivaa ei enää ole (vrt. Ilm.21:4).