12. sunnuntai helluntaista, Matt.23:1−12, 3. vsk

 

1251024000_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Päivän evankeliumi on osa tekstikokonaisuudesta, jossa Jeesus arvostelee kansansa uskonnollisia johtajia, lainopettajia ja fariseuksia. Jeesuksen syyteluettelo heitä vastaan on pitkä:

   he estävät ihmisiä ymmärtämästä sanomaa taivasten valtakunnasta,

   he ovat ahneita ja petollisia,

   he kärkkyvät mainetta ja kunniaa,

   he opettavat virheellisesti,

   he ovat pikkutarkkoja sivuseikoissa mutta epätarkkoja pääasioissa,

   he huolehtivat siisteydestään mutteivät rehellisyydestään,

   he varjelevat kunniaansa mutteivät omatuntoaan,

   he pitävät itseään Jumalan asiamiehinä, vaikka edustavat pimeyttä.

Jeesuksen ajan juutalaisista ylipapeista tiedetään, että he olivat maallistuneita ja turmeltuneita. Mutta fariseukset olivat tunnollisimpia kaikista juutalaisista. He pyhittivät koko elämänsä Jumalan käskyjen tutkimiseen ja tulkitsemiseen. Siksi on aiheellista kysyä, miksi Jeesus samasti ylipapit, kirjanoppineet, saddukeukset ja fariseukset yhdeksi teeskentelijöiden joukoksi.

Fariseuksethan olivat useimmiten kunnon juutalaisia, mutta he eivät malttaneet olla vertaamatta itseään kanssaihmisiinsä. Toki he tunnustivat, etteivät he voineet koskaan yltää täydellisyyteen Jumalan käskyjen noudattamisessa. Mutta tämä tosiasia ei tehnyt heistä nöyriä vaan ristiriitaisella tavalla ylpeitä.

Fariseusten pyrkimyksessä täydellisyyteen oli jotain samanlaista kuin kehonrakennukseksi kutsumassamme urheilulajissa. Mitä paremmin fariseukset onnistuivat toteuttamaan ankaraa ohjelmaansa, sitä enemmän he ihailivat itseään. Ja mitä enemmän he iloitsivat saavutuksistaan, sitä ulkokohtaisemmaksi heidän hurskautensa muuttui.

Tästä näkökulmasta katsoen jokaisen kristityn on parempi olla tiukka itselleen ja armollinen muille kuin tyytyväinen itseensä ja kova lähimmäisilleen. Sillä se, mitä luulemme täydelliseksi, on Jumalan silmissä vaillinaista. Minkä kuvittelemme ansiokkaaksi, on Jumalan silmissä turmiollista. Ja minkä oletamme olevan hurskasta, on Jumalan silmissä epäpyhää.

Tarve tulla hyväksytyksi voi johtaa meidät etsimään kiitosta ja tunnustusta kohtuuttomilla ja liioitelluilla tavoilla. Sama tarve voi vaikuttaa myös siihen, mitä odotamme Jumalalta. Tavallinen inhimillinen virheolettamus on, että hänen kanssaan voi käydä kauppaa.

Fariseukset toivat Jumalan eteen uhrilahjoja ja hyviä tekoja siinä toivossa, että ne peittäisivät heidän huonot tekonsa. Syntien anteeksi saaminen ei kuitenkaan ole ostohyödyke, vaan se on Jumalan armoa. Uhrilahjat tulee antaa ja hyvät teot tehdä kiitollisuudesta eikä pisteiden keruun vuoksi.

*

Virheellisillä oletuksilla on taipumus vakiintua vääriksi uskomuksiksi. Toisinaan raja oikean ja väärän välillä on hiuksen hieno. Sekä lännen että idän kirkon tapoihin kuuluu, että hengellisen säädyn edustajia puhutellaan arvonimillä isä ja äiti. Jeesus kuitenkin sanoi oppilailleen:

”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus.”

Seikka, että kristityt antavat kunnioittamilleen opettajille arvonimen ’isä’ tai ’äiti’ johtuu siitä, että piispat, papit, apotit ja abbedissat osoittavat seurakuntaan kohdistuvalla johtamisella, opettamisella ja huolenpidolla isän ja äidin ominaisuuksia.

Jos kirkolliset arvonimet kuvaavat haltijansa tehtävää, ne ovat terveellä pohjalla. Pastori on paimen, diakoni on palvelija, rovasti on esimies ja piispa on kaitsija. Mutta jos arvonimet muuttuvat titteleiksi, joista kilpaillaan ja joilla pöyhkeillään, silloin niiden ilmaisemat tehtävätkin vääristyvät.

Apostoli Paavali sanoi korinttolaisille:

”Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.” (1.Kor.1:26−29).

Hyvää itsetuntemusta ei voi hankkia mielen valmennusohjelmilla, ulkonaisilla tehosteilla eikä ostetuilla ansioilla. Opimme tuntemaan itsemme, kun tunnustamme heikkoutemme ja turvaudumme kaikessa Kristukseen. ”Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: ’Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.” (1.Kor.1:30−31).