19. sunnuntai helluntaista

Mark.12:28−34
 

 

Päivän evankeliumissa viitataan väittelyyn, jonka Jeesus kävi juutalaisten oppineiden kanssa ylösnousemuksesta. Hän oli tukkinut saddukeuksilta suun osoittamalla, että ylösnousemususko perustui pyhiin kirjoituksiin mutta saddukeusten nokkelat kysymykset ihmisviisauteen.

Nyt eräs lainopettaja vuorostaan haastoi Jeesuksen väittelyyn kysymyksellä lain suurimmasta käskystä. Jeesus vastasi lausumalla ensin juutalaisten uskontunnustuksen: ”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra.” Sitten hän lausui kymmenen käskyn tiivistelmän, jonka lainopettajakin tunsi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Lainopettaja ei voinut kiistää Jeesuksen antaman vastauksen oikeaoppisuutta. Siksi hänen täytyi tunnustaa kohdanneensa Jeesuksessa vähintään vertaisensa. Jeesus puolestaan rohkaisi lainopettajaa jatkamaan totuuden etsimistä sanoen: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”

Rakkauden kaksoiskäsky on samanaikaiseti suurin ja vaikein kaikista käskyistä. Ihailemme ja ihmettelemme ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Jumalan rakkaudelle, mutta samalla joudumme tunnustamaan, ettemme osaa rakastaa muuten kuin alkaen itsestämme.

Jos rakkauden kaksoiskäsky otetaan vaatimuksena, se on mahdoton täyttää. Mutta tämä käsky on olemassa juuri siksi, että huomaisimme vajavaisuutemme. Emme pysty rakastamaan ensin Jumalaa, sitten lähimmäistämme ja viimeisenä itseämme, ellei Jumala lahjoita meille voimaa, joka tekee tällaisen yli-inhimillisen ja omat tarpeet unohtavan rakkauden mahdolliseksi.

Ihmiset, jotka eivät tiedä Jumalasta muuta kuin hänen lakinsa, yleensä loukkaantuvat, kun Raamattu paljastaa heidän todellisen ja täydellisen puutteellisuutensa. Kannattaa kuitenkin olla loukkaantumatta ja kuunnella oikein, sillä Uudessa Testamentissa apostoli Johannes sanoo: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh.4:10).

Olemme siis syntisiä; ja syntisinä olemme kelpaamattomia Jumalalle. Taivaskelpoisuuden ehtona on nimittäin puhtaus. Juuri se meiltä puuttuu, mutta Jumalan vaatimukset täyttyvät kohdallamme, kun uskomme Jumalan Poikaan, Jeesukseen. Apostoli Paavali sanoo: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2.Kor.5:21).

Rakkauden kaksoiskäskyn täyttäminen ei ala siitä, että me päätämme ja yritämme toimia sen mukaisesti, vaan se alkaa Jumalan tahdosta tehdä meidät osallisiksi iankaikkisesta elämästä hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Seuraava askel on, että me tunnustamme syntimme ja pyydämme Jumalalta, että hänen Poikansa veri sovittaa välimme hänen kanssaan. Kolmas askel on, että Jumala antaa meille syntimme anteeksi ja sulkee meidät armoonsa. Jumalan armon kohteena olemisesta seuraa neljäs askel, joka on kristityn kutsumus, lähimmäisten palveleminen Kristuksen rakkaudella.

Olipa kysymys Jumalan antamista käskyistä tai Jumalan rakkaudesta, me olemme aina vastaanottava osapuoli. Koska Jumala on loputtomasti sama ja muuttumaton, niin myös hänen sanansa on iankaikkinen ja pysyvä. Ja koska Jumala ja hänen sanansa pysyvät ikuisesti, niin myös hänen armonsa, jonka hän on osoittanut ihmiskunnalle Jeesuksen Kristuksen kautta, säilyy maailman loppuun saakka.

Jos ryhdymme muuttamaan Jumalan sanaa ja soveltamaan sitä tavoilla, jotka voi perustella ainoastaan ihmisviisaudella, saamme olla varmoja, että Jumala jättää meidät yrittämään omilla voimillamme. Ehkä joku luottaa itseensä ja uskoo saavansa aikaan hyviä asioita humanismin pohjalta. Mutta ihmisten antama kiitos ei korvaa sitä, että Jumalan siunaus jää puuttumaan.

Luterilaisen uskonpuhdistuksen alkamisesta tulee kuluneeksi kohta viisi sataa vuotta. Se on aatehistoriallisesti pitkä aika, ja ehkä juuri siitä syystä luterilainen kristillisyys nykyään liukuu pois perustaltaan ja lähestyy kristillistä humanismia.

Tämä seikka ei ole yllätys niille, jotka tuntevat kirkkohistoriaa, sillä kristillisen humanismin vaikutusvaltaisin edustaja Erasmus Rotterdamilainen (1466−1566) halusi Euroopan ruhtinaskuntien yhdistyvän yhtenäiseksi kulttuuriseksi alueeksi. Euroopan Unionin rakentamisen myötä Erasmuksen ajatukset ovat saaneet uuden sosiaalisen tilauksen.

Vuonna 1524 ilmestyneessä teoksessaan ’De libero arbitrio diatribe − Tutkielma vapaasta tahdosta’ Erasmus esitti väitteen, että ihminen pystyi tekemään parannuksen ja vapautumaan synnistä omin voimin. Hän väitti myös, että tämä tahdon vapaus piti tunnustaa, jotta Jumalan oikeudenmukaisuudella ja laupeudella olisi mielekäs sisältö.

Martti Luther (1483−1546), joka oli kokenut synnintuntoa ja elänyt todeksi voimiensa riittämättömyyden, ei hyväksynyt Erasmuksen optimistista käsitystä ihmisen mahdollisuuksista voittaa synnin valta.

Luther vastasi Erasmukselle kirjallaan ’De servo arbitrio – Sidotusta ratkaisuvallasta’ (1524). Siinä Luther osoitti Raamatun avulla, että jos pelastuksen asiassa ihmisen vapaalle tahdolle jäisi pienikin tila, se turhentaisi Kristuksen työn. Jumalan armo ei olisi silloin täydellinen, vaan sen lisäksi tarvittaisiin jokin ihmisen teko.

Lutherin ja Erasmuksen välillä oli sellainen ero, että Erasmus ainoastaan opetti uskon uudistumista, mutta Luther eli sen todeksi. Erasmus oli, kuten Egon Friedell on todennut, värikkäämpi, avarampi, terävämpi, johdonmukaisempi, universaalimpi ja rohkeampi ajattelija kuin Luther, mutta hän oli vain ajattelija; Luther oli suuri ihminen, Erasmus oli vain suuri pää.

Monet aikakautemme luterilaiset teologit pitävät Lutherin opetusta, jonka perusperiaatteet ovat ’Yksin Kristuksesta’, ’Yksin armosta’ ja ’Yksin uskosta’, vähemmän kiinnostavana kuin Erasmuksen järkiperäistä kristillistä humanismia. Ja tästä johtuu, että he opettavat luterilaisuutena sellaista, mikä oikeasti ei ole luterilaisuutta. Tämä seikka puolestaan saa aikaan uuden tulkinnan, jonka mukaan kristillisen uskon alku ja loppu on rakkaus eikä Kristus (vrt. Ilm.21:6).

Opettaahan Raamattu tosin, että rakkaus on Jumalasta, ja että jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan (ks. 1.Joh.4:7). Mutta ihmisen käsitys, tunne ja kokemus rakkaudesta ovat ainoastaan tahrainen ja särkynyt kuva Jumalan rakkaudesta. Jälkimmäinen ilmestyi ihmiskunnalle Jeesuksessa Kristuksessa, ja sen täydellisyyttä on mahdoton pukea ihmiskielen sanoiksi tai ilmaista tyhjentävästi edes hyvien tekojen kautta.

Alituinen kiusauksemme ja harhaan joutumisemme mahdollisuus on siinä, että samastamme inhimillisen rakkauden Jumalan rakkauteen, jolla rakkauden kaksoiskäsky kehottaa meitä rakastamaan. Jos ja kun yritämme panna toimeen Jumalan tahdon käyttäen voimavaranamme inhimillistä rakkautta, saamme aikaan vain vahinkoa Kristuksen asialle; ja silloin emme ole lähelläkään Jumalan valtakuntaa.

Mitä me siis voimme tehdä parantaaksemme maailmaa, jossa joudumme kuitenkin viettämään aikamme? Parhaan tuntemani vastauksen tähän kysymykseen on kiteyttänyt Anna-Mari Kaskinen sanoittamassaan laulussa Evankeliumi. Laulun toisessa säkeistössä sanotaan:

Rukoile ja työtä tee, muu Luojalle jää.
Ajallansa työsi kantaa saa hedelmää.
Vaikka oma voimasi on vaatimaton,
vierelläsi voimallinen Jumala on.
Evankeliumi – ilosanomamme on.
Evankeliumi – murtaa vaikka kallion.