21. sunnuntai helluntaista, Matt.22:1–14, 1. vsk

Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän kutsuissa on pukeutumisetiketti. Se tarkoittaa, että miesten on käytettävä frakkia tai virkaansa kuuluvaa juhlapukua. Naisten pukeutumissääntö on vapaampi kuin miesten, mutta hekään eivät saa tulla juhlaan arkivaatteissa tai pukeutuneina tyylittömästi.

Miksi tällaisista kuningas- ja keisarivallan aikaisista tavoista pidetään kiinni Suomen tasavallassa vielä 2010-luvulla? Siksi, että etiketin mukaisella pukeutumisella kutsutut osoittavat arvostuksensa kutsujaa, Suomen tasavallan presidenttiä kohtaan sekä maamme itsenäisyyttä kohtaan.

1990-luvulta lähtien Suomessa on järjestetty myös niin sanottuja varjoitsenäisyyspäivän juhlia. Niiden takana ovat olleet sellaiset ryhmät, jotka eivät ole kuuluneet suomalaisen yhteiskunnan perinnäiseen järjestelmään ja joille sen tähden ei ole lähetetty kutsua Linnan juhliin. Jotkut varjoitsenäisyyspäivän viettäjät ovat jopa häirinneet presidentinlinnan itsenäisyyspäivän tilaisuutta.

Jeesuksen vertauksessa kuninkaanpojan häistä on kuitenkin päinvastainen asetelma kuin kertomassani esimerkissä. Siinä ne, jotka kuuluvat yhteiskunnan ”kermaan”, halveksivat kutsujaa eivätkä saavu juhlaan. Jotkut osoittavat jopa avointa vihamielisyyttä kutsujaa kohtaan pahoinpitelemällä tämän sanansaattajat. Sen sijaan ne ihmiset, jotka eivät ole voineet milloinkaan kuvitella tulevansa kutsutuiksi, saapuvat kuninkaanpojan häihin mielellään ja täyttävät juhlasalin.

Millaisessa valtakunnassa voi käydä näin? Kysymyksessä ei ole mikään maallinen valtakunta. Vertauksen kuningas on Jumala. Kuninkaan poika on Kristus. Kuninkaanpojan häät ovat  taivaallinen juhla, johon Jumala kutsuu ihmisiä tästä maailmasta Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Kristuksen valtakunnassa maalliset arvojärjestykset kääntyvät nurin: ”Monet viimeiset ovat silloin ensimmäisiä, monet ensimmäiset viimeisiä.” (Luuk.13:30).

Mutta tähänkin juhlaan kutsuttujen täytyy noudattaa pukeutumisetikettiä. Nimittäin:

”Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: 'Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävatteita?' Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: 'Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.”

Tätä kohtaa meidän on vaikea ymmärtää saati hyväksyä. Meistä tuntuu oikeutetulta, että kyseinen mies saapui juhlaan ilman hääpukua. Linnan tapoja tuntemattomana hän ei osannut ajatella, että hänen pitäisi pukeutua tilaisuuden arvon mukaisesti. Ehkä hän ei edes omistanut kyllin hienoa pukua, jonka olisi voinut laittaa päällensä.

Mutta jos olemme lukeneet Uuden Testamentin läpikotaisin, huomaamme, ettei mies loukannut kuningasta sillä, että hän tuli hääjuhlaan omissa vaatteissaan. Loukkaus oli siinä, että tälle miehelle ei kelvannut hääpuku, jonka kuningas antoi jokaiselle juhlasaliin saapuneelle. Apostoli Paavali ilmaisee saman asian näin:

”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne.” (Gal.3:26–27).

Mies, joka saapui kuninkaanpojan häihin omissa vaatteissaan, ei siis ollut Kristuksen seurakunnan jäsen. Kaste ja usko eivät yhdistäneet häntä Kristukseen niin, että hän olisi ollut Kristuksessa ja Kristuksen oma. Siksi hän jäi alastomaksi ja sanattomaksi Jumalan edessä. Koska hänellä ei ollut puolustajaa, hänet heitettiin ulos pimeyteen.

Jumalan valmistaman pelastuksen torjuminen johtaa kadotukseen. Jeesus muistutti oppilaitaan tästä sanoen: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6).

Silti moni nykyajan ihminen koettaa löytää Jumalan valtakuntaan oman tiensä, sellaisen tien, joka kulkee Kristuksen ohi. Tämä pyrkimys puetaan muun muussa seuraavanlaisiksi väittämiksi:

– Kyllä minä Jumalan tunnen, mutta en minä Jeesusta mihinkään tarvitse.

– Jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan.

– Uskomiseen ei tarvita kirkkoa.

Jokainen näistä väittämistä osoittautuu virheelliseksi Uuden Testamentin valossa. Kristityllä ei ole muuta vanhurskautta eikä muuta autuutta kuin se, jonka hän omistaa uskossa Herraan Jeesukseen Kristukseen. Kirkko eli Kristuksen seurakunta on uskomisen kannalta välttämätön yhteisö, sillä kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta.

Mistä sitten tiedämme kuuluvamme Kristuksen kirkkoon? Ainakin siitä, että meidät on kasteessa liitetty tähän yhteisöön. Sitä kutsutaan myös Kristuksen ruumiiksi ja Jumalan perheväeksi. Tähän pelastustekoon, seurakunnan yhteyteen ottamiseen, jonka Jumala on toimittanut kertakaikkisesti puolestamme, meidän on suostuttava joka päivä parannuksessa ja uskossa.

Apostoli Paavali sanoo: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva.” (Room.10:9).

Jos suostumme siihen, että Jumala on pelastanut ja pelastaa meidät Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta, silloin kohdallamme toteutuu apostolin lupaus: Pyhä Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. (ks. Room.8:16).