Kynttilänpäivä
Luuk.2:21‒38

kultakoivu_signed-normal.jpg

Luukkaan evankeliumin mukaan hurskas vanhus nimeltä Simeon tunnisti Jeesus-lapsessa Israelin ja koko maailman Vapahtajan. Simeon otti Jeesus-lapsen syliinsä ja ylisti Jumalaa. Myös hyvin iäkäs naisprofeetta Hanna näki Jeesuksen ja alkoi ylistää Jumalaa sekä puhua lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.

Luukas mainitsi nämä tapaukset, koska niiden kautta kävi selväksi, että liitto, jonka Jumala solmi Aabrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa, jatkui Jeesuksessa. Simeonin siunaus ja Hannan todistus tulivat samasta lähteestä, Pyhästä Hengestä.

Suurin merkki kaikista oli kuitenkin Jeesus, jonka elämä oli alusta lähtien vihitty sijaiskärsimykseen. Simeon sanoi Marialle:

”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk.2:34‒35).

Vanhan liiton aikaisiin tapoihin kuului, että israelilaiset antoivat Jumalalle lunastusuhrin jokaisesta kansansa esikoispojasta (ks. 2.Moos.13:13). Esikoispojat piti ikään kuin ostaa takaisin Jumalalta, jolle heidät oli pyhitetty.

Uuden liiton esikoinen, Jeesus, antoi itsensä uhriksi kansojen puolesta, jotta kaikki ihmiset tulisivat ostetuiksi Jumalalle. Merkki, jota ei tunnustettu ja johon monet kompastuivat, oli Kristuksen risti. Tämä merkki kuitenkin vaikutti myös toisinpäin: se auttoi monet nousemaan alennustilastaan.

Ne israelilaiset, jotka näkivät ristin ainoastaan teloitusvälineenä, pitivät sitä häpeän ja kuoleman merkkinä. Mutta niille, jotka saivat kohdata Jeesuksen ylösnousseena, rististä tuli voiton ja elämän merkki.

Jeesus todella jakoi israelilaisten mielipiteet kahtia. Nöyrät ja hiljaiset kansalaiset ihastuivat valosta ja toivosta, jonka he saivat elämäänsä Jeesuksen kautta. Mutta ylpeät ja ylhäiset uskonnolliset johtajat vihastuivat, koska heidän hengellinen antinsa osoittautui petokseksi.

Yhä edelleen ihmiset jakautuvat vastaanottajiin ja torjujiin kuullessaan julistusta, joka kertoo Jeesuksesta maailman valona ja kuoleman voittajana. Jeesukseen ei voi suhtautua neutraalisti, sillä hän sanoo: ”Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6).

Tämä hänen sanansa tarkoittaa juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jeesus on maailman valo niille, jotka uskovat häneen. Moni haluaisi valjastaa Jeesuksen palvelemaan jotain ihmisille sopivaa päämäärää, mutta siinä ei ole kysymys uskosta vaan yleensä huomion, menestyksen tai vallan tavoittelusta.

Kristillisen kirkon lähes kahden vuosituhannen mittaisen historian aikana monien sisimmät ajatukset ovat tulleet julki jälkimmäisellä tavalla. Nöyrä ja Jumalan tahdolle kuuliainen usko on ollut ja on edelleen yhtä harvinainen kuin hyvä maa, josta Jeesus puhui kylväjävertauksessaan.

Silti kynttilänpäivä on yksi kristillisen lähetystyön juhlista. Todistihan hurskas Simeon Jeesuksesta sanoen: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille.” Emme juhli Jeesuksen antaman lähetyskäskyn väärin käsittämisiä emmekä niistä seuranneita epäinhimillisiä tekoja, esimerkiksi miekkalähetystä.

Simeonin todistus kehottaa meitä katsomaan pelastukseen, jonka Jumala on valmistanut meille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ‒ mutta ei ainoastaan katsomaan vaan myös kertomaan. Simeon otti Jeesus-lapsen syliinsä ihastuneena siitä, että hän sai vanhoilla päivillään nähdä Jumalan lupauksen täyttymisen. Kohta heidän osansa vaihtuivat, Jeesus otti huomaansa vanhan Simeonin. Tämän ymmärtäminen antoi Simeonille hänen syvimmän ilonsa.

Silloin tällöin kristillisissä lehdissä nostetaan esiin lähetystyö kielteisessä merkityksessä. Joskus vaikuttimena on katumus menneiden vuosisatojen virheistä. Toisinaan kielteisyys kumpuaa siitä, että Kristusta ei tunneta ja että Isää Jumalaa pidetään julmana despoottina. Kun tähän yhdistyy kuvitelma Pyhän Hengen johdatuksessa olemisesta, sanan säilä heiluu ja haavoittaa.

Lähetystyöhön heikosti perehtyneet kirjoittajat sanovat, että Jeesuksesta ei tarvitse puhua ja että lähetystyön sisällöksi riittää aineellisen avun antaminen kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille.

Mutta mitä sellainen lähetystyö on, jota ei tehdä Jeesuksen nimessä? Sitä voitaneen kutsua kehitysavuksi. Ja kulkeeko Jeesus nimettömän aineellisen avun ”siivellä” niille, jotka tarvitsevat valoa? Useinhan kurjuus johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä ja epäjumalien palvelemisesta.

Pakanuus yltää parhaimmillaan fatalismiin, eräänlaiseen mielentyyneyteen, joka valittamatta alistuu kärsimykseen. Mutta fatalismissa ei ole valoa eikä toivoa. Siksi se ei anna voimaa rakastaa lannistumatta ja luottaa siihen, että hyvä voittaa pahan.

Sellaisen uskon, joka oli Simeonilla, antaa ihmisille vain hän, jolla on iankaikkisen elämän sanat. Hänen nimensä on Jeesus. Hän on Kristus, Herra, ja hänessä kaikki kansat tulevat siunatuiksi Jumalan tahdon mukaan.

Kenen toisen tykö me siis menisimme? Ja kenen toisen luo kutsuisimme muita? Ei ole syytä loukkaantua Kristukseen vaan ihastua häneen aina uudelleen ja kiittää häntä uskollisuudesta, jonka kaltaista ei ole kenelläkään toisella ihmisiä kohtaan.