3. adventtisunnuntai, Joh.1:19-27, 3. vsk

Kolmannen adventin evankeliumi kertoo Jerusalemin papeista ja leeviläisistä, jotka tulivat Johannes Kastajan luo ottamaan selvää, kuka hän oli.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Juutalaisten johtomiehet olivat lähettäneet nuo ihmiset, koska he pelkäsivät Johanneksen olevan rauhanhäiritsijä. He halusivat varmistaa, ettei Jordan-virran profeetta ollut jälleen yksi, joka julistautui messiaaksi ja nosti kansan hallitsijoitaan vastaan.

Johtomiesten epäluuloisuuden syyt olivat syvällä juutalaisten historiassa. Vuosisatoja ennen Johannesta profeetat olivat ennustaneet, että Israelille syntyy Vapahtaja kuningas Daavidin suvusta. Juutalaiset eivät ottaneet profeettojen sanomaa vakavasti ennen kuin he menettivät vapautensa.

Kun Johannes Kastaja aloitti toimintansa, juutalaiskansan vapaudenkaipuu oli suurimmillaan. Useimmat käsittivät Vapahtajan tulemisen merkitsevän paluuta itsenäisyyteen: roomalaiset sotilaat ja prokuraattori heitettäisiin ulos maasta. Juutalaisten johtajat eivät tahtoneet tällaista pesäeroa, sillä he hyötyivät asemasta ja eduista, jotka Rooma heille järjesti.

Johannes vastasi kysyjille: "Minä kastan vedellä, mutta teidän keskellänne on jo toinen, vaikka te ette häntä tunne, hän, joka tulee minun jälkeeni. Minä olen arvoton edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja." Se tarkoitti, että Johannes oli messiaan edelläkävijä. Pappien ja leeviläisten lähetystö ymmärsi sen ja vei Jerusalemiin viestin, joka ei varmaankaan ilahduttanut juutalaisten johtomiehiä.

Johanneksen mukaan siis hän, joka oli maailman valo, seisoi jo ihmisten joukossa, mutta kukaan ei tunnistanut häntä.

Sitten kun aika koitti, Jeesus tuli Johanneksen kastettavaksi, ja Johannes sanoi hänestä: "Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: 'Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.' Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on." (Joh.1:29-31).

Hyvin moni muukin ihminen kuin Johannes Kastaja on sanonut Jeesuksesta: "Minäkään en häntä tuntenut".

Jeesus kelpaa vaikka minkä yhteiskunnallisen liikkeen keulakuvaksi, kunhan hänen arvonimensä Kristus, Jumalan Poika ja Jumalan Karitsa ymmärretään vertauskuvallisesti. Moni uskoo Jeesuksen nimeen kuin hyvää onnea tuottavaan taikasanaan. Monet pitävät arvossa Jeesuksen opetuksia. Onpa hän joidenkin mielestä hyvä muslimi.

Ne, jotka tarvitsevat Jeesusta sovittamaan heidän syntinsä, ovat nykyään harvassa. Syntien anteeksi saaminen on kuitenkin suurin lahja, joka voi tulla ihmisen kohdalle, sillä siinä on myös vanhurskaus. Jumala vanhurskauttaa eli kelpuuttaa ihmisen, joka ottaa vastaan Kristuksen ja uskoo häneen.

Ja uskonvanhurskaudessa on iankaikkinen elämä, sillä Isä ja Poika ovat yhtä (ks. Joh.10:30 ja Isän ja Pojan Henki vaikuttaa niissä, jotka pitävät käskyt: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi koko sydämestäsi, sielustasi ja mielestäsi" ja "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" (ks. 1.Joh.4:21-24).

Tapani Suonto kertoo eräästä Kristuksen kohtaamisesta ja tunnetuksi tulemisesta seuraavasti:

Hän oli merkillinen tuttavuus. Harva avaa ensimmäisenä kassinsa, kun esittelee itsensä. Hän teki niin saadakseen minut vakuuttumaan 'rehellisyydestään'. Uusi tuttavani oli ammatiltaan varas ja lähdössä työkaluineen öisiin askareisiinsa.

Rukoilin mielessäni kuunnellessani miehen katkeraa vuodatusta. Hän oli rikollinen, joka olisi halunnut itkeä elämänsä kurjuutta, mutta ei osannut. Hän oli koko elämänsä taistellut nöyrtymättä ja taipumatta kenenkään edessä ja kantanut siitä myös seuraukset. Viimeiset viisi vuotta hän oli istunut rikoksistaan vankilassa.

Sain kertoa uudelle tuttavalleni omasta elämästäni ja siitä, kuinka Jumala oli minut pysäyttänyt ja elämäni uudistanut. Keskustelumme katkesi yllättäen, kun tuo aikuinen mies alkoi itkeä. Hän itki aikansa kuin pieni lapsi, otti äkkiä askeleen minua kohti ja yritti silmät vihasta leimuten käydä kimppuuni. Hän muutti kuitenkin aikeensa ja hyökkäsi viattomien ohikulkijoiden päälle purkaakseen vain johonkin raivonsa.

Aikansa riehuttuaan mies tuli takaisin häpeillen ja anteeksi pyydellen. Hän sanoi, ettei kukaan ollut aikaisemmin nöyryyttänyt häntä samalla tavalla. Hän vihasi sitä, joka sai hänet itkemään. Hän halusi lyödä ja tappaa tuon nöyryyttäjänsä, mutta ei löytänyt tätä.

Hän tiesi kohdanneensa voimakkaampansa, jota ei voinut nähdä eikä koskettaa mutta joka näki hänet ja oli voimallaan koskettanut. Jumalan rakkaus oli sulattanut miehen sydämen. Se oli katkeruutta ja vihaa voimakkaampi. Se oli kyllin suuri muuttamaan rikollisen elämän.