3. sunnuntai pääsiäisestä, Joh.14:1-7, 3. vsk

Lähdin eräänä alkukesän iltana kalastamaan Kuusamon Kiveskoskelle. Sää oli kolea ja sateinen, mutta halusin saada vaihtelua työviikkooni, joka oli ollut uuvuttava. Ajaessani kohti Kiveskoskea ohitin pyöräilijän jossain Takkusalmen kohdalla. Kiinnitin huomioni häneen siksi, että hän ajoi vaihteettomalla, raskaasti kuormatulla ja paksurenkaisella kansanpyörällä.

Päästyäni Kiveskoskelle, pysäköin autoni levähdyspaikalle, kokosin kalastusvälineeni ja menin uittamaan perhoa viitostien sillan alapuolelle. Tutkin joitakin kosken syvänteitä puolen tunnin ajan ja huomasin, että kalat eivät olleet syönnillään. Nousin rannalle, koska veden kylmyys tunkeutui kahluuhousujeni läpi.

Silloin levähdyspaikalle saapui läpimärkä pyöräilijä. Hän kysyi minulta, oliko lähettyvillä tulentekopaikkaa. Vastasin hänelle, että kivenheiton päässä alavirtaan oli kota ja kodan vieressä puuvarasto, jota sai käyttää vapaasti. Pyöräilijä alkoi siirtää tavaroitaan kodalle päin. Menin itsekin sinne syömään eväitäni.

Kun keskustelin pyöräilijän kanssa, huomasin, että hän oli hyvin rasittunut. Hän kertoi olleensa matkalla viikon päivät ja ajaneensa noin kahdeksansataa kilometriä halki Suomen. Hän yritti tehdä nuotiotulen tupakansytyttimen avulla, mutta eihän se onnistunut, kun halot olivat liian suuria ja tuoreita.

Kaivoin laukustani filmipurkin, jossa oli kuivia tulitikkuja ja raapaisupinta. Kävin puuvarastossa tekemässä ohuita pilkkeitä ja vuolin ne kiehisiksi. Sitten sytytin ne tuohen avulla. Vähitellen tuli otti myös kosteisiin halkoihin, ja lämpö täytti kodan.

Pyöräilijä virkistyi selvästi ja näytti iloisemmalta kuin levähdyspaikalle tullessaan.

–   Tämä on ensimmäinen kerta, kun saan tämän retken aikana istua kunnon tulen ääressä, hän sanoi.

–   Vai niin, eikö matkan varrella ollut tulentekopaikkoja? minä kysyin.

–   Olihan niitä, mutta ei ollut halkoja. Risuja piti poltella, hän vastasi.

Pyöräilijä kertoi, että hän oli lähtenyt liikkeelle, koska hänen piti saada etäisyyttä ikäviin asioihin, joita hänellä oli ollut kotonaan. Vaihteettomalla pyörällä tahkotut kilometrit auttoivat häntä selvittämään ajatuksiaan. Sitten hän otti kastuneen makuupussinsa ja telttansa ja alkoi etsiä paikkaa, johon voisi ripustaa ne kuivumaan.

Nousin lähteäkseni. Pyöräilijä kiitti tulenteosta ja seurasta. Luulen, että hän kuitenkin ilahtui eniten toiveikkaan mielensä palautumisesta. Nuotion lämmittämässä kodassa hän saattoi tuntea, että hänen elämänsä oli vaikeuksineen elämisen arvoinen.

Nuotiotuli hiipui aikanaan, ja pyöräilijän oli lähdettävä taas liikkeelle. Löysikö hän mielenrauhan, jota hän oli lähtenyt etsimään? Uskon, että hän löysi, sillä hänen päivittäin kulkemansa matkat olivat kuin palapelin osia, joita hän liitti toisiinsa. Vähitellen elämän kokonaiskuva selkiytyi hänelle.

*

Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”

Jos ymmärrämme oikein nuo paljon merkitsevät lauseet, ne ovat meille turvallisuuden ja ilon lähde. Kasteessa meidät yhdistettiin Jeesukseen niin, että meidän ja hänen välilleen syntyi kohtalon yhteys: vanha ihmisemme kuoli ja haudattiin hänen kanssaan, uusi uskon ihminen syntyi meissä hänen ylösnousemuksensa voimasta.

Tämä kohtalon yhteys merkitsee sitä, että olemme Kristuksessa. Koska Jeesus on tie, olemme myös Tiellä. Koska Jeesus on totuus ja elämä, olemme osalliset Totuudesta, jota mikään valhe ei voi peittää, ja Elämästä, jota kuolemakaan ei voita.

Kun olemme Tien päällä, riittää, että teemme päivän matkan kerrallaan. Jos vaadimme matkasuunnitelman nähtäväksemme ja tarkistettavaksemme ennen kuin suostumme liikahtamaan metriäkään, emme varmasti pääse käsittämään, mitä on Kristuksessa oleminen.

Toisaalta jos kuljetamme päivästä päivään mukanamme sellaisia menneisyyden taakkoja, joista Jeesus on vapauttanut meidät, emme voi ymmärtää, mitä on anteeksi saaminen ja anteeksi antaminen.

Apostoli Paavali opetti Kristus-tiellä kulkemista sanoen: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.” (Fil.3:13–14).

Paavalin huolettomuus ei ollut kevytmielisyyttä. Hän tiesi, miten pahasti hän oli nuorena fariseuksena erehtynyt, kun hän oli vainonnut Kristuksen seurakuntaa. Mutta hän oli myös kohdannut Ylösnousseen Herran, tullut tuntemaan totuuden ja saanut syntinsä anteeksi. Sen tähden Paavali ei halunnut hukata yhtään mahdollisuutta tehdä Kristus tunnetuksi.

Tien päällä ollessa on tärkeä huomata, että matka edistyy. Ei jokaisen Kristus-tien kulkijan tarvitse olla kuin apostoli Paavali. Mutta jokaisen kristityn on hyvä tietää, että usko syntyy, kasvaa ja vahvistuu vain suhteessa Jeesukseen. Edistymistä ei siis pidä hakea itsestä vaan hänestä, joka on Tie.