2. paastonajan sunnuntai
Matt.15:21‒28

metsakauris_nuuhkii_omenaa_signed-normal

Päivän evankeliumi alkaa maininnalla, että Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle, joka ei ollut juutalaisten vaan syyrialais-kanaanilaisten asuinaluetta. Nykyisin tuo seutu tunnetaan nimellä Libanon.

Tyros ja Sidon olivat vanhoja foinikialaisia kauppakaupunkeja, joissa palvottiin pakanallisia epäjumalia Baalia ja Aštartea. Vanhassa Testamentissa Tyros kuvasi kaikkea, mikä oli suurta ja korkeaa ihmisten silmissä, mutta joka ei antanut kunniaa Jumalalle. Tästä syystä juutalaiset karttoivat noita kaupunkeja.

Miksi Jeesus sitten meni sille seudulle tarkoituksellisesti? Ehkä selitys on siinä, että Jeesuksen aloitettua julkisen toimintansa hänen maineensa levisi laajalti ja hänen luokseen tuli väkeä myös Tyroksen ja Sidonin seudulta (ks. Mark.3:7‒8, Luuk.6:17). Siten lähetystyön ovi oli jo avautunut pakanoiden suuntaan.

Kun Jeesus sitten saapui tälle lähetyskentälle, muuan kanaanilainen nainen tunnisti hänet ja alkoi suureen ääneen valittaen pyytää apua tyttärelleen, joka oli pahan hengen alainen.

Miksi Jeesus ei ottanut heti kuuleviin korviinsa naisen avunpyyntöä? Syy paljastuu Jeesuksen sanoista: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.”

Tyroksen ja Sidonin seudullakin asui israelilaisten jälkeläisiä. Mutta he olivat kadonneita lampaita siinä mielessä, että he olivat sulautuneet pakanakansoihin ja menettäneet puhtaan Israelin uskonnon. Jeesus oli nyt etsimässä Jumalan kansasta vieraantuneita israelilaisten jälkeläisiä. Kanaanilainen nainen ei kuulunut tähän joukkoon.

Mutta pakanakin voi tulla tuntemaan Israelin Jumalan ja kunnioittaa häntä. Kanaanilainen nainen heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja toisti pyyntönsä, jolloin Jeesus sanoi hänelle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.”

Lapsilla Jeesus tarkoitti niitä, joita hän oli etsimässä, Jumalan kansasta vieraantuneita israelilaisten jälkeläisiä. Koiranpenikoilla Jeesus tarkoitti epäjumalien palvojia, jollainen ilmeisesti tämä kanaanilainen nainen oli. Käyttäessään tällaista ilmaisua Jeesus teki selväksi, ettei hän heltyisi naisen kerjäämisen tähden.

Mutta kanaanilainen nainen osoitti olevansa perillä tästä seikasta sanomalla: ”Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoavia palasia.” Toisin sanoen: ”Jos Jeesus vahingossa pudottaisi maahan murusen siitä Jumalan armosta, joka oli tarkoitettu Israelin lapsille, niin eikö valittuun kansaan kuulumaton pakanavaimo saisi ottaa sen ja pitää hyvänään?"

Tällaisella vetoomuksella kanaanilainen nainen osoitti paitsi perifoinikialaista liikemiesälyä myös hellittämätöntä uskoa. Evankeliumin kirjoittaja ei mainitse, mutta tilanteeseen eläytyen voimme pitää totena, että Jeesus ensin hämmästyi, sitten naurahti ja sen jälkeen sanoi: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.”

Kun on kysymys Jumalan armosta, sen murusetkin ovat täyttä armoa. Niinpä kanaanilaisen naisen tytär oli siitä hetkestä lähtien terve.

Evankelista Matteus on kehystänyt kertomuksen kanaanilaisnaisen uskosta erikoisella tavalla. Vähän ennen sitä mainitaan, että Jeesus ruokki viisituhatta miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ja vähän sen jälkeen mainitaan, että Jeesus ruokki neljätuhatta miestä seitsemällä leivällä ja muutamalla kalalla.

Armonmuruihme on ruokkimisihmeiden välissä, mikä muistuttaa tähteiksi jääneistä paloista, joita koottiin viidentuhannen ruokkimisen yhteydessä kaksitoista täyttä korillista ja neljäntuhannen ruokkimisen yhteydessä seitsemän täyttä korillista. Nuo korit olivat kristillisen pakanalähetyksen siemen. Jeesus itse oli se leipä, joka murrettiin ja lähetettiin maailman kansoille.

Missä Jumalan armo toimii, siellä syntyy aina ylimäärää, joka on tarkoitettu jaettavaksi, ei varastoitavaksi. Mitä tämä ylimäärä on? Sen voi määritellä apostoli Paavalin sanoin: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor.13:13). Kun synneistään tietoinen ja niiden vuoksi ahdistunut ihminen saa syntinsä anteeksi Jeesuksen tähden, hän tuntee helpotuksen, kiitollisuuden ja rakkauden tunteita.

Emme tiedä, millaiset olivat kanaanilaisen naisen ja hänen tyttärensä myöhemmät vaiheet. Mutta tiedämme Apostolien tekojen perusteella, että ainakin Sidoniin syntyi kristillinen seurakunta (Ap.t.27:3).

Kun Paavalia vietiin Roomaan keisarin tuomioistuimen eteen, Sidonin kristityt osoittivat huolenpitoaan Paavalille, vaikkeivät he tunteneet häntä läheisesti. Se oli kiitollisuuden ja vastarakkauden osoitus, ei Paavalille vaan Jeesukselle, jolta sidonilaiset olivat saaneet elämäänsä valon.

Vielä nykyäänkin lähetyskentillä tapahtuu vastaavanlaisia asioita kuin Uusi Testamentti kertoo tapahtuneen kristinuskon alkuaikoina. Käyköön siitä esimerkkinä seuraava kertomus Intiasta.


Shantamma oli pienikokoinen, suonikas ja riutuneen näköinen nainen, jolla oli tummaksi paahtunut iho. Noita oli hyvin arvostettu, sillä kyläläiset pitivät häntä jumalattarensa välikappaleena. Kun hän oli jumalattaren vallassa, eivät edes kylän viisi vahvinta miestä pystyneet hillitsemään häntä.

Mutta Shantamma koki elämänmuutoksen, josta hän kertoi näin:

”Olin mielelläni huomion keskipisteenä. Minut vietiin temppeliin kulkueessa rumpujen päristessä ja laulujen kaikuessa. En pessyt itseäni kuukausimääriin, mutta se ei haitannut ketään. Kyläläiset toivat banaaniryppäitä ja muuta satoa hyvittääkseen jumalatarta. Näiden uhrien varassa minä ja lapset elimme.

Sisareni tuli käymään naapurikylästä. Hän ei ollut käynyt pitkiin aikoihin, ja olin siinä uskossa, että hän oli kateellinen minulle. Toivotin hänet kuitenkin tervetulleeksi ja ihmettelin mielessäni, miksi hän ei tuonut uhreja jumalattarelle. Sisar toi mukanaan pienen radion ja kehotti kuuntelemaan telegunkielistä ohjelmaa. ’Miksi ihmeessä kuuntelisin?’ vastasin.

Vierailun kolmantena päivänä makasin väsyneenä savilattialla. Halusin päästä uneen, mutta sisareni avasi radion. Samalla hetkellä, kun kuulin ohjelman, ponnahdin pystyyn, sillä tuntui kuin sähkövirta olisi kulkenut lävitseni. Minuun tuli kuin jokin puhdas henki. Hämmästyin tuntiessani itseni likaiseksi.

Sisareni lähti seuraavana päivänä ja jätti radion taloon. Illalla, kun en saanut unta, ajattelin radiota. Mikä se sellainen puhdas henki oli? Jotenkin oudosti se veti puoleensa. Sain ohjelman kuulumaan, ja taas tunsin, että puhdas henki ympäröi minut.

Seuraavana aamuna oli kuin silmiltäni olisivat pudonneet suomukset. Huomasin, kuinka likainen olin. Oli vaikea uskoa, että olin antanut itseni vajota sellaiseen tilaan. Majani oli saastainen. Katsoin peiliin, ja oli hyvä, jos tunsin itseni. Tukkani oli niin likainen, että se oli pakko leikata kokonaan pois. Pesin itseni kunnolla, ja siivosin majani.”

Shantamma jatkoi kristillisen radio-ohjelman kuuntelemista. Puhuja viittasi usein Raamatun sanoihin. Koska Shantamma oli lukutaidoton, hän painoi tarkasti mieleensä kaiken kuulemansa. Kun aika kului, ihmiset alkoivat nähdä, että hän oli muuttunut.

Yhä edelleen kyläläiset tulevat hänen luokseen. Mutta nykyään Shantamma rukoilee heidän puolestaan Jeesuksen Kristuksen nimessä.

(Vinita Shaw, Kuulin hänen äänensä, s. 38‒41, Perussanoma 2012).