5. paastonajan sunnuntai
Joh.11:47-53
 

Gustave Doré, Abelin kuolema.

Noin seitsemänkymmentä hermostunutta miestä kohtasivat toisensa yöllisessä neuvonpidossa. Yksi heistä aloitti keskustelun kysyen muilta: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.”

Tällaisen ongelman edessä juutalaisten ylipapit, fariseukset ja suuri neuvosto olivat sen jälkeen, kun Jeesus oli herättänyt kuolleista Lasaruksen. Tämän tunnusteon nähtyään monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Betaniaan lohduttamaan Marttaa ja Mariaa, uskoivat Jeesukseen.

Meidän on vaikea käsittää, miksi juutalaisten uskonnolliset johtajat menivät pois tolaltaan Lasaruksen kuolleista herättämisen vuoksi. Eikö heidän olisi pitänyt iloita siitä, että Jeesus teki Jumalan voimalla ihmetekoja heidän keskuudessaan? Sehän todisti, että profeettojen ennustama ja kauan odotettu messias oli tullut kansansa Israelin tykö.

Mutta ylipapit, fariseukset ja suuri neuvosto eivät nähneet asiaa samalla tavalla kuin kansa. He eivät kokeneet olevansa viroissaan ja tehtävissään kansaa varten, vaan kansa ja temppeli olivat heitä varten. He pitivät yllä tasapainoa Rooman hallinnon ja juutalaiskansan välillä, ja vaikean välitystehtävänsä korvaukseksi he katsoivat olevansa oikeutettuja moniin etuihin.

Maaherra Pontius Pilatus valvoi roomalaista rauhaa Juudeassa, mistä syystä juutalaisten uskonnolliset erimielisyydet kiinnostivat häntä vain yleisen järjestyksen näkökulmasta. Jos jossakin syntyi mellakka, Pilatus lähetti sotaväen osaston taltuttamaan sen. Mutta keisarin virkamiehenä hänen piti huolehtia myös siitä, että tasainen verotulojen virta kulki Jerusalemista Roomaan. Sen vuoksi liiallinen verenvuodatus ei ollut suotavaa.

Pelkäsivätkö juutalaisten johtomiehet siis turhaan? Kyllä, koska Jeesus kieltäytyi ryhtymästä kuninkaaksi, jollaiseksi kansa olisi halunnut korottaa hänet ruokkimisihmeen jälkeen (ks. Joh.6:15). Mutta ylipapit eivät voineet seurata huolestumatta Jeesuksen suosion kasvua. He olivat saaneet virkansa maaherran antaman nimityksen kautta. Kansa, joka ei ollut valinnut heitä, ei myöskään rakastanut heitä.

Evankelista Johanneksen mukaan Kaifas vastasi suurelle neuvostolle: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin, että koko kansa joutuu tuhoon?” Kaifaan sanojen takana oli täyttymätön tarve tulla arvostetuksi. Jeesus oli puolestaan sekä Jumalan että ihmisten suosiossa, mistä syystä hänen toimintansa horjutti vakavasti Kaifaan ja hänen edustamansa järjestelmän uskottavuutta.

Jo aikojen alussa kateus johti Kainin tappamaan veljensä Abelin. "Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa." (Hepr.11:4). Ylipappi Kaifaalla oli yksinoikeus mennä suurena sovintopäivänä temppelin kaikkein pyhimpään ja uhrata siellä koko kansan syntien puolesta. Mutta Kaifaan uhrien savu ei noussut yläilmoihin - niin kuin ei Kaininkaan.

Kateellinen sydän on sielunvihollisen asunto. Mutta Jumala voi käyttää merkillisellä tavalla hyödyksi jopa vastustajiaan. Johannes sanoo Kaifaasta: ”Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.”

Siitä päivästä lähtien juutalaisten suuren neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus. Kyseessä oli salaliitto, jonka neuvosto solmi torjuakseen uhkan, joka kohdistui heidän omaan asemaansa. Pienen johtajapiirin epäluulo kasvoi vihaksi, joka kehittyi murhanhimoksi. Väärän tekonsa he perustelivat välttämättömyydellä: ”Meidän oli pakko toimia niin kuin toimimme. Muuten koko kansa olisi joutunut tuhoon.”

Kaifaan ja hänen johtamansa neuvoston oli kuitenkin turha taistella Jumalan suunnitelmia vastaan. Jeesuksen kuoltua ristillä, he saivat juhlia kaksi päivää ”voittoaan”. Kolmannen päivän aamuna Jeesus nousi kuolleista ja hankki seuraajilleen pysyvän voiton. Tästä viimeisestä villityksestä tuli Jumalan vastustajille pahempi kuin se ensimmäinen (ks. Matt.27:62–64).