4. adventtisunnuntai, Matt.1:18–24

Joosef-niminen juutalainen mies nukkui levotonta unta. Hän näki painajaista, jossa hänen ystävänsä ja kylänmiehensä nauroivat hänelle. Pilkka johtui Joosefin kihlakumppanista, Mariasta, joka oli raskaana. Joosef koetti selittää, ettei hänellä ollut osuutta Marian tilaan. Mutta mitä enemmän hän puolustautui, sitä enemmän hänelle ilkuttiin.

Jumalan teot eivät yleensä sovi yhteen ihmisten pyrkimysten kanssa. Jumala ei kysy ihmiseltä, saako hän sekaantua tämän asioihin. Jumala toimii parhaaksi näkemällään tavalla ja hetkellä niin, että ihmisen elämä saa arvaamattoman ja kauaskantoisen merkityksen.

Jotta Jumala voisi osoittaa ihmiselle kirkkautensa, hän vaatii ihmistä tulemaan kuulolle, tutkimaan itseään, muuttamaan mielensä ja luopumaan syntisestä elämäntavasta. Jumalan sana kirkastuu totuudeksi sellaiselle ihmiselle, joka suosuu Kaikkivaltiaan tahtoon.

Jumala ei kuitenkaan vaadi ihmiseltä sokeaa luottamusta. Voidakseen suostua Kaikkivaltiaan tahtoon ihmisen on saatava kokea turvallisuutta. Sen vuoksi Jumala sanoo ihmiselle: ”Älä pelkää.”

Jumala muistutti Joosefia lupauksesta, jonka profeetta Jesaja oli julistanut israelilaisille: ”Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.” (Jes.7:14).

Saatuaan tämän muistutuksen Joosef rauhoittui eikä enää ajatellut seuraamuksia, joita Jumalan sanasta kiinni pitäminen hänelle aiheuttaisi.

Miksi mekään pelkäisimme? Eihän Jumalan sana ole koskaan johtanut ihmisiä pimeyteen. Jos meiltä puuttuu elämän valo, silloin meidän pitää avata mielemme Jumalan Sanalle, jonka tulemisen profeetta Jesaja ennusti.

*

Joillekin yliopistojen palkkalistoilla oleville teologeille on tullut tavaksi esittää suurten kirkollisten juhlapäivien edellä huomautuksia, jotka koskevat kirkon oppia. Heidän mielestään kirkon pitäisi muuttaa uskontunnustustaan niissä kohdissa, jotka eivät vastaa nykyaikaista maailmankuvaa.

Nämä yliopistoteologit joko eivät ole sitoutuneet opettamaan Luterilaisten tunnustuskirjojen edellyttämällä tavalla tai he suhtautuvat sitoumukseensa kevyesti. He sanovat: ”Kaikki raamatunkohdat, joihin kirkon oppi perustuu, on kirjoitettu uskon antamalla esiymmärryksellä.”

Niinpä niin, vaan entä sitten? Ylipäätään kaikki, mitä Raamatussa sanotaan, on kirjoitettu uskon antamalla esiymmärryksellä.

Se usko, jota kirkko opettaa tällä vuosituhannella, on sama usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, jota apostolit opettivat seurakunnan ensimmäisinä vuosikymmeninä ja jota kirkkoisät vaalivat apostolien jälkeen.

Kirkon tehtävä ei ole mukauttaa oppinsa siihen, mitä ihmiset pitävät kulloinkin totena. Kirkon tulee säilyttää usko Jeesukseen, Jumalan Poikaan ja Vapahtajaan sekä mennä kaikkeen maailmaan julistamaan evankeliumi kaikille luoduille (ks. Mark.16:15).

Epäuskoisilla yliopistoteologeillakin on jokin esiymmärrys, joka vaikuttaa päätelmiin, joita he tekevät Raamatun teksteistä. Jostain syystä juuri ne teologit, jotka vaativat kirkkoa muuttamaan oppiaan, jättävät sanomatta, millaisten oletusten varaan heidän esiymmärryksensä rakentuu.

Eikö se ole epärehellistä? On otettava huomioon, että tieteeksi kutsumamme lähestymistavan filosofiset juuret ovat Valistuksessa. Se oli eräänlainen Jumalasta emansipoitumisen eli holhouksesta vapautumisen ohjelma, joka sai alkunsa 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa.

Silloin nähtiin tarpeettomaksi selittää luonnolliset ilmiöt yliluonnollisilla vaikuttajilla. Valistus synnytti täten oman suuren kertomuksensa, jonka se antoi perinnöksi tuleville sukupolville – myös tälle sukupolvelle, johon me kuulumme.

Koska monen vuosisadan ajan tiede on päässyt eteenpäin ottamatta huomioon Jumalaa, tieteentekijöille on muodostunut ajattelutapa, joka olettaa Jumalan vain käsitteeksi käsitteiden joukkoon. Ja koska Jumalalle sallitaan vain käsitteellinen olemassaolo, ei ihmeitäkään pidetä tosina.

Tämän esiymmärryksen mukaisia päätelmiä nostavat keskusteluun myös ne yliopistoteologit, jotka vaativat kirkkoa tarkistamaan uskontunnustustaan.

Mutta kirkon usko ei perustu siihen, mitä voidaan pitää tieteellisesti todistettuna. Kirkon usko perustuu kokemukseen, että Jumala on vaikuttanut ratkaisevasti maailman historiaan Jeesus Nasaretilaisen kautta.

Kirkko uskoo Raamatussa kerrottuihin ihmeisiin, koska niillä oli aikanaan ja on edelleen pelastushistoriallinen merkitys.

Ajanlaskumme alussa juutalaiset ajattelivat, että elämä tuli äidiltä ja perintö isältä. Äitinsä kautta Jeesus oli todellinen ihminen. Mutta Jeesus ei ollut kenenkään miehen jälkeläinen. Sen vuoksi hän ei perinyt Adamista alkanutta ja kaikkiin ihmisiin jatkunutta synnin rasitusta.

Jeesuksella oli syntymälahjanaan rikkomaton yhteys Jumalaan. Johannes Kastaja todisti, että Jeesus oli Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin (ks. Joh.1:29). Vaikka Jeesus joutui kiusauksiin niin kuin muutkin ihmiset, hän ei langennut syntiin. Vaikka häntä häpäistiin ristinkuolemalla, hän ei menettänyt perintöään, vaan testamenttasi sen seuraajilleen.

Jumala suunnitteli Jeesuksen elämän sellaiseksi, että se jätti pysyvän jäljen ihmiskunnan historiaan. Tämä jälki on ristin muotoinen. Kun tunnustamme uskoa, jota kirkko opettaa, teemme niin, koska koemme Jeesuksen vaikuttaneen ja vaikuttavan elämäämme tavalla, joka tekee uskomisemme mahdolliseksi.

Mikä tämä kokemus sitten on, kun kerran vetoamme siihen? Se on syntien anteeksisaaminen Jeesuksen nimessä ja hänen ristillä vuotaneen verensä kautta. Se, joka tunnustaa syntinsä ja hylkää ne, saa armon (ks. Sananl.28:13).

Kun Jeesus toimi maan päällä, Jumalan armo vaikutti hänen kauttaan niin, että sokeat saivat näkönsä, rammat kävelivät, spitaaliset puhdistuivat, kuurot kuulivat ja kuolleet heräsivät eloon.

Miksi nämä taivasten valtakunnan merkit eivät näy nykyisissä kirkoissa? Ehkä siksi, että ennen Jeesuksen toista tulemista maailmassa vallitsee hengellinen pimeys. Silloin ihmisillä saattaa olla vielä jumalinen ulkokuori, mutta he kieltävät uskon voiman (ks. 2.Tim.3:5). Tämä kuvaus sopii paremmin kuin hyvin aikakauteemme.

Niille, jotka luottavat Raamattuun Jumalan sanana, sana on lamppu, joka valaisee heidän askeleensa, ja se on valo heidän matkallaan (ks. Ps.119:105). Sanan avulla he näkevät, mitä muut ihmiset eivät näe, kulkevat taipaleet, joita muut ihmiset eivät voi vaeltaa, ja elävät jo nyt Jumalan valtakunnan elämää, joka on muille arvoitus.

Jos Valistuksen projektista on sanottava jotain, joka on uskon kannalta hyvää, niin se on väärien jumalien ja taikauskon kaataminen. Luonnollisia asioita ei tarvitse eikä ole järkevää selittää yliluonnollisilla vaikuttajilla. Epäjumalat puolestaan sitovat palvojansa tietämättömyyteen.

Mutta kannattaa pitää mielessä, ettei kaikille luonnossa havaituille vaikutuksille ole tieteellistä selitystä. On jopa todennäköistä, että luonnossa on enemmän ilmiöitä, joista emme eivät tiedä mitään, kuin ilmiöitä, jotka tunnemme. Sen vuoksi on ennenaikaista luokitella kristillinen usko menneen ajan jäänteeksi.

**

Jeesuksen neitseellinen syntymä on kirkollemme oppi, josta se ei voi luopua menettämättä uskoaan Kristukseen. Jos kirkko menettää uskonsa häneen, joka istuu Isänsä oikealla puolella ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, kirkolla ei ole mitään annettavaa hengellisessä mielessä.

Jumala omaksui Pojassaan ihmisyyden ja tuli äärettömyydestään ihmisten rajallisuuteen niin, että tämä ihme paikallistui Marian kohtuun. Se tapahtui aikana, jona Rooman valtakunnassa toimitettiin verollepano keisari Augustuksen käskyn mukaan ja Quirinius oli Syyrian käskynhaltija.

Jumalan tuleminen ihmiseksi Jeesuksessa oli sen edellytys, että Kristus tulee takaisin kunniassa ja kirkkaudessa.