6. sunnuntai pääsiäisestä
Ap.t.1:12‒14


uivelopariskunta_vedess%C3%A4_leiska.jpg

Kuin vesilintu lahdella
käy alle veden pinnan
ja huuhdeltuaan sulkansa
taas nostaa puhtaan rinnan
niin puhdistuu myös henkemme
sanassa kirkkahassa
ja liikkuvansa tuntee se
olossaan oikeassa.
(Virsi 183:6).


Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen Pietari, Johannes, Jaakob, Andreas, Filippus, Tuomas, Bartolomeus, Matteus, Jaakob Alfeuksenpoika, Simon Kiivailija ja Juudas Jaakobinpoika palasivat Jerusalemiin ja kokoontuivat siellä säännöllisesti rukoilemaan joukkoonsa kuuluneiden naisten sekä Jeesuksen äidin ja veljien kanssa.

Jeesuksen oppilaat eivät olleet vielä vastaanottaneet Pyhää Henkeä, mutta he odottivat, että Hengen vuodattamista koskeva lupaus toteutuisi. Kun sitten koitti helluntaipäivä, ja he olivat kaikki yhdessä koolla, Pyhä Henki tuli kuin voimakas tuuli siihen taloon, jossa he olivat, ja he saivat häneltä rohkeuden mennä jerusalemilaisten eteen todistamaan Jeesuksesta. Sinä päivänä uskovien joukko kasvoi noin kolmella tuhannella jäsenellä.


On suorastaan liikuttavaa lukea Apostolien teoista, että Jeesuksen oppilaat pitivät yhtä sen sijaan, että jokainen heistä olisi rakentanut kirkkoa oman näkemyksensä mukaan. Apostolien teoissa sanotaan: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Ap.t.2:42).

Eikö alkuseurakunnassa sitten ollut erimielisyyksiä? Kyllä oli. Esimerkiksi Apostolien teoissa kerrotaan pakanalähtöisten kristittyjen ympärileikkausta koskeneesta kiistasta: ”Juudeasta tuli Antiokian seurakuntaan eräitä, jotka opettivat: ’Ellette anna ympärileikata itseänne, niin kuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’ Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan heitä, ja asiasta käytiin kiivasta väittelyä.” (Ap.t.15:1‒2).

Tilanne uhkasi kehittyä kirkkoa repiväksi kiistaksi, mistä syystä Paavali ja Barnabas veivät asian apostolien kokoukseen. Harkittuaan asiaa riittävästi apostolit lähettivät pakanuudesta kääntyneille Antiokian, Syyrian ja Kilikian veljille sanan:


”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta.” (Ap.t.15:28‒29).

Ratkaisu oli kompromissi kahden toisistaan kaukana olleen näkemyksen välillä. Mutta sen avulla saatiin aikaan rauha. Merkittävä esikuvakin se oli, sillä apostolit pitivät yksimielisyyden perustana Jumalan sanaa. Tämän perustan voi tunnistaa Jaakobin puheenvuorosta:

”Veljet, kuulkaa, mitä sanon. Simon kertoi, kuinka Jumala ensi kerran lähestyi pakanoita ottaakseen heistä itselleen oman kansan. Tämä käy yksiin sen kanssa, mitä profeetat ovat kirjoituksissa sanoneet: ’Sen jälkeen minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan. Raunioista minä sen taas rakennan, minä pystytän sen uudelleen, jotta kaikki muutkin ihmiset etsisivät Herraa, kaikki kansat, jotka olen omikseni ottanut.’ Näin sanoo Herra, joka on antanut tästä tiedon jo ammoin. Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen.” (Ap.t.15:13‒19).

Seikka, että apostolit käyttivät sanontaa ’Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi’, osoittaa, että Pyhä Henki on ajatteleva persoona. Toisaalta tämä sanonta puhuu sen puolesta, että kristityt voivat päästä Pyhän Hengen avulla yhteisymmärrykseen vaikeissakin kysymyksissä.

Kun Pyhä Henki opastaa seurakuntaa Jumalan tahdon mukaisiin ratkaisuihin, hänen opastuksensa on aina linjassa Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten kanssa. Ilman Pyhän Hengen opastusta sana ei avaudu. Ilman Pyhän Hengen opastusta ihmiset lukevat sanaa omien ennakkokäsitystensä ja toiveidensa mukaan ja ovat sitten löytävinään sanasta tukea sellaisillekin asioille, jotka alkuseurakunta tuomitsi.

Jeesus sanoi maanmiehistään: ”Minä puhun heille vertauksin, koska he näkevät eivätkä kuitenkaan näe ja kuulevat eivätkä kuitenkaan kuule eivätkä ymmärrä. Heissä käy toteen tämä Jesajan ennustus: Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö.” (Matt.13:13).

Apostoli Pietari puolestaan antoi Paavalin kirjeistä lausunnon: ”Rakas veljemme Paavali on hänelle annetun viisauden mukaisesti teille kirjoittanut. Samaa hän sanoo kaikissa kirjeissään, joissa puhuu näistä asioista. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.” (2.Piet.3:15‒16).

Meille on muodostunut käsitys, että Jumalan sana on Raamatussa ja Raamattu on Jumalan sana. Mutta tarkasti ottaen Jumalan sana on yhtä kuin ilmoitus; ja Raamatussa olevat pyhät kirjoitukset ovat ilmoituksen välineitä. Jumala on ilmoittanut itsensä myös luomakunnassaan ja ennen kaikkea Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Sen vuoksi kun luemme Raamattua, emme tulkitse sitä kirjaimellisesti ja sovella sitä yksioikoisesti, vaan kysymme, mitä mikin kirjoitus merkitsi omana aikanaan ja mitä ne voivat merkitä meidän aikanamme.

Tosin kysymykseen: "Mitä Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset merkitsevät meidän aikanamme?" on kaikkea muuta kuin helppo vastata. Tämä vaikeus ei johdu siitä, että Raamattu olisi vanhentunut teos. Pikemminkin on kyse siitä, että kirkkomme asettaa milloin minkäkin teologian Jumalan sanan yläpuolelle.

Alkuperäinen luterilainen ajatus kulki toisinpäin: Jumalan sana on kaikkien teologioiden yläpuolella. Sellainen käsitys, että Raamattua voi tulkita oman tarpeen mukaan kuhunkin asiaan ja tilanteeseen sopivalla tavalla, ei ole lähtöisin Pyhästä Hengestä, vaan se tulee ihmisistä.

Ihmisten tarpeisiin räätälöity raamatuntulkinta voi kuulostaa hyvältä ajatukselta, mutta se ei johda hyvään, koska: ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta.” (1.Kor.2:14).

Kaikkien, jotka ovat Kristuksen kirkon jäseniä, tulisi ymmärtää, että Raamatussa Jumalan sana ja ihmissana ovat keskenään samanlaisessa suhteessa kuin Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto. Jumalallista ja inhimillistä ei pidä sekoittaa toisiinsa, mutta niitä ei myöskään saa erottaa toisistaan. Pyhä Henki ohjaa kristittyjä ottamaan vastaan Jumalan Sanan ja etsimään sekä yksityisessä että yhteisessä elämässä sanaa, joka kirkastaa Kristusta.

Kaikki muu kuin tämä on toissijaista. Siksi kirkossa on oltava tilaa jokaiselle, joka haluaa uskoa Jeesukseen Kristukseen ‒ olipa tämä usko perinteitä vaalivaa tai sitten uusia uria etsivää. Yksimielisyys ja sopu ovat Hengen hedelmiä. Ne kasvavat esiin siellä, missä Jumalan sanaa kunnioitetaan ja sille annetaan arvo kristillisen uskon, opin ja elämän ylimpänä ohjeena.