Palmusunnuntai
Palm Sunday
Matt.21:12‒22



 
Ensimmäisessä Samuelin kirjassa kerrotaan muinaisten israelilaisten palvelleen Jumalaa Silon pyhäkössä, jota johti Aaronin sukuun kuulunut pappi Eeli. Tällä oli apulaisinaan kaksi poikaansa, Hofni ja Pinehas, jotka olivat ”kelvottomia miehiä eivätkä välittäneet Herrasta.” (1.Sam.2:12).

Hofnin ja Pinehaksen synnit olivat ahneus ja hillittömyys. He suututtivat Herran ottamalla itselleen osia pyhäkköön tuoduista uhreista ennen kuin ne oli ehditty pyhittää Herralle. Eeli ei ryhtynyt toimiin poikiensa rankaisemiseksi, vaan kuittasi asian lempeillä nuhteilla, jotka eivät merkinneet mitään paatuneille pojille. Siksi Jumala antoi Eelin suvun kuihtua sodissa, joita israelilaiset kävivät filistealaisten kanssa. (Ks. 1.Sam.2:13−17; 22−25; 27−34).


Kuningas Salomon aikana Eelin pappissuvun tilalle nousi Saadokista alkanut suku, joka hallinnoi Jerusalemin ensimmäistä temppeliä sekä toista, pakkosiirtolaisuuden jälkeen rakennettua Serubbaabelin temppeliä (Ks. 1.Kun.2:27,35).

Herodes Suuri, joka laajensi ja kaunisti Jerusalemin toisen temppelin, tapatti saadokilaisen pappissuvun viimeiset edustajat ja asetti ylipapeiksi omia suosikkejaan. Jeesuksen aikana ylipapit eivät siis enää olleet saadokilaisia, vaikka he kutsuivat itseään saddukeuksiksi. Myös alempi papisto kadotti Herodes-kuninkaiden aikana yhteyden alkuperäänsä.


Jeesuksen aikana juutalaisten keskuudessa oli liike, joka oli tyytymätön siihen, että Saadokin sukuun kuulumaton Joonatan Makkabilainen oli nimitetty ylimmäiseksi papiksi (vuonna 153 e.Kr). Tämä uskonnollinen liike, joka tunnettiin nimellä essealaiset, perusti Kuolleenmeren lähelle Qumraniin yhdyskunnan, jossa se odotti paastoten ja rukoillen messiaan tulemista.

Riippumatta siitä, mihin luokkaan Jerusalemin papit kuuluivat, essealaiset kutsuivat heitä Eelin pojiksi. Tämä halveksuva nimitys johtui ennen kaikkea siitä, etteivät temppelin papit toteuttaneet aidosti Jumalan tahtoa.


Kun Jeesus kohtasi ylipapit ja lainopettajat, hän oli tietoinen siitä, että nämä johtivat pyhättöä kuin liikelaitosta. Hän tiesi myös, millaisia messias-toiveita juutalaisilla oli. Ajamalla ulos temppelistä rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät Jeesus osoitti olevansa Daavidin Poika ja Vapahtaja.

Mutta Jeesus ei esittänyt poliittista ohjelmajulistusta. Pikemminkin hän antoi ymmärtää olevansa se, josta Jumala oli kauan sitten puhunut pappi Eelille: ”Minä asetan itselleni papin, joka on minulle uskollinen ja toimii tahtoni ja mieleni mukaisesti.” (1.Sam.2:35).


Evankelista Matteus kertoo, että sokeat ja rammat tulivat temppeliin – jonne heitä ei yleensä päästetty – ja Jeesus paransi heidät. Myös lapset, jotka olivat seuranneet Jeesusta kaupungin portilta temppeliin, alkoivat laulaa Psalmin sanoin:

”Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä! Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä. Herran huoneesta teidät siunataan.” (Ps.118:24−26).


Ylipapit ja lainopettajat ärsyyntyivät tavattomasti kaikesta näkemästään ja kuulemastaan, sillä he käsittivät, että heidän oikeutta virkoihinsa ja etuihinsa horjutettiin nyt kohtalokkaasti. He olisivat halunneet kiistellä Jeesuksen kanssa, mutta Jeesus jätti heidät siihen ja poistui kaupungista.

Kun Jeesus palasi seuraavana päivänä Jerusalemiin, hänen tuli nälkä, ja hän etsi tien vierellä olleesta viikunapuusta hedelmiä. Kun hän ei löytänyt niitä, hän kirosi viikunapuun. Siinä samassa koko puu kuivettui.


Tämä teko saattoi näyttää aiheettomalta purkaukselta, mutta siitä ei ollut kysymys. Viikunapuun kiroaminen oli vertaus, joka kuvasi Eelin poikia, toisin sanoen temppelin silloisia paimenia ja vartijoita. Koska nämä eivät tuottaneet vanhurskauden hedelmää, Jumala hylkäsi heidät. Ja he tosiaan hävisivät temppelinsä mukana vuonna 70 j.Kr.

Kirkkomme tarvitsee juuri nyt sellaisia palvelijoita, jotka julistavat selkeästi Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten pohjalta, mikä on oikein ja mikä väärin. Kun ihmiset tietävät Jumalan käskyt ja huomaavat, etteivät he pysty täyttämään niitä, he voivat tulla käsittämään myös sen, miksi he tarvitsevat Jumalan armoa Kristuksessa.


Mutta jos ihmiset eivät tunnusta Jumalan lakia, he eivät myöskään osaa pitää arvossa Jumalan armoa. Eivätkä he ole silloin osallisia iankaikkisesta elämästä.

Aikakautemme suuri virhepäätelmä on, että Raamattu on vanhakantainen teos. Tämä oletus johtuu kahden tulkintaperiaatteen kamppailusta: yhtäältä kirjaimellinen tulkinta yrittää muuttaa ulkoisen todellisuuden Raamatun mukaiseksi, toisaalta vapaamielinen tulkinta haluaa muokata Raamatun ulkoisen todellisuuden mukaiseksi. Kummankin tulkinnan edustajat kaivavat poteronsa syviksi ja linnoittavat asemansa hyvin.


Koska raamatuntulkinnan äärimmäisyydet ovat saaneet osakseen paljon huomiota, Martti Lutherin edustama Kristus-keskeinen raamatuntulkinta on jäänyt linjojen väliin ei-kenenkään-maalle. Monet kirkkomme työntekijät kuitenkin toimivat juuri tällä kapealla ja suojattomalla vyöhykkeellä äärimmäisyyksiä vältellen.

Jeesus antoi valvoville kristityille esikuvan, miten pitää menetellä, kun hengelliset johtajat tekevät vääriä ratkaisuja miellyttääkseen ihmisiä. Vääryys on kohdattava ja torjuttava Jumalan sanan avulla. Muistutus: ”Ettekö koskaan ole lukeneet tätä sanaa?” on tehokkaampi tapa vaikuttaa kuin keskustelusta vetäytyminen ja eristäytyminen sisäpiireihin.


Toisaalta kannattaa muistaa, että kun Jeesus puhui oppilailleen ensi kerran kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, Pietari veti hänet erilleen ja sanoi hänelle: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko.” (Matt.16:22; KR1938). Jeesus vastasi Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.” (Matt.16:23; KR1938).

’Ihmisen asialla oleva kirkko’ on kaunis sanonta; ja monet hyrisevät tyytyväisinä, kun kirkon paimenet puhuvat uskosta yhteisvastuullisuutena ja ihmisoikeuksien puolustamisena. Tämä ylevä ihmiskeskeisyys on kuitenkin juuri se pahennus, jonka Jeesus torjui. Niin tarpeellisia kuin hyvät teot ovat, ne eivät kanna ketään taivaaseen.


Mutta Jeesuksen ristinuhri kelpaa ja riittää sovitukseksi kaikkein syntisimmänkin ihmisen puolesta. Sen tähden kirkon on oltava ennen kaikkea uskollinen Jeesuksen Kristuksen asialle. Kirkon on julistettava evankeliumi kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu (ks. Matt.24:14).
 
*
 
The First Book of Samuel tells a story about Eli the priest of Israel who served God in the shrine of Shiloh. He had his two sons Hophni and Phinehas as assistants, though they were corrupt and did not know the Lord (see 1.Sam.2:12).

The sins of Hophni and Phinehas were greed and incontinence. They made God angry by taking to themselves parts of the offerings before they had been properly consecrated. Because Eli only chastised his sons but let them go on doing what was wrong, God let all the descendents of Eli’s house die in the flower of their age (see 1.Sam.2:13−17; 22−25; 27−34).

Much later happened that King Solomon removed Abiathar, the last member of the house of Eli, from being priest to the Lord. And the king put Zadok in Abiathar’s place as the priest (see 1 Kings 2:27, 35).

Just before to the time of Jesus Herod the Great, who was the client king of Judea, let kill all the members of the house of Zadok and placed his own minions as priests of the temple. So when Jesus came to publicity the high priests, who called themselves Sadducees, were not true descendents of Zadok. Also the lower priests had been chosen by a nepotistic fashion.


There was a sect among the Jews called the Essenes, which was discontent about the fact that Jonathan Maccabee had been appointed as high priest in Jerusalem (year 153 BC). The Essenes dedicated to asceticism, voluntary poverty, daily immersion, abstinence from worldly pleasures and to waiting for the messiah.

Regardless to what class the priests of Jerusalem belonged to, in the eyes of the Essenes they were “Sons of Eli”. This pejorative expression meant to say that the priests of Jerusalem were not true servants of God.


When Jesus confronted the chief priests and scribes in the temple He knew that these people managed the shrine as their family enterprise. He was also familiar with the messianic hopes of the Jewish people. By driving out all those who bought and sold in the temple Jesus demonstrated that he was the Son of David and the Messiah.

But Jesus didn’t manifest a political agenda. Rather he let people understand that he was the one that God had spoken about to Eli: “I will raise up for myself a faithful priest who shall do according to what is in my heart and in my mind.” (1.Sam.2:35).


The Gospel According to Matthew says that the blind and the lame came to Jesus in the temple, and he healed them. Also children, who had followed Jesus from the city gate into the temple, began to sing:

“This is the day which the Lord has made; we will rejoice and be glad in it. Save now, I pray, O Lord; O Lord, I pray, send now prosperity. Blessed is he who comes in the name of the Lord. We have blessed you from the house of the Lord.” (Psalm 118:24−26).


The chief priests and the scribes got provoked by the things they saw and heard because they understood that their privileges were now under threat. They would have wanted to argue with Jesus, but He left them, the temple and the city for a while.

Next morning Jesus was returning to Jerusalem when He saw a fig tree by the road. Because He was hungry He looked for its fruit, but found nothing but leaves. So He said to it: “Let no fruit grow on you ever again.” And immediately the fig tree withered away.

 
To us this may seem to be an unnecessary act of frustration. But that was not the case. The fig tree represented the house of Eli, which fell to extinction. And the contemporary house of Eli was the temple of Jerusalem with its good-for-nothing priests. Because they didn’t produce fruit of righteousness, God rejected them. This actually happened in the year 70 AC.

In His publicity Jesus did things that, we might say, made Him a nonconformist. But in fact He was faithful to the word of God. He was also obedient to His Father to the point of death on the cross. Therefore God also has highly exalted Him and given Him the name which is above every other name (see Phil.2:8‒9).


For the Church there is no other way of having a future than by being faithful to Christ the Lord.