Laskiaissunnuntai, Luuk.18:3143, 1. vsk

1266160506_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Virressä 361 kysytään: ”Koska valaissee kointähtönen mua köyhää kerjääjää? Koska päättyy matka yöllinen? On yhä hämärää.”

Viimeisen Jerusalemin matkansa edellä Jeesus puhui oppilailleen sanoen:

”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.”

Oppilaat kuulivat, mitä Jeesus sanoi, mutta sanoma ei uponnut heihin. Luukkaan mukaan he eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään.

Oliko tieto, jonka Jeesus antoi oppilailleen etukäteen, niin hämärä, ettei sitä voinut käsittää? Vai oliko tilanne, jossa Jeesus puhui, niin rauhaton, etteivät oppilaat voineet keskittyä kuuntelemaan? Ei ole syytä olettaa kumpaakaan.

Luukkaan mukaan Jeesus ilmoitti ensimmäisen kerran kärsimyksestään heti sen jälkeen, kun Pietari oli tunnustanut hänet Kristukseksi (ks. Luuk.9:1822). Toisen muistutuksen varsinaisesta tehtävästään Jeesus antoi palattuaan kirkastusvuorelta ihmisten pariin (ks. Luuk.9:4345).

Puheessa oleva tilanne oli Jeesuksen kolmas kärsimysilmoitus. Juuri ennen sitä hän oli kohdannut rikkaan miehen, jolle hän oli sanonut: ”Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Luuk.18:22).

Koska rikas mies tuli näistä sanoista murheelliseksi, Jeesus sanoi: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Luuk.18:25).

Tämä tapaus synnytti oppilaiden ja Jeesuksen välille keskustelun oppilaiden tulevasta palkasta, jonka Jeesus asetti oikeille raiteille osoittamalla, että kaikesta luopuminen oli myös elämästä luopumista.

Ei edes Jeesuksen kolmas ja viimeinen kärsimysilmoitus saanut oppilaita näkemään, mihin he olivat menossa. Heidän sokeutensa johtui siitä, että he haaveilivat voitokkaasta tapahtumasta, jossa Jeesus olisi ottanut kunnian, joka hänelle messiaana kuului.

Monien pysähdysten ja viipymisten jälkeen Jeesus jatkoi taas matkaansa Jerusalemiin. Kun hän lähestyi oppilaineen Jerikoa, hän kuuli avunhuudon: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”

Huutaja oli sokea kerjäläinen, joka istui tien vieressä hankkimassa elantoaan ja joka kuuli, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Etumaisina kulkeneet matkaseurueen jäsenet käskivät kerjäläisen olla hiljaa, koska he luulivat, että tämä yritti käyttää tilaisuuden hyväkseen saadakseen tavallista enemmän almuja.

Mutta sokea mies ei ollut kiinnostunut armopaloista vaan täydestä ja todellisesta armosta. Hänen korviinsa oli kantautunut ihmisten keskusteluja Nasaretin Jeesuksesta, joka oli tehnyt suuria tunnustekoja.

Kerjäläinen yhdisti nämä puheet kaikkeen, mitä hän tiesi pyhistä kirjoituksista, ja uskoi Jeesuksen profeettojen ennustamaksi Vapahtajaksi. Mitä useammin sokeaa kerjääjää käskettiin vaikenemaan, sitä kovemmin tämä parkui: ”Daavidin Poika, armahda minua!”

Kun Jeesus kuuli tämän huudon, hän toimi Kuninkaiden kuninkaan tavoin. Hän pysähtyi, käski tuoda kerjäläisen luokseen ja kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”

Sokea kerjäläinen olisi voinut sanoa: ”Anna minulle niin paljon rahaa, ettei minun tarvitse koskaan pyytää keneltäkään mitään.” Mutta jos hän olisi odottanut tilaisuutta voidakseen esittää sellaisen pyynnön, Jeesus olisi torjunut sen.

Sen sijaan pyyntö: ”Herra, anna minulle näköni.” osoitti varmuutta siitä, että Jeesus voi auttaa. Sen tähden Jeesus sanoi sokealle miehelle: ”Uskosi on parantanut sinut.” Ja siinä samassa mies tuli näkeväksi.

Ne, jotka näkevät, ovat usein hengellisesti sokeita. Ja toisinaan ne, jotka eivät näe, ovat hengellisesti näkeviä. Olimmepa näkökykyisiä tai näköaistia vailla, meitä kaikkia kutsutaan uskomaan Jeesukseen. Sillä ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” (Hepr.11:1).

Sama ajatus on virren 361 neljännessä säkeistössä: ”Kun mä kerran pääsen tuntemaan voimaa sun veresi, en mä enää jouda tuhlaamaan kallista lahjaasi. Tee minut kaipaavaiseksi, tyhjäksi kokonaan, armoa kerjääväiseksi, armosi että saan.”