1. adventtisunnuntai
Matt.21:1‒9


”Nöyryyttä, hiljaisuutta Jumala rakastaa”, sanotaan paljon lauletussa adventtiajan virressä. Mitä nöyryys on, sitä kannattaa kysyä, kun uusi kirkkovuosi alkaa.

Nykysuomen sanakirja määrittelee nöyryyden alamaisuudeksi, alistuvaisuudeksi, alttiudeksi, kuuliaisuudeksi, tottelevaisuudeksi ja taipuisuudeksi.

Kun ammattilaisjääkiekkoilijoista sanotaan, että he tekevät nöyrästi töitä, tai kun kuninkaallisen morsiamen suunnattoman kallista hääpukua kuvaillaan nöyräksi asuksi, sanaa nöyrä käytetään vastoin merkitystään.

Maailma opettaa meitä kilpailemaan paremmuudesta, olimmepa seikkailijoita, selviytyjiä, yrittäjiä, laulajia tai laihduttajia. Heikoin lenkki putoaa pelistä. Kilpailussa häviämisestäkin tehdään viihdettä.

Kun Jeesus meni sisään Jerusalemin portista aasilla ratsastaen, kansa tiesi tervehtiä häntä huutaen: ”Hoosianna!” Tämä tervehdys oli syntynyt jo makkabilaisten kuninkaiden aikana (ks. 1.Makk.13).

Juutalaiset tunsivat myös profetian aasilla ratsastavasta kuninkaasta (ks. Sak.9:9). Jeesus siis antoi kansalle merkin, että se voi pitää häntä messiaana.

Mutta hänen aikomuksensa olivat toiset kuin kansan odotukset. Kansa toivoi poliittista vapauttajaa, mutta Jeesus kieltäytyi maallisesta kuninkuudesta. Hän oli tullut pelastamaan kansansa synnin vallasta.

Ehkä kansa pettyi Jeesukseen juuri siksi, ettei hän antanut sille, mitä se tahtoi. Jeesus ei pelannut ’voita tai häviä’ -peliä, vaan valitsi ristin tien ja jätti kaiken Jumalan varaan.

Kun aloitamme uutta kirkkovuotta, panemme toivomme nöyrään Kristus-kuninkaaseen, joka alensi itsensä meidän tähtemme ja oli kuuliainen kuolemaan asti (ks. Fil.2:8). Tervehdimme häntä laulaen: ”Hoosianna, Daavidin poika, kiitetty olkoon hän!”