Pyhän Kolminaisuuden päivä, Room.11:33‒36 ja Joh.3:1‒15, 1. vsk

1275146391_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

"Tule siksi, mitä jo olet, löydä hänet, joka on jo sinun, kuuntele häntä, joka ei lakkaa sinulle puhumasta, omista hänet, joka jo omistaa sinut." Tämä Gregorios Siinailaisen ajatelma kuuluu ortodoksisen kirkon hurskauselämään, mutta se on hyvä hengellinen opetus myös luterilaisille kristityille.

Kun Paavali kysyy Roomalaiskirjeessä: ”Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä?” Gregorios pukee saman ajatuksen sanoihin: ”Kuuntele häntä, joka ei lakkaa sinulle puhumasta.”

Rukoillessamme puhumme Jumalalle, joka kuuntelee meitä. Usein meistä kuitenkin tuntuu, että Jumala on etäällä tai poissa. On aivan kuin huutaisimme tyhjyyteen. Sen vuoksi apostoliset isät, jakamattoman kirkon viisaat opettajat, neuvoivat rukoilemaan Raamatussa olevin rukoussanoin, esimerkiksi: ”Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.”

Ihmisellä ei voi olla oikeaa mielikuvaa Jumalasta ja hänen pyhyytensä maailmasta. Jos koemme, että olemme rukoillessamme kuin tyhjyyden edessä, saamme luottaa, että Jumala on siinäkin läsnä. Hän puhuu meille monin tavoin, ennen kaikkea Poikansa ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa sanan ja sakramenttien kautta.

Kun Paavali kysyy: ”Kuka on antanut Jumalalle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin?” Gregorios ilmaisee saman sanoilla: ”Omista hänet, joka jo omistaa sinut.”

Ihminen olettaa luonnostaan, että Jumalan kanssa voi käydä kauppaa. Kaupanteon välineitä ovat palvelukset, lahjat, uhrit ja hyvitysteot. Ja ihminen odottaa vastineeksi menestystä. Nämä yleisuskonnolliset piirteet voi tunnistaa monien kristittyjenkin käyttäytymisestä.

Hengeltään puhdas kristillisyys kuitenkin tunnustaa Jumalan kaikkivaltiuden. Maailma ja kaikki, jotka elävät maailmassa, ovat Jumalan omaisuutta. Ei Jumala ole velassa kenellekään. Päinvastoin me olemme velkaa hänelle siitä, että hän jatkuvasti pitää yllä elämäämme. Ajatus, että ihminen voisi ostaa tai ansaita jotakin Jumalalta, on mieltä vailla.

Kuitenkin me saamme löytää ja omistaa Jumalan rakkauden ja tulla hänen lapsikseen. Se on mahdollista, koska olemme kalliisti lunastetut Kristuksen verellä. Suomen ortodoksisen kirkon edesmennyt arkkipiispa Paavali sanoi tähän liittyen:

Jumala on salattu, mutta ilmaisee itsensä siinä, että hän rakastaa itsekutakin meistä. Tähän Jumalan rakkauteen perustuu mahdollisuutemme lähestyä häntä ja olla yhteydessä hänen kanssaan ‒ syntisyydestämme huolimatta.

Raamatun mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Synti himmensi hänessä olevan Jumalan kuvan. Sen sijaan Kristuksessa, toisessa Aadamissa, on Jumalan kuva kirkastettu alkuperäiseen kauneuteensa.

Pyhän kirkon eli Kristuksen ruumiin jäsenenä ihminenkin on kutsuttu tulemaan Kristuksen kirkkaudesta, ”jumalallisesta luonnosta osalliseksi ja pelastumaan siitä turmeluksesta, joka maailmassa himojen tähden vallitsee”. (2.Piet.1:4).

Pelastuminen himojen turmeluksesta on siis mahdollista vain Jumalan yhteydessä. Tämä yhteys solmitaan pyhässä kasteessa. Siinä ihminen uudestisyntyy vedestä ja Hengestä, ja siitä alkaen Jumala toimii ihmisessä. Hän tarjoaa apuaan, mutta ihmisen asiana on kaivata ja etsiä mielen ja sydämen puhtautta. Se taas toteutuu ihmisen määrätietoisessa sisäisessä työskentelyssä, jota kutsutaan kilvoitteluksi.

(Miten uskomme, s. 69).

Mitä sitten on kilvoittelu? Arkkipiispa Paavali kutsui sitä määrätietoiseksi sisäiseksi työskentelyksi. Me luterilaiset vierastamme tuollaista nimitystä, sillä olemme tottuneet pitämään kaikkia tekoja, jotka usko meissä vaikuttaa ‒ olipa kysymys kääntymisestä, parannuksesta, uudestisyntymisestä, kilvoittelusta tai lähimmäisen rakastamisesta ‒ Jumalan työnä meissä.

Jeesushan sanoi Nikodemokselle: ”Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: ’Teidän täytyy syntyä uudesti.’ Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”

Ei meidän kuitenkaan tarvitse pitää arkkipiispa Paavalin opetuksia väärinä. Se, mitä hän ortodoksina kutsui määrätietoiseksi sisäiseksi työskentelyksi, on meille luterilaisille kasvamista oman syntisyytemme ja Kristuksen armon tuntemisessa.

Kumpikin kilvoittelu on mahdollinen vain siten, että etsiydymme kristittyinä Kristuksen luo. Hän on kilvoituksemme ja pyhityksemme, koska hän on ennen kaikkea syntiemme sovittaja ja lunastajamme iankaikkiseen elämään.

Ei kukaan voi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä uudelleen. Mutta jokainen saa tulla Kristuksen tykö armahdettavaksi, jotta synnin valta murtuisi. Kristus tarjoaa meille apuaan. Meidän asiamme on kaivata ja etsiä mielen ja sydämen puhtautta. Virressä 311 tämä sanotaan seuraavasti:

Oi, kuinka se riemuitsee autuudestaan,/ ken uskossa yhdistyy Vapahtajaan,/ saa Herralta vaatteeksi vanhurskauden/ ja ikuisen armon ja ystävyyden.

On täällä nyt taistelu, kilvoitus, työ/ vaan siellä on päiväksi muuttunut yö,/ kun nähdä saan kirkkaita kasvojasi/ ja veisata iäti kiitostasi.

(Virsi 311:3,4).