23. sunnuntai helluntaista, isänpäivä, Matt.6:4−15, 3.vsk

Pienen lapsen isä, murrosikäisen nuoren isä, aikuiseksi varttuneen lapsen isä, isoisä, isoisän isä – kaikki nämä vaiheet kuuluvat isyyteen, vaikka emme aina osaa ajatella niin. Jokainen isyyden vaihe avaa isien eteen haasteita.

Isäksi tuleminen on hämmentävä asia. Isäkokelas ei vielä tiedä, mitä kaikkea hänen on osattava, mistä hänen on luovuttava ja mitä hän saa tilalle sitten, kun hänen lapsensa syntyy. Äidin rinnalla oleminen synnytyksessä kuuluu asiaan, mutta sen jälkeen isän on myös kannettava vastuu arkisten asioiden sujumisesta. Isyysloma on liian lyhyt antaakseen aikaa rauhalliseen totutteluun.

Kun perheen pääluku kasvaa, vanhemmat joutuvat venymään. Ruokittavien suiden ja huolehdittavien asioiden määrä kasvaa, mutta vuorokaudet eivät pitene eikä viikkoihin tule ylimääräisiä päiviä. Vaikka ilmavaivoista kärsivän vauvan tyynnyttely voi olla jokaöinen pitkäveteinen pakko, isän ja äidin aika kulkee kuin siivillä.

Murrosiässä lapset alkavat ottaa etäisyyttä vanhempiinsa. Silloin isä on poikansa mielestä äijä, joka ei käsitä nykyisen maailman menoa. Tyttärensäkin omituista uutta vaatetusta ja hiustyyliä isä joutuu ihmettelemään. Kohta koko pesye hajaantuu, kuka minnekin, ja vanhemmat jäävät olemaan kahdestaan.

Kun lapset tulevat käymään kotona omien lastensa kanssa, äijästä tulee jälleen isä, ja hän saa arvonimen ukki. Nyt myönnetään, että isäkin on kehityskelpoinen yksilö. Häneltä kysytään varovaisesti neuvoa, hänen mielipiteelleen annetaan arvo ja hänen apunsa otetaan kiitollisena vastaan.

Jos Luoja suo isälle pitkän iän niin, että hän saa nähdä lastenlastensa lapset, hän kohoaa sukunsa kunniavanhukseksi. Hän edustaa nuoremmilleen elämänkokemusta ja viisautta, vaikka hänen muistinsa katkeilee ja hän nukahtaa kesken lauseen. Isoukin ja isomummin hääkuva asetetaan kodeissa näkyvälle paikalle, jotta nouseva polvi oppisi tuntemaan juurensa.

Koska ihminen on erehtyväinen, on jokainen isäkin altis erehtymään. Jumalan sana kehottaa meitä antamaan toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, jotta taivaallinen Isämme antaisi meille anteeksi meidän rikkomuksemme.

Kulkiessamme eteenpäin isyyden polkua joudumme opettelemaan sekä anteeksi pyytämistä että anteeksi antamista. Jos malli, jonka olemme saaneet isiltämme, on sellainen, että mies ei voi myöntää virheitään, jatkamme helposti isiemme erehdyksiä. Anteeksi pyytäminen auttaa meitä vapautumaan saamistamme huonoista malleista. Anteeksi antaminen puolestaan on hyvä malli, jonka voimme siirtää jälkeläisillemme.

On hyvä muistaa, että on olemassa vain yksi täydellinen isä. Hän on Jumala, Isä, kaikkivaltias taivaan ja maan Luoja. Rohkenemme kääntyä hänen puoleensa, koska hän on pitkämielinen ja hän tahtoo antaa meille syntimme anteeksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden.

Martti Luther sanoo Isä meidän -rukouksen selityksessään:

”Ei ole mitään nimeä nimien joukossa, joka tekisi meidät soveliaammiksi Jumalaa kohtaan kuin 'Isä'. Se on ystävällinen, suloinen, syvä ja sydämellinen puhuttelu. Ei olisi yhtä rakastettavaa ja lohdullista sanoa: 'Herra', 'Jumala' tai 'Tuomari'. Sillä nimi 'Isä' on luonnostaan ihmiselle myötäsyntyinen ja suloinen. Siksi se myös miellyttää Jumalaa kaikkein parhaiten ja liikuttaa häntä kaikkein eniten kuulemaan meitä.

Samalla me tuon nimen avulla tunnustaudumme Jumalan lapsiksi. Näin me taas liikutamme mitä sisäisimmin Jumalaa, sillä isälle ei ole suloisempaa ääntä kuin lapsen ääni. Sen lisäksi on avuksi, että sanomme: 'Joka olet taivaissa.'

Näiden sanojen avulla me osoitamme surkean hätämme ja kurjuutemme sekä liikutamme toimeliaasti itseämme anomaan ja Jumalaa armahtamaan. Ken alkaa rukoilla: 'Isä meidän, joka olet taivaissa' ja tekee tämän sydämensä pohjasta, hän tunnustaa, että hänellä on Isä ja että tämä Isä on taivaissa. Hän ylentää sydämensä oikein Jumalan puoleen ja on mieleltään sovelias rukoilemaan ja liikuttamaan Jumalan armoa.”