15. sunnuntai helluntaista, Luuk.17:11‒19, 1. vsk

1283761012_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Raamatussa usein mainittu spitaali oli yleiskäsite joukolle sairauksia, jotka näkyivät muutoksina ihmisen iholla, esimerkiksi kovettumina, kohoutumina, ohentumina, rupina, läiskinä tai paiseina. Mooseksen lain mukaan spitaalia sairastaneiden tuli asua erillään muista ihmisistä, käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä varoittaa lähimmäisiään huutamalla: ”Saastainen, saastainen.” (Ks. 3.Moos.13:45‒46).

Spitaalisten eristäminen perustui kokemusperäiseen tietoon, että ihotaudit voivat olla tarttuvia ja vaikeasti parannettavia. Koska näiden sairauksien joukossa oli myös hitaan kuoleman aiheuttanut kudosten tuhoaja, joka tunnetaan nykyisin nimellä lepra, niitä kammoksuttiin. Spitaalisiksi todetuilla ei ollut paljon toivoa, että he voisivat tulla terveiksi, eikä mitään toivoa, että joku hoitaisi heitä.

Kun otamme huomioon, että lepran parantava lääke löydettiin vasta vuonna 1970, voimme ymmärtää pelon, jota raamatullisten aikojen ihmiset tunsivat spitaalia kohtaan. Lepran aiheuttajakin oli hämärän peitossa vuoteen 1873, jolloin norjalainen Gerhard Henrik Armauer Hansen osoitti sairauden johtuvan eräästä hitaasti jakautuvasta mykobakteerista. Lepraa sairastavia ihmisiä on maailmassa nykyään 12‒15 miljoonaa.

Käsitämme myös spitaalisten eristämisen, kun tiedämme, että se oli yleinen menettelytapa niin kauan kuin lepraan ei ollut tehokasta hoitoa. Suomessakin perustettiin vuonna 1619 lepraparantola syrjäiseen Seilin saareen Nauvon pohjoispuolelle. Sinne siirrettyjen lepratautisten tuli viedä mukanaan laudat ruumisarkkuaan varten, sillä lähete oli elinkautinen.

*

Päivän evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus kohtasi Galilean ja Samarian välisellä rajaseudulla joukon spitaalisia, jotka pyysivät hänen apuaan. Jeesus toimi heitä kohtaan ennakkoluulottomasti, sillä hän ei väistänyt heitä eikä pyrkinyt ottamaan selvää, ketkä heistä olivat Aabrahamin perillisiä.

Mooseksen laki edellytti, että jos joku parani spitaalista, hänen oli annettava papin varmistaa, että hän todella oli parantunut. Sen lisäksi parantuneen oli suoritettava määrätyt uhrit ja oltava säädetty aika karanteenissa ennen kuin hän oli kelvollinen osallistumaan juutalaiseen jumalanpalvelukseen (ks. 3.Moos.14).

”Menkää ja näyttäkää itsenne papeille.” tarkoitti samaa kuin: ”Olette puhdistuneet. Tehkää niin kuin laki vaatii.” Jeesus ei asettanut avunpyytäjille ehtoja, sillä hän tiesi, että yhteiskunta, jonka ulkopuolelle he olivat joutuneet, vaatisi heiltä vielä paljon näyttöjä kelpoisuudestaan.

Kaikki kymmenen spitaalista kokivat paranemisen ihmeen, mutta vain yhtä heistä armo kosketti niin syvälle, että hän tunsi kiitollisuutta. Se, joka ylisti Jumalaa, oli samarialainen. Kiitollisuus avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan lahjan, joka oli vielä suurempi kuin paraneminen sairaudesta, nimittäin Jumalan tuntemisen. Jeesus sanoi hänelle: ”Uskosi on pelastanut sinut.”

Miksi evankelista Luukas korosti seikkaa, että samarialaisen mieli avautui Jumalan armolle mutta juutalaisten ei? Varmaankin siksi, että juutalaiset pitivät samarialaisia epäluotettavina ja uskonnollisesti harhaoppisina.

Samarialaiset olivat kansanheimo, joka polveutui niistä juutalaisista, jotka olivat jääneet asumaan entisen Israelin kuningaskunnan alueelle, kun suurin osa Israelin väestöstä oli viety pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

Kun pakkosiirretyt juutalaiset seitsemän vuosikymmenen kuluttua palasivat isiensä maahan, he alkoivat rakentaa uudestaan Jerusalemin temppeliä, mutta he eivät ottaneet samarialaisia mukaan rakennustyöhön. Tästä syntyi samarialaisten ja juutalaisten välille monisatavuotinen riita, joka kyti vielä Jeesuksen aikanakin.

**

Hyvin usein mekin suhtaudumme epäluuloisesti johonkin ryhmään ihmisiä, koska he edustavat meille vierasta kulttuuria. Ulkomaalainen turvapaikan hakija voi joutua palautetuksi Suomesta lähtömaahansa, koska hänen tarinaansa ei uskota. Saatamme torjua kotiovellemme tulleen avunpyytäjän, koska emme tunne häntä ja hänen ulkomuotonsa on epäsiisti.

Päivän evankeliumi opettaa, että Jumala voi antaa armonsa koskettaa ketä tahansa. Ihminen, joka tietää olevansa ulkopuolinen ja saa sittenkin hyvän osan, voi uudistua suhteessaan Jumalaan.

Mutta ihminen, joka tietää olevansa sisäpiiriläinen, pitää hyvää osaansa itsestään selvänä eikä muista, että se on vain tälle päivälle saatua armoa. Jumalan armo on joka päivä uusi. Vanhan armon varassa on vaikea päästä eteenpäin.