Apostolien päivä, Matt.16:13-19, 2. vsk

1663136.jpg

 

Kristillinen perimätieto kertoo Simon Joonanpojasta eli apostoli Pietarista, että hän teki lähetysmatkan Roomaan, jossa hän kärsi ristinkuoleman. Tämän oletetaan tapahtuneen noin vuonna 64 j.Kr.

Koska Simon Pietari oli ensimmäinen, joka rohkeni tunnustaa Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi, Jeesus sanoi hänelle:

"Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Suuri osa kristikunnasta käsittää nämä sanat siten, että Jeesus antoi Pietarille piispuuden ja vallan hallita sielujen pelastumista. Koska Pietari kuoli Roomassa, hänen erityisasemastaan tuli oikeutuksen lähde instituutiolle, joka sittemmin on tunnettu paaviutena.

Roomalais-katolinen kirkko puolustaa edelleenkin paavin johtoasemaa koko kristikuntaan nähden. Sen mukaan yksi taatusti totuutta opettava johtaja, jota Jumala suojelee virheiltä, toimii tehokkaasti ykseyden kulmakivenä kaikille uskollisille kristityille (Hyviä uutisia, Katolista apologetiikkaa suomeksi).

Näin voisi ollakin, jos paavius ei olisi 900-luvulla ajautunut syvään rappioon, joka johti itäisen kristikunnan erkanemiseen katolisesta kirkosta 1000-luvun alussa sekä protestanttisten kirkkokuntien syntyyn 1500-luvulla. Kun otetaan huomioon jakautuneen kirkon historia, Pietarin valtuuksien jatkuminen institutionaalisen paaviuden helmassa on vähintään kyseenalainen ajatus.

Jos luterilainen uskonpuhdistus tuomitaan mahdottomana yrityksenä palata hajaannuksen ja rappion vuosisatoja edeltäneeseen apostolisuuteen, niin samalla tuomitaan myös katolinen vasta-uskonpuhdistus. Sehän oli yritys reformoida paavius moraalisen kelvottomuuden jatkumosta totuuden ja rakkauden täydellisyyteen.

Pietarin tehtävä apostolina ei ollut vertaistensa määräileminen vaan veljien vahvistaminen (ks. Luuk.22:32) ja Kristuksen lauman ruokkiminen (ks. Joh.21:17). Nämä olivat kaitsijalle eli piispalle kuuluvia hengellisiä tehtäviä, mutta niihin ei liittynyt hallintovaltaa.

Päinvastoin kaitsijoita neuvotaan 1. Pietarin kirjeessä: "Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu." (1.Piet.5:3-4).

Millainen siis oli Pietarin saama valta sieluihin, ja mitä tarkoitti hänen saamansa nimi Kallio? Vastaus on evankeliumissa itsessään. Kun Simon Pietari oli tunnustanut Jeesuksen elävän Jumalan Pojaksi, Jeesus sanoi: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa."

Koska Jumalan Henki vaikutti Pietarissa uskon Jeesukseen Jumalan Poikana, taivasten valtakunnan avaimet on käsitettävä johtamisen, opettamisen ja kehottamisen armolahjaksi.

Ensimmäistä koetustaan Pietari ei kestänyt, mutta tämän lankeemuksen Ylösnoussut Jeesus antoi hänelle anteeksi (ks. Joh.18:15-27; Joh.21:15-19). Pyhän Hengen vuodattamisen päivänä Jerusalemin kadulla nähtiin uudestisyntynyt, uskossaan rohkea ja kestävä Pietari, jollainen hän ei olisi voinut olla oman häilyväisen luonteensa puolesta (ks. Ap.t.21:4-41).

Samaan hengenvetoon on todettava, että tästä armolahjasta olivat osallisia muutkin varhaiskirkon pyhät kuin Pietari. Kautta koko kristikunnan ja kirkon koko historian ajan Pyhä Henki on kutsunut ja lahjoillaan varustanut Jumalalle otollisia ihmisiä palvelemaan ja johtamaan Kristuksen kirkkoa. Apostolisen viran jatkumo sen sijaan on katkennut niin usein, että sen varaan on turha enää rakentaa.

Nimi Pietari, Petrus tai Keefas tarkoittaa kyllä kalliota, mutta uskon kalliota. Jeesushan opetti seuraajiaan sanoen: "Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle." (Matt.7:24-25).

Pietarilla ei siis ollut omaa arvovaltaa vaan Kristuksen sanan auktoriteetti, eikä hän antanut seuraajilleen perinnöksi muuta kuin esimerkkinsä Jeesuksen opetusten noudattamisesta. Sen vuoksi myös Kristuksen kirkon auktoriteetti on uskonvarainen: se perustuu luottamukseen ja kokemukseen, että Ylösnoussut Herra on läsnä sanassaan ja sakramenteissaan.

Jeesus ei rakenna kirkkoaan ihmisen varaan vaan sen uskon varaan, joka tunnustaa: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Tämä usko on ainoa perusta, jolla kirkko voi seistä ajasta ikuisuuteen. Paavali vahvistaa: "Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva." (Room.10:9).

Luterilaisina tunnistamme herkästi paaviuteen liittyvät teologiset ja käytännölliset ongelmat. Mutta myös meidän uskonyhteisömme on saanut vuosisatojensa kuluessa laitosmuodon, minkä vuoksi olemme jatkuvasti alttiita luottamaan enemmän instituutioidemme pysyvyyteen kuin Jumalan Hengen johdatukseen.

Uskonpuhdistuksen perinteeseen kuuluu ajatus jatkuvasta reformaatiosta. Toisin sanoen kristittyjen on aina uudelleen palattava Kristuksen luo, sillä hän on pelastuksen lähde ja sielujen todellinen kaitsija (ks. 1.Piet.2:25; Ilm.7:17). Jos ja kun kristityt pitävät etäisyyttä Herraansa ja Mestariinsa, silloin taitavinkaan retoriikka ja apologetiikka eivät synnytä elävää uskoa.

Sama koskee kirkollisia instituutioita. Ne eivät pysty tuottamaan itsestään mitään sellaista, joka vakuuttaisi epäilijät Jeesuksen ylösnousemuksesta. Mutta silloin kun instituutioiden edustajat tunnustavat Jeesuksen Kristuksen Herraksi ja sydämessään uskovat, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, kirkon järjestysmuoto, virat ja rakenteet voivat palvella evankeliumia.

Jeesus ilmoitti tämän riippuvuussuhteen oppilailleen sanoen: "Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään." (Joh.15:5).