16. sunnuntai helluntaista, Matt.6:25–34, 1. vsk

1284286743_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Päivän evankeliumissa Jeesus kehottaa luottamaan siihen, että Jumala kaitsee omiaan. Hän sanoo muun muassa: "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne."

Tämä raamatunkohta ei ole kehotus laiskuuteen. Se ei tarkoita, että viljan ja juureksien kasvattaminen tai luonnonantimien kerääminen talven varoiksi olisivat turhia harrastuksia.

On kuitenkin yksi asia, joka on uutteruuttakin tärkeämpi. Jeesus sanoo: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin."

Mihin meidän pitää siis keskittää huomiomme? Aineelliseen hyväänkö, jota voimme saalistaa itsellemme, jos olemme ahkeria? Vaiko aineettomaan hyvään, jonka Jumala tahtoo antaa meille niin, että se olisi ikuinen osamme?

Ihminen, joka luottaa Jumalan huolenpitoon, saa levollisen mielen ja kykenee säilyttämään sisäisen rauhansa. Samalla hän tuntee jo etukäteen kiitollisuutta Jumalan johdatuksesta.

Tätä sieluntilaa kutsutaan pyhäksi huolettomuudeksi. Se on kaukana tietämättömyyden, välinpitämättömyyden ja turtuneisuuden tilasta, johon monet pyrkivät. Se on levollisuutta, joka tulee Jumalan läheisyyden kokemisesta.

*

Vuosia sitten olin eräänä syysaamuna hirvenpyynnissä Pohjois-Sallassa. Maassa oli ohut kerros vasta satanutta lunta. Pyyntiseurue, johon kuuluin, oli löytänyt tuoreet hirvenjäljet melkein heti autosta noustuaan ja laskenut koiran jäljille. Haukku oli alkanut kymmenessä minuutissa ja kulkeutunut aloituspaikalta kaakkoon päin.

Ilmansuunnassa, josta koiran ääni kuului, oli metsästysalueen raja lähellä. Kysymys, kuka sai mennä katsomaan, millainen hirvi koiralla oli haukussaan, ratkaistiin arpomalla. Onnistuin vetämään pisimmän korren.

Hiiviskelin haukulle päin ja totesin mielikseni, että se pysyi paikallaan Naruskajärven rannassa. Kun pääsin lähelle haukkupaikkaa, huomasin, että tilanteessa oli jotain outoa. Pentukoiran katse oli järvelle päin. Oliko hirvi lähtenyt uimaan? Lopulta näin, että kuikkahan siellä varasti vielä ailahtelevaisen pennun huomion. Hirven jäljet veivät vastakkaiseen suuntaan.

Istuin tovin järven hietikkoisella rannalla. Aurinko helotti jo kohtalaisen korkealla. Sulkien silmäni käänsin kasvoni valoa kohti. Vaikka vesi oli jääriitteessä ja ilman lämpötila oli yhä pakkasen puolella, auringon paiste tuntui lämpimältä. Puhaltelin hengityshuuruja, joita kevyt tuuli kuljetti eteenpäin.

Aurinko loisti kirkkaampana kuin monena kesäpäivänä. Se monistui kuikan vetämiin aaltoihin, järven yksiöiseen jääkanteen, joka liikkui aaltojen tahdissa, vitivalkoiseen lumeen ja pieniin vesipisaroihin, joita oli kuusten oksilla, suopursujen varsissa sekä minun ja koiran hengityshöyryssä. Järven toiselta puolelta peilautui veteen mustanvihreä metsä, joka täydensi kokonaisuuden.

Tunsin olevani onnellinen. Silloin lausahdin rukouksen kaltaisen mietteen: "Jos voisin valita, millaisen taivaan haluan, toivoisin sen olevan tämän kaltainen."

Olin viipynyt rannassa hyvän tovin, sillä havahduin pieneen vilunpuistatukseen. Oli aika lähteä liikkeelle. Rauha virtasi sisimpääni jostakin salatusta lähteestä.

Joku ehkä kysyy, onko tuo rauha kestänyt. Olenko onnistunut säilyttämään sen? Vuosien varrella olen käynyt läpi vaiheita, joita voi kutsua koetuksen ajoiksi. Niiden kestäessä olen tuntenut huolta, epävarmuutta ja riittämättömyyttä.

Mutta rauha, joka on kantanut minua vaikeiden maisemien ohi, ei ole ollut oma tunne- tai tahtotilani. Olen kokenut, että se on ollut jollakin tavalla minusta riippumaton, minua voimakkaampi ja minulle lahjaksi annettu.

Kuitenkin se on ollut myös jaettavissa oleva lahja, sillä olen nähnyt sen jokaisen veljen ja sisaren silmissä, joka on ottanut vastaan Jeesuksen sanat:

"Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta." ja "Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa." (Joh.14:1,27).