Suomen kansalliseepoksen eli Kalevalan päivä ei ole kirkollinen juhlapäivä, ellei se osu sunnuntaihin. Syy tähän on siinä, että Kalevalassa mainitut jumaluudet ovat suomalaisten heimojen pakanuuden aikaisia jumalia. Kuitenkin Kalevalan runoissa on ikimuistoista inhimillistä viisautta, jonka arvoa ei pidä väheksyä.

Voi olla, että Kalevalan runojen kokoajan Elias Lönnrotin (1802–1884) persoona ja oppineisuus vaikuttivat siihen, kuinka hän järjesti nuo runot ja minkä sanoman hän antoi kokonaisuudelle. Mutta tämä todistaa vain sen, että muinaissuomalaisilla on ollut kokemusperäistä suullista viisautta. Elias Lönrot kokosi tuota suullista perimätietoa viimeisellä hetkellä, sillä Karjalan runonlaulajat olivat jo väistymässä modernin aikakauden tieltä.

Helmikuun 24. päivänä 2022 alkaneet sotaisat tapahtumat Ukrainassa ovat saaneet minut "tuijottamaan tuleen" ja miettimään taas kerran ihmiskunnan vähäjärkisyyttä. Kun todellisia syitä sodan aloittamiseen ei ole, koetut vääryydet haetaan kaukaa menneisyydestä. Seuraavaksi historia tulkitaan omia pyrkimyksiä vastaavaksi ja luodaan valheellinen narratiivi, jolla oikeutetaan toisten vapauden riisto ja omaisuuden ryöstö.

Kalevalassa on opettavainen kertomus siitä, kuinka käy ihmiselle, joka pyhittää elämänsä kostolle, ja kuinka hän saattaa kärsimyksestä osallisiksi nekin, joiden puolesta hän uskoo tarttuvansa aseeseen. Kertomuksen päähenkilö on Kullervo Kalervonpoika, jonka ainoa taito on toisten vahingoittaminen. Referoin hänen pitkän ja monipolvisen tarinansa muotoon:  

Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen;
Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi.

Untamo, utala miesi, sepä suuttui ja vihastui.
Teki soan sormistansa, kämmenpäistänsä keräjät,
toran nosti totkusilta, artin ahvenmaimasilta.

Torelivat, tappelivat, eikä voita toinen toista:
minkä toistansa tokaisi, sen sai itse vastahansa.

Jopa tuosta toisen kerran, kahen, kolmen päivän päästä
Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi.

Untamon uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön.
Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta.

Untamo uhitteli Kalervolle veljellensä,
surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet,
koko kansan kolhaella, tuvat polttoa poroksi.

Laittoi miehet miekka vyölle, urohot ase kätehen,
pojat pienet piikki vyölle, kaunot kassarat olalle;
läksi suurehen sotahan vasten veljeä omoa.
(Kalevala, Yhdesneljättä runo).

Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen.
Senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin
pitin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi.

Oli aikoa vähäisen; syntyi pieni poikalapsi
emollen osattomalle. Miksi tuo nimitetähän?
Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi.
(Kalevala, Yhdesneljättä runo).

Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan.
Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi,
mieltyväksi, miestyväksi, oike'in urostuvaksi,
saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi.

Kasvoi kuuta kaksi, kolme. Jopa kuuna kolmantena
poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella:
"Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani,
kostaisin isoni kolhut, maksaisin emoni mahlat!"

Saipa kuulla Untamoinen. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tästä saa sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo!"
(Kalevala, Yhdesneljättä runo).

Untamo ä'itteleikse: "Mihin poika pantanehe,
kunne tuo tuhottane, surma tuolle saattanehe?"
Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan.

Kului yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki.
Untamo ajattelevi: "Aik' on käyä katsomahan,
joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun."

Laittoi orjan katsomahan. Orja toi sanan takaisin:
"Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun!
Poika puuta kirjoittavi pieni pilkkonen käessä.
Koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta:
siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla."
(Kalevala, Yhdesneljättä runo).

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse.
Hioi hetken miekkoansa, toisen keihoa teroitti.

Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös, poikani poloinen,
saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen!
Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon,
se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa,
miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan."
(Kalevala, Kuudesneljättä runo).

Sanoi siitä äitillensä: "Äitiseni, armaiseni,
minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani!
Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi,
kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?"

Tuon emo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä.
Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi,
väestä vähenneheksi, sortuneheksi su'usta:
itken tulville tupamme, siltalauat lainehille,
kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni;
lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi,
sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi."
(Kalevala, Kuudesneljättä runo).

Meni soitellen sotahan, ilon lyöen Untolahan.
Sana virkkoi, noin nimesi: "Oi Ukko, ylijumala!
Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman,
joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!"

Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan,
jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti.
Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli:
kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.

Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi
ison entisen tuville, vanhempansa vainioille:
tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa;
ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan.

Antoi kättä hiillokselle: hiilet kylmät hiilloksessa.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole emo elossa.

Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole iso elossa.

Loi silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole sisar elossa.

Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa.
Tuosta tunsi tultuansa: ei ole veli elossa.
(Kalevala, Kuudesneljättä runo).

Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan;
katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi.
Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli
syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa.

Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan.
Vastasi sanalla tuolla: "Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki."

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen,
kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle.
Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli.
(Kalevala, Kuudesneljättä runo).

Kullervo-runojen opetus on sanoissa:

Ken suotta sotahan saapi,
tahallansa tappelohon,
se soassa surmatahan,
tapetahan tappelossa,
miekkoihin menetetähän,
kalpoihinsa kaaetahan.

Jos tämä viisaus olisi jokaisen ihmisen sydämessä, maailmassa olisi hyvin vähän konflikteja, sillä viisaus pidättelisi ihmisiä
uhoamasta,
vastaamasta uhoon,
pyrkimästä käyttämään toista hyväkseen,
valehtelemasta,
uskomasta valheisiin
sekä hautomasta epäluuloja ja juonia.

Mutta viisaus on juuri se, mikä puuttuu suurimmalta osalta ihmiskuntaa. Siksi olen valinnut tähän kirjoitukseeni kuvan, jossa on kalpa ja kilpi. Noilla esineillä ja niiden ympärillä olevilla latinankielisillä sanoilla DOMINUS MIHI SCUTUM GLADIUS on näet vertauskuvallinen merkitys.

"Dominus mihi scutum et gladius" on suomeksi: "Herra on kilpeni ja miekkani." Tämä lause puolestaan perustuu Psalmin sanoihin:

"Sinä, Herra, olet minun kilpeni ja kunniani." (Ps.3:4).

sekä apostoli Paavalin kehotukseen efesolaisille:

"Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana." (Ef.6:16-17).

Kilven Khii- ja Roo- tunnukseen liittyy perimätieto vuonna 312 käydystä Milviuksen sillan taistelusta, jonka osapuolina olivat roomalaiset sotapäälliköt Konstantinus ja Maxentius. Kerrotaan, että yhteenoton edellä Konstantinus näki taivaalla kreikkalaiset kirjaimet X ja P ja kuuli äänen, joka sanoi: "ἐν τούτῳ νίκα - In hoc signo vinces - Tässä merkissä voitat."

Kunnioittaakseen ilmestystä Konstantinus antoi sotilailleen määräyksen maalata kilpiinsä nuo taivaalla näkemänsä kirjaimet, vaikka ne edustivat parjattujen ja vainottujen kristittyjen Herraa Jeesusta. 

Taistelussa, joka alkoi seuraavana päivänä, Maxentiuksen armeija ryntäsi ulos Rooman kaupungista kohtaamaan Konstantinuksen armeijan. Mutta ensin mainitut joutuivat alakynteen ja perääntyivät epäjärjestyksessä Milviuksen sillalle aiheuttaen ruuhkan, jonka tuoksinassa Maxentius putosi ratsunsa selästä Tiberiin ja hukkui.

Konstantinus marssi voittajana Roomaan, jossa senaatti julisti hänet augustukseksi eli hallitsevaksi keisariksi. Hän ei unohtanut jumalallista johdatusta, joka oli antanut hänelle voiton, vaan kiitollisena siitä lopetti kristittyjen vainot valtakunnassaan.

Näin Kristus, Herra, taistelee niiden puolesta, jotka uskovat häneen ja pitävät kiinni hänen sanastaan.

Apostoli Paavali mainitsi uskon kilven, Hengen miekan ja pelastuksen kypärän vertauksina siitä, että jokaisen sodan perimmäinen luonne on hengellinen: vastatusten ovat taivaan Herra Jesus Kristus ja tämän maailman ruhtinas eli perkele, joka haluaa kostaa tappionsa. Koska se ei pysty voittamaan Kristusta, se villitsee ihmiskuntaa ja vainoaa Kristuksen seurakuntaa.

Kristityn ei pidä lähteä suotta taistelemaan lihan käsivarrella, kuten Vanha Testamentti asian ilmaisee (ks. 2.Aikak.32:8 KR1938). Nimittäin sillä, joka hyökkää toisen kimppuun, on vähemmän siunausta puolellaan kuin sillä, joka pidättäytyy hyökkäämästä. "Kenen osana on vankeus, se joutuu vankeuteen, kenen osana on kaatua miekkaan, se kaatuu miekkaan. Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja uskoa." (Ilm.13.10).

No, Suomi on luvannut vanhurskaasti lähettää Ukrainan hallituksen joukoille kypäriä, jotka otetaan varmaankin kiitollisina vastaan. Mutta vielä parempi on paastota ja rukoilla päivin ja öin Ukrainan puolesta. Eikä liene haittaa sellaisestakaan rukouksesta, jossa pyydetään mielenmuutosta Venäjän johtajille ennen kuin he joutuvat kysymään mieltä miekaltansa.

Post scriptum.
Tätä krjoittaessani sain tiedon, että Suomen hallitus on tehnyt päätökseen lähettää Ukrainan avuksi suojavälineiden, muonan ja sairaalatarvikkeiden lisäksi puolustuksellisia aseita ja ampumatarvikkeita. Päätöstä luonnehditaan historialliseksi.