1. sunnuntai joulusta, Luuk.2:33‒40, 1. vsk
 
 
Päivän evankeliumissa kaksi vanhan liiton hurskasta ihmistä tunnistaa Jeesus-lapsessa Israelin lunastajan. Tapahtumayhteyden Luukas kuvaa seuraavasti:

”Kun tuli kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa. Ja kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: 'Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.’ Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ’kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa.’

Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: ’Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Joosef, Maria ja Jeesus olivat temppelissä antamassa Herralle uhria. Uhrikäytäntö muistutti Israelia sen vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Jumala oli silloin surmannut kaikki Egyptin esikoiset, mutta varjellut Israelin esikoiset (ks. 2.Moos.13). Ja koska Jeesus oli Joosefin ja Marian esikoislapsi, piti heidän kahdeksantena päivänä hänen syntymästään ympärileikkauksen ja nimenannon yhteydessä pyhittää poikansa Herralle.

Luukkaan mukaan tämän tapahtuman yhteydessä kaksi hurskasta vanhusta, Simeon ja Hanna, tervehtivät Jeesusta riemuiten. Jumalan Henki vaikutti heissä ja avasi heidän silmänsä näkemään pienen lapsen luvattuna Vapahtajana. Simeon ja Hanna edustivat vanhaa liittoa, jonka Jumala oli solminut Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin ja Mooseksen kanssa. Vanha aika kätteli nyt hyväksyvästi uutta aikakautta.

Siinä tilanteessa olivat erityisen merkittäviä Simeonin sanat Marialle: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.”

Jeesuksen elämä oli alusta alkaen vihitty pyhään tehtävään, sijaiskärsimykseen. Vanhan liiton tapoihin kuului antaa Jumalalle lunastusuhri jokaisesta kansan esikoispojasta (ks. 2.Moos.13:13). Uuden liiton esikoinen, Jeesus, antoi itsensä uhriksi kansan puolesta, jotta kaikki kansat olisivat ostetut Jumalalle.

Tämä ajatus on peräisin Jeesuksen sanoista: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh.3:16). Se toistuu ehtoollisessa, josta Paavali sanoo:

”Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää tämä minun muistokseni.’ Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.” (1.Kor.11:23‒25).

Merkki, jota ei tunnusteta ja johon moni kompastuu, mutta joka myös auttaa monia nousemaan, on Kristuksen risti. Ne, jotka näkevät ristin ainoastaan teloituspuuna, pitävät sitä häpeän, tuskan ja kuoleman merkkinä. Ne taas, jotka tuntevat Kristuksen ylösnousseena Herrana, tietävät, että se on elämän ja voiton merkki.

Ristin edessä paljastuvat ihmisten sisimmät ajatukset. Monet maassa makaavat syntiset kohoavat sen avulla uuteen, parempaan elämään, ja he alkavat rakastaa Jeesusta. Ylpeille ja omahyväisille ihmisille risti on kompastus ja loukkaus niin, että he alkavat vihata Jeesusta. Välinpitämättömienkin on jossain vaiheessa otettava Kristukseen kanta.

Tiedämme, ettei meitä ole lunastettu isiltä perimästämme tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, virheettömän karitsan, kalliilla verellä (vrt. 1.Piet.1:18‒19). Sen vuoksi kun tervehdimme Jeesus-lasta, katsomme kohti pääsiäistä ja iloitsemme siitä, että olemme osallisia Herramme ylösnousemuksesta.

Jesaja sanoo: ”Ihminen on kuin ruoho, ihmisen kauneus kuin kedon kukka. Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta Herran sana pysyy iäti.” (Jes.40:7‒8). Kuitenkin juuri tämä sana on julistettu meille ilosanomana (vrt. 1.Piet.1:24‒25), sillä kuivat heinät ja oljet ovat Jeesus-lapsen vuode.

Meidän ei pidä katsoa siihen, mitä me olemme, vaan siirtää katseemme itsestämme Jeesukseen. Aito kristillinen usko ei ole uskonnollisuutta eikä uskovaisuutta. Se ei ole oma päätöksemme tai oma tekomme. Se on Jeesuksen asumista ja olemista meissä ja sitä, että saamme olla puettuja häneen.

Emme voi olla milloinkaan varmoja omasta uskostamme. Mutta Jumalassa, Kristuksessa kaikki on varmaa. Oikea usko katsoo Jeesukseen, luottaa häneen ja iloitsee hänessä. Sillä  Jeesus on kaikki, mitä ihminen tarvitsee pelastuakseen.