17. sunnuntai helluntaista, Luuk.7:11‒16, 1. vsk

1285087987_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ajoin viimeisenä hautajaissaattueessa, joka lähti liikkeelle pienen kyläkirkon pihasta. Juuri kun kulkue oli päässyt taajaman ulkopuolelle, näin autoni taustapeilistä henkilöauton, joka lähestyi nopeasti kulkueen häntää. Alle sekunnissa tuo auto suhahti ohitseni. Koska saattue oli liian pitkä ohitettavaksi kerralla, auto kiilautui jonoon aiheuttaen vaarallisen tilanteen.

Saattue jatkoi verkkaista etenemistään, ja kiilaaja kyttäsi hermostuneena seuraavaa ohitusmahdollisuutta. Kun autojono tuli maantien suoralle, kiilaaja siirtyi keskiviivan vasemmalle puolelle nähdäkseen jonon ohi. Silloin kaahaajan kiire loppui välittömästi. Hän huomasi letkan kärjessä olleen hautausliikkeen mustan farmarin ja vetäytyi ensimmäiselle kohdalle sattuneelle linja-autopysäkille.

Kuolemaa kohtaan tuntemamme kunnioitus on niin suuri, että kavahdamme siihen viittaavia merkkejä. Tiedän ihmisiä, joille papin musta virkapuku edustaa hautajaistunnelmaa ja jotka sen vuoksi ovat vaivautuneita, kun sellaisen pukineen näkevät. Kuitenkin kuolema voi olla paljon lähempänä meitä kuin arvaammekaan siksi, että otamme järjettömiä riskejä esimerkiksi liikenteessä.

*

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että hautajaissaatto sai myös Jeesuksen pysähtymään. Jeesus ei kuitenkaan pysähtynyt siksi, että hän olisi pelännyt kuolemaa tai tehnyt kunniaa kuolleelle tai ollut hienotunteinen surevia kohtaan. Leskiäiti oli menettänyt ainoan poikansa ja samalla elättäjänsä. Naisen kärsimys ja epätoivo herättivät Jeesuksen myötätunnon niin, että hänen oli pysähdyttävä ja tehtävä asialle jotain.

Jeesuksen teko vaikutti hienovaraiselta: hän kosketti kuolleen paareja ja sai kulkueen seisahtumaan. Mutta se oli erittäin epätavallinen teko, sillä kukaan juutalainen pappi, temppelipalvelija tai kirjanoppinut ei olisi toiminut niin. Kuolleen lähellä olemisen katsottiin tekevän ihmisen rituaalisesti epäpuhtaaksi.

Mutta Jeesuksen ei tarvinnut ottaa huomioon sellaista seikkaa kuin rituaalinen epäpuhtaus. Hetken kuluttua kukaan ei voinut sanoa kuolleeksi nuorukaista, joka makasi paareilla. Hän eli, eikä kukaan siis ollut saastunut siitä, että oli ollut hänen lähellään.

Evankeliumit mainitsevat kaikkiaan kolme tapausta, joissa Jeesus toi kuolleen takaisin elämään. Ne ovat Nainin lesken pojan, Jairoksen tyttären ja Lasaruksen herättäminen.

Epäilijät ovat selittäneet nämä ihmeet siten, että herätetyt virkosivat syvästä tajuttomuudesta, eli heidän vain luultiin kuolleen. On kuitenkin mahdoton jälkeenpäin mennä näihin tilanteisiin ja sanoa varmasti, että Jeesuksen herättämät ihmiset olivat syvässä tajuttomuudessa. Yhtä hyvin he voivat olla oikeasti kuolleita, niin kuin evankeliumit antavat ymmärtää.

Alkuseurakunta piti näitä tapahtumia tunnustekoina, jotka viittasivat edeltäpäin siihen, että Jeesus mursi kuoleman vallan. Kadotuksen ja elämän ruhtinaat kohtasivat toisensa Nainin kaupungin portilla, Elämän Ruhtinas voitti. Tämä ja muut Jeesuksen tunnusteot ennakoivat ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, Jumalan tulemista kansansa avuksi.

**

Moni meidän aikamme ihminen haluaisi omistaa iankaikkisen elämän toivon. Hän haluaisi luottaa Raamatun lupaukseen, että viimeisenä päivänä Kristus herättää kaikki kuolleet ja kokoaa uskovat Jumalan valtakuntaan. Mutta kun hän ajattelee, mitä kaikkea ihmisruumiille kuolemassa tapahtuu, hänen järkensä nousee uskon esteeksi.

Niille, joille tämä ongelma on polttava, apostoli Paavali antaa seuraavanlaisen neuvon: ”Olkaa toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset ja rukouksessa kestävät.” (Room.12:12).

Miten ihminen voi asennoitua kuolemaan näin huolettomasti, kun kuolemalla on tapana murskata ihmisen toiveet? Paavali ei kiellä ketään olemasta käytännöllinen ja järkevä. Hän vain kehottaa panemaan iankaikkisen elämän toivon kaikkien ajalliseen elämään liittyvien toiveiden edelle.

Voimme ajatella niin, että toivo, joka on annettu meille Kristuksessa, on kuin veturi ja että käytännöllinen järkemme on kuin hiilivaunu. Veturi kulkee edellä, ja hiilivaunu tulee perässä. Kun panemme iankaikkisen elämän toivon järjen edelle, annamme järjellemme tehtäväksi palvella uskoa. Silloin nämä Jumalalta saamamme lahjat ovat sopusoinnussa keskenään.

Kristillisen ajattelutavan mukaan kuolema ei ole elämän vastakohta, vaan se on siirtymistä uskonvaraisesta elämästä sellaiseen elämään, jossa uskossa vastaanotetut Jumalan lupaukset saa nähdä toteutuneina.

Toisin sanoen, kun Jeesukseen turvautuvalle ihmiselle käy niin, että hänestä aika jättää, hänelle avautuu taivaan portti. Ja sitten kun Isä niin päättää, hän lähettää Poikansa herättämään kuolleet. Pelastetut saavat pukeutua katoamattomaan ylösnousemusruumiiseen.

Täällä ajassa puolestaan sana ja sakramentit tuovat taivaan valtakunnan lohduksi niille, jotka asuvat kuoleman varjossa. Olkaamme siis toivossa iloiset, ahdistuksessa kärsivälliset ja rukouksessa kestävät.

Pois kirkas suvi kulkee/ ja syksyyn kypsyy maa,/ sen tuuli suven viljan/ korjuuseen valmistaa./ Näin taipuu elämämme/ myös eteen leikkaajan/ soi korjuuhetkessämme syystuuli Jumalan.

Vaan ylösnousemukseen/ me täällä uskomme,/ sen kevään sarastusta/ tähyilee toivomme./ Kun murtuu roudan valta,/ maan kukka kohoaa,/ myös ruumis mullan alta/ kirkkaana nousta saa. (Virsi 249:1-2).