maanantai, 2. huhtikuu 2018

ONNELLISEN KULKIJAN OPETUS

1. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.24:36−49


toukokuun_p%C3%A4lvi%C3%A4_leiska.jpg


Kerran olen nähnyt tosi onnellisen ihmisen. Oli huhtikuun sunnuntai, ja tämä onnellinen ihminen käveli kirkonkylän pääväylän pientareella hymyillen suupielet korvissa. Siinä, missä hän käveli, oli pitkä pälvi.

Koska tämä onnellinen kulkija näytti tulleen jostakin Aasian maasta, jäin miettimään, mikä tekee meistä suomalaisista jäyhiä ja totisia. Vai onko väitetty totisuutemme vain harhakuva?

Olettakaamme, että jonain kauniina päivänä joku gallup-tutkija kysyy meiltä äkkiarvaamatta:

− Mikä on parasta, mitä teille on tapahtunut elämänne aikana?

Ehkä häkellymme, kohautamme hartioitamme ja menemme ohi, tai soperramme:

− Voi, en minä osaa sanoa.

Joku koiranleuka voi luetella paljon näennäisesti hyviä asioita, joita hänelle on sattunut elämän varsitiellä, mutta se paras asia taitaisi jäädä häneltäkin sanomatta.

Jos olisin kysynyt siltä ulkomaalaiselta, joka käveli pälveä pitkin, mikä häntä hymyilytti, niin hän olisi saattanut vastata:

− Sehän tässä naurattaa, kun saan kulkea vuoroin maalla, vuoroin lumessa.

Koska en ollut varma, osasiko ulkomaalainen suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, en kysynyt. Jälkeenpäin olen ollut harmissani siitä, että tein vain omia päätelmiäni.

Sanotaan, että lasten ja lapsenmielisten huvit eivät ole kalliita. Mutta on syytä kysyäkin, miksi hyvän mielen lähteiden pitäisi maksaa jotain? Onko ilomme aidompi silloin, kun teemme sen eteen kovasti työtä ja investoimme siihen suuria rahasummia, kuin silloin, kun saamme sen täysin ilmaiseksi?

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen oppilaat pelästyivät suunnattomasti, kun Jeesus ilmestyi ylösnousseena heidän keskelleen ja sanoi: ”Rauha teille.”

Eikö oppilaiden olisi pitänyt riemuita? Koska Jeesuksen oppilaat olivat poissa tolaltaan viime päivien tapahtumien vuoksi, oli inhimillistä, että he säikähtivät. Heidän oli vaikea uskoa sitä, minkä he näkivät.

Mutta Jeesus johdatti heidät käsittämään, mitä heidän järkensä ei tahtonut hyväksyä. Sitten hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Siinä hetkessä sana tuli heille lihaksi. Se oli varmaankin parasta, mitä opetuslapsille oli tapahtunut heidän siihen mennessä eletyn elämänsä aikana.

Voimmeko me sanoa olevamme onnellisia siitä, että kuulumme Kristuksen seurakuntaan? Tai onko se parasta, mitä meille on milloinkaan tapahtunut, että meidät on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen? Meidän pitäisi vastata: ”Kyllä olemme.” ja ”Kyllä on”.

Parempaa lahjaa nimittäin emme ole saaneet emmekä tule saamaan kuin, että Jeesus on sovittanut syntimme ja lunastanut meidät iankaikkiseen elämään. Kuoleman valta on murtunut. Mutta voidaksemme iloita siitä sanan on tultava lihaksi myös meille.

Totisuus ja jäyhyys voivat johtua uskon puutteesta. Jos emme nauti oikeaa hengellistä ravintoa sanan ja sakramenttien kautta, tulemme ikään kuin puutostautisiksi ja ilottomiksi kristityiksi. Vapahtajamme on läsnä Raamatun sanassa ja asettamissaan sakramenteissa. Sen vuoksi emme voi liikaa korostaa, että yhteys armonvälineisiin on elintärkeä yhteys.

Luukkaan evankeliumissa sanotaan myös: ”Hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset.” Toisin sanoen Jeesus auttoi heidät näkemään näkemättömän ja käsittämään käsittämättömän.

Tässä mielessä Jeesuksen oppilaat eivät olleet − vaikka heidän edessään seisoi ylösnoussut Herra – yhtään lähempänä mestaria kuin me. He tarvitsivat kirjoitusten avaajan aivan samalla tavalla kuin mekin tarvitsemme. Hän, joka avaa pyhät kirjoitukset niin, että ne voi ymmärtää oikein, on jo keskellämme. Emme näe häntä, mutta Jeesus sanoo hänestä:

”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Kirkkovuoden riemuaika, pääsiäinen, ei päättynyt, kun pyhäpäivät menivät ohitse. Pääsiäinen jatkuu helluntaihin eli Pyhän Hengen vuodattamisen päivään saakka. Sen jälkeenkin kirkkovuoden jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen, koska Jeesus nousi haudastaan viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina.

Kun Kristuksen Henki vaikuttaa meissä ja meidän keskuudessamme, tunnemme yhteistä iloa aarteesta, jota tämä maailma pitää hullutuksena. Se on iankaikkisen elämän osallisuus meidän Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa.

   

lauantai, 31. maaliskuu 2018

UUSI TAIKINA

Pääsiäispäivä
1.Kor.5:6−8


t%C3%A4ysikuu_sigmacombined_leiska.jpg
Kristityt viettävät pääsiäistä kevätpäivän tasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.
 

Kun olin kesäteologina Kangasalan seurakunnassa vuonna 1982, yritin selittää rippikoululeirin isoisille kohtaa, jossa Paavali sanoo: ”Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina.” Ehkä vaikutin tietävämmältä kuin todellisuudessa olin, koskapa eräs kuulijoistani keskeytti puheeni:

−   Anteeksi, että vaivaan, vaikket olekaan mikään taikina.

’Uuden taikinan’ juuri on Vanhassa Testamentissa ensimmäisen Mooseksen kirjan kahdennessatoista luvussa, jossa kerrotaan israelilaisten lähdöstä Egyptistä. Leipä, jota ei nostatettu hapatteen avulla, kuvasi lähdön kiireellisyyttä sekä israelilaisten erottautumista kaikesta epäjumalanpalveluksesta ja pahasta (hapatteesta), jota oli heidän ympärillään Egyptissä.

Juutalaiseen pääsiäiseen kuulunut happamaton leipä sai uuden merkityksen kristillisessä alkuseurakunnassa, joka yhdisti happamattomuuden Kristukseen. Viimeisellä ateriallaan Jeesus siunasi ja mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” (1.Kor.11:24). Koska Kristuksessa ei ollut syntiä (ks. 1.Joh.3:5), hänestä tuli uuden liiton virheetön uhri, joka täytti ja teki tarpeettomiksi kaikki muut uhrit.

Hapatteelle kristityt antoivat uuden merkityksen. Se oli lakivanhurskauden ja ulkokultaisuuden vertauskuva. Kristityt halusivat erottautua kaikesta sellaisesta jumalisuudesta, joka ei perustunut täysin ja ainoastaan Kristuksen ristinuhriin. ”Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden ja kelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuudessa.” Paavali opetti.

Jos meidän on verrattava itseämme taikinaan, varmaankin joudumme myöntämään, että vanhat asenteet ovat paljon lähempänä sydäntämme kuin uusi avoimuus. Emme pääse Aatamin ja Eevan hapatteesta, vaikka kuinka yritämme. ”Astian maku” pysyy meissä.

Ne, joille tämä kokemus on tuttu, ymmärtävät, että ihmisen on mahdoton itse parantaa ja uudistaa itseään. Ainoa toimiva ratkaisu tähän ongelmaan on, että suostumme Kristuksen sovitettaviksi. Hän on tehnyt puolestamme sen, mihin me emme kykene: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2.Kor.5:21).

Katoavainen olemuksemme on synnin vaikutuksen alainen, mistä syystä joudumme kaikessa turvautumaan Kristukseen, synnin ja kuoleman voittajaan. Hän on uskollinen. Hän johdattaa seurakuntansa pimeydestä valoon. Hän vie meidät kuoleman varjoista Jumalan kasvojen näkemiseen.

Pääsiäisenä saamme iloita uuden elämän osallisuudesta, joka meillä on Kristuksessa, ylösnousseessa Herrassa. Hän voitti kuolemallaan kuoleman ja nousi haudastaan. Hän kesti vaivan ollakseen meille uusi taikina, esikoinen kaikista, jotka nousevat kuolleista (ks Kol.1:18). Ja meidän on vain pysyttävä uskon kallioperustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka kuulemamme evankeliumi antaa meille (vrt. Kol.1.23).

Ei se ole aina helppoa. Mutta pääsiäisen hyvä sanoma on juuri siinä, että Jeesus on raivannut taivastieltämme ne esteet, joita emme pysty voittamaan omilla yrityksillämme. Jokaisen kristityn on kyllä kilvoiteltava voittaakseen itsensä ja torjuakseen maalliset houkutukset (ks. 1.Joh.5:4−5). Maaliviivan ylitämme kuitenkin vain Jumalan armon avulla, joka on annettu meille Jeesuksessa Kristuksessa, Pelastajassamme.

   

sunnuntai, 25. maaliskuu 2018

VOX POPULI

Hiljaisen viikon keskiviikko
Matt.27:11−32


Ristintie_1_Jeesus_tuomitaan_kuolemaan_l
Ristintie I, pienoisveistos Hammerfestin Pyhän Mikaelin kirkossa


Ristintie-niminen rukouspolku on totuttu alkamaan siitä, kun epäröivä Pilatus alistuu kansan ja ylipappien ristiinnaulittakoon -huutoihin:

”Kun Pilatus näki, ettei mitään ollut tehtävissä, ja kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ’Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.” Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle!” Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.”


Pilatusta on helppo piikitellä. Hän tietää Jeesuksen syyttömäksi, mutta hän pelkää väkijoukkoa. Ja mitä mahtaisi keisari ajatella, jos hän tekee nyt virheratkaisun. Juutalaiset kun osaavat muutenkin aiheuttaa ongelmia. Pilatus yrittää todistaa olevansa viaton Jeesuksen kuolemaan. Hän jopa pesee kätensä sen merkiksi, mutta tämä teatraalinen ele ei tehoa kansaan. ”Ristiinnaulittakoon”, kuuluu yhä äänekkäämmin. Tilanteen hallinta karkaa käskynhaltijan käsistä.

On yhdentekevää, taipuuko Pilatus oman etunsa tähden vai siksi, että hän on surkea hallintomies. Sellaisenakin hän on Jumalan toiminnan välikappale. Jumalan tiet ovat käsittämättömät, ja Jumalan tarkoitukset toteutuvat vääjäämättömästi. Pilatus ajautuu Jeesusta kuulustellessaan epätoivoon, kun tämä ei puolustaudu. Jeesuksen kuninkuus on jotain, josta ei saa otetta – ei suostuttelemalla, ei painostamalla eikä väkivallalla.

Vaikeneeko Jumala vieläkin? Ei hän vaikene. Pikemminkin on niin, että monet ihmiset tekevät mitä tahansa, jotta Jumalan ääni ei kuuluisi − ja että kuuluisi vain ihmisten ääni, joka vaatii tuomiolle syyttömiä.

Joku voi ajatella, ettei Jeesuksen kokema kohtalo olisi mahdollinen meidän aikanamme. Mutta sellainen ajatus perustuu harhakuvitelmaan ihmiskunnan edistyneisyydestä. Jeesus olisi rauhanhäiritsijä myös nykyään, ja ihmiset haluaisivat päästä hänestä eroon. Vihamieliset voimat, jotka vaikuttivat maailmassa ajanlaskumme alussa, vaikuttavat keskuudessamme myös tänään.

Matteus korostaa, että Simon Kyreneläinen pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Satunnainen ohikulkija joutui kokemaan odottamattomia ja epämieluisia asioita.

Ei tiedetä, oliko Simon pyhiinvaeltaja vai Jerusalemiin muuttanut ulkomaan juutalainen. Vuoden 1938 kirkkoraamatun käännöksen sanonta, että hän oli tulossa vainiolta, viittaa jälkimmäiseen. Koska Markus mainitsee Simonin kaksi poikaa, Aleksandroksen ja Rufuksen, on mahdollista, että Simon kääntyi myöhemmin kristityksi.

Liioin ei tiedetä, mikä teki Simon Kyreneläisestä kristityn. Vaikuttiko siihen ristin kantamisen kokemus vai Jeesuksen persoona? Todennäköisesti hän ei olisi halunnut kantaa Jeesuksen ristiä, mutta nähtyään, miten syytöntä miestä kohdeltiin, hän tunsi sääliä tätä kohtaan. Ehkä Jeesuksen ja Simonin katseet kohtasivat, ja Simon vakuuttui, että Jeesuksella oli jotain, mitä kaikilta muilta ihmisiltä puuttui.

Kun puhumme kristityistä ristinkantajina, on kysyttävä, kenen ristiä he kantavat. Usein tässä yhteydessä viitataan Jeesuksen sanaan: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt.16:24). Siinä puhutaan ihmisen oman ristin kantamisesta. Mutta on muistettava, etteivät omien ristiemme kantamiset ole verrattavissa siihen ristiin, jota Jeesus kantoi.

Heprealaiskirje avaa näkökulman kysymykseen, mitä ristin kantaminen on. Siinä sanotaan: ”Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen.” (Hepr.13:13). Jos yritämme vähänkin elää niin kuin Jeesus opetti, meille hymyillään vinosti, meitä pilkataan ja monet tuttavat kääntyvät vihaajiksemme.

Jos meille ei käy niin, että menetämme ystäviämme Jeesuksen seuraamisen vuoksi, meidän on syytä kysyä itseltämme: ”Onko uskomme niin korrekti, pyöreäksi hiottu ja särmätön, ettei sitä huomaa kukaan – ei edes Jeesus?”
        

lauantai, 10. helmikuu 2018

JUMALAN RAKKAUDEN UHRITIE

Laskiaissunnuntai
Mark.10:35–45



Hattulan_kirkon_alttarikrusifiksi_signed
                          Hattulan kirkon krusifiksi.


Laskiaissunnuntai saa nimensä paastoon laskeutumisesta, sillä neljäntenäkymmenentenä arkipäivänä ennen pääsiäistä, eli laskiaistiistaina, alkaa kirkkovuoden suuri paasto. Sen alkamiseen on vielä kaksi päivää.

Nykyään paastosta kuulee puhuttavan enemmän ruumiinpainon säätelyyn kuin hengelliseen elämään liittyvänä asiana. Urheilijat paastoavat valmistautuessaan kilpailuihin, joissa he haluavat yltää parhaimpiin suorituksiinsa. Suurin pudottaja -kisan osallistujat haluavat olla toisille esimerkki siitä, kuinka paljon paremmaksi elämä voi tulla noudattamalla terveellistä ruokavaliota ja harrastamalla liikuntaa.

On myös kristittyjä, jotka paastotessaan vaihtavat ruokavalionsa kasvispuolelle. Mutta paaston varsinainen tarkoitus ei ole sen miettiminen, panemmeko leipämme päälle voita vai Beceliä, vaan paasto on hengen tarpeiden asettamista ruumiin tarpeiden edelle. Paaston tulee johdattaa meitä rukoukseen, itsetutkisteluun ja hengelliseen rikkauteen.

Mitä ihmisen henki sitten tarvitsee? Ainakin se kaipaa yhteyttä Jumalan Henkeen. Kirkkoisä Augustinus (354−430) lausui tämän ajatuksen sanoin: ”Levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa” ja ”Tiedän vain sen, että olen rutiköyhä ilman sinua ja että mikä tahansa rikkaus, joka et ole sinä, Jumalani, on pelkkää parkuvaa köyhyyttä.”

Mitä kirkkoisä Augustinus sanoisi siihen, että nykyään kuka tahansa, jolla on tietokone ja internet-yhteys, voi käydä katsomassa näyttöpäätteeltä, millaista on ihmisten elämä maapallon toisella puolella? Tai mitä hän sanoisi siihen, että tietokonepelien avulla sotien kauhuja ja tuhoja voi katsoa menettämättä muuta kuin aikaansa? Ja mitä hän sanoisi siihen, että sosiaalisessa mediassa ihmissuhteet on mahdollista ohentaa kaksiulotteisiksi kohtaamisiksi?

Augustinus olisi varmaankin ihmeissään, jos hän näkisi nuo tietotekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta hän tunnistaisi niissä myös keinotekoisuuden ja luonnottomuuden. Niille aikamme ihmisille, jotka ovat kasvaneet keinotodellisuuden keskellä, mikään ei ole enää tarpeeksi viehättävää tai haastavaa. He kyllästyvät parissa minuutissa, jos kuva ja musiikki eivät vaihdu. Tiedon tulva on kuin tulvavesi: sitä pitää varoa, ettei se vie mennessään.


Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat hänelle: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”


Jaakob ja Johannes olivat seuranneet Jeesusta sellaisen luulon kannustamina, että Jeesus perustaisi maanpäällisen valtakunnan. Koska he olivat kunnianhimoisia miehiä, he halusivat päästä messiaan hallituksessa paraatipaikoille. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”

Jaakobin ja Johanneksen unelma hajosi, kun Jeesus ristiinnaulittiin ja kuoli. Eikö Jeesus ollut kertonut heille ennakkoon, mitä hänelle tulisi tapahtumaan? Kyllä hän oli kertonut sen.

Itse asiassa Jeesus oli saanut juuri sanotuksi oppilailleen: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan, ja luovuttavat hänet pakanoille; ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” (Mark.10:33−34).

Silloin Jaakob ja Johannes tulivat esittämään Jeesukselle asiaa, joka ei olisi voinut olla kauempana siitä, mitä Jeesus oli juuri sanonut. Vapaasti suomennettuna se kuulosti tältä:

−   Joo, mutta hei, Jeesus, meillä olisi sinulle pikkupyyntö…

Jaakobille ja Johannekselle oli hyväksi, että Jeesus palautti heidät ruotuun. Heidän omista tarpeistaan lähtenyt rakkautensa Jeesusta kohtaan ei olisi tehnyt heistä apostoleja, vaan he olisivat valjastaneet Jeesuksen vain palvelemaan omia pyrkimyksiään.

Ihmisten omatarvelähtöisestä kristillisyydestä ja rakkaudesta on niin paljon esimerkkejä, että niiden luettelemiseen ei riitä edes seitsemäntoistaosainen tietosanakirja. Mutta itsensä pois antavaan Jumalan rakkauteen tarvitsemme esikuvaksi vain Jeesuksen Kristuksen. Hän on kuin prototyyppi, johon kaikkea rakkautta verrataan ja jonka mukaan rakkauden olemus tarkistetaan.

Niin kauan kuin elämme ruumiillisen olemuksemme vankeina, rakastamme itsekeskeisesti ja sekoitamme rakkauden tunteeseen itsekkäitä toiveitamme. Sen vuoksi on harhakuvitelma, että tulemme onnellisiksi, kunhan saamme rakastaa ja toteuttaa itseämme. Omatarvelähtöinen rakkaus ei synnytä onnellisuutta, vaan se luo vääristymiä.

Säästääkseen oppilaansa mitä suurimmilta pettymyksiltä elämässä ja rakkaudessa Jeesus sanoi heille: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” (Joh.15:4).

Kuinka sitten voimme pysyä Kristuksessa? Monet kristityt olettavat, että usko Jeesukseen on tunteikkuutta. Rakkaushan on tunne. Mutta Jumalan rakkautta emme pysty tuntemaan. Se vaikuttaa meissä, jos olemme kuuliaisia sille, mitä Jeesus opetti apostoleilleen ja minkä hän käski heidän opettaa edelleen toisille.

Jos usko Jeesukseen olisi tunteikkuutta, Jeesus olisi kiittänyt Jaakobia ja Johannesta heidän innokkuudestaan, tulisuudestaan ja kunnianhimoisuudestaan. Mutta tiedämme Luukkaan evankeliumin perusteella, että Jeesus kehotti heitä hillitsemään mielensä (ks. Luuk.9:51−56), selkosuomeksi sanottuna panemaan jäitä hattuunsa.

Jos uskomme Jeesukseen on tunteikkuutta, silloin unohdamme, että Jeesus maksoi meidän velkamme tavalla, jota emme pysty korvaamaan hänelle edes antaumuksellisella rakkaudella. Sen vuoksi usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (ks. Room.10:17).

Rukous:

Herra,
mistä minä olen sinut löytänyt
ja mistä oppinut sinut tuntemaan?
Ennen kuin tulin sinut tuntemaan et ollut minun tietoisuudessani.
Mistä muualta olisin sinut löytänyt kuin sinusta itsestäsi?
Sinä olet se totuus, joka on saatavissa kaikille.
Sinun sanasi ovat selvät, mutta kaikki eivät kuule niitä selvästi.
He kysyvät, mitä itse toivovat,
eivätkä sinun vastauksesi ole aina sellaisia kuin toivotaan.
Paras palvelijasi on se, joka ei odota kuulevansa niinkään,
mitä hän itse haluaa,
vaan tahtoo sitä, mitä hän sinulta kuulee.
Opeta meitä tahtomaan, mitä sinä tahdot.
     

lauantai, 3. helmikuu 2018

MAAILMAN VALO

Kynttilänpäivä
Luuk.2:21-38


kynttil%C3%A4np%C3%A4iv%C3%A4n_aurinko_l


Luukkaan evankeliumin mukaan hurskas vanhus nimeltä Simeon tunnisti Jeesus-lapsessa Israelin ja koko maailman Vapahtajan. Simeon otti Jeesus-lapsen syliinsä ja ylisti Jumalaa. Myös hyvin iäkäs naisprofeetta Hanna näki Jeesuksen ja alkoi ylistää Jumalaa sekä puhua lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.

Luukas mainitsi nämä tapaukset, koska niiden kautta kävi selväksi, että liitto, jonka Jumala solmi Aabrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa, jatkui Jeesuksessa. Simeonin siunaus ja Hannan todistus tulivat samasta lähteestä, Pyhästä Hengestä.


Suurin merkki kaikista oli kuitenkin Jeesus, jonka elämä oli alusta lähtien vihitty sijaiskärsimykseen. Simeon sanoi Marialle: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk.2:34-35).

Vanhan liiton aikaisiin tapoihin kuului, että israelilaiset antoivat Jumalalle lunastusuhrin jokaisesta kansansa esikoispojasta (ks. 2.Moos.13:13). Esikoispojat piti ikään kuin ostaa takaisin Jumalalta, jolle heidät oli pyhitetty.

Uuden liiton esikoinen, Jeesus, antoi itsensä uhriksi kansojen puolesta, jotta kaikki ihmiset tulisivat ostetuiksi Jumalalle. Merkki, jota ei tunnustettu ja johon monet kompastuivat, oli Kristuksen risti. Tämä merkki kuitenkin vaikutti myös toisinpäin: se auttoi monet nousemaan alennustilastaan.

Ne israelilaiset, jotka näkivät ristin ainoastaan teloitusvälineenä, pitivät sitä häpeän ja kuoleman merkkinä. Mutta niille, jotka saivat kohdata Jeesuksen ylösnousseena, rististä tuli voiton ja elämän merkki.

Jeesus todella jakoi israelilaisten mielipiteet kahtia. Nöyrät ja hiljaiset kansalaiset ihastuivat valosta ja toivosta, jonka he saivat elämäänsä Jeesuksen kautta. Mutta ylpeät ja ylhäiset uskonnolliset johtajat vihastuivat, koska heidän hengellinen antinsa osoittautui petokseksi.

Yhä edelleen ihmiset jakautuvat vastaanottajiin ja torjujiin kuullessaan julistusta, joka kertoo Jeesuksesta maailman valona ja kuoleman voittajana. Jeesukseen ei voi suhtautua neutraalisti, sillä hän sanoo: ”Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6).

Tämä hänen sanansa tarkoittaa juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jeesus on maailman valo niille, jotka uskovat häneen. Moni haluaisi valjastaa Jeesuksen palvelemaan jotain ihmisille sopivaa päämäärää, mutta siinä ei ole kysymys uskosta vaan yleensä huomion, menestyksen tai vallan tavoittelusta.

Kristillisen kirkon lähes kahden vuosituhannen mittaisen historian aikana monien sisimmät ajatukset ovat tulleet julki jälkimmäisellä tavalla. Nöyrä ja Jumalan tahdolle kuuliainen usko on ollut ja on edelleen yhtä harvinainen kuin hyvä maa, josta Jeesus puhui kylväjävertauksessaan.

Silti kynttilänpäivä on yksi kristillisen lähetystyön juhlista. Todistihan hurskas Simeon Jeesuksesta sanoen: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille.” Emme juhli Jeesuksen antaman lähetyskäskyn väärin käsittämisiä emmekä niistä seuranneita epäinhimillisiä tekoja, esimerkiksi miekkalähetystä.

Simeonin todistus kehottaa meitä katsomaan pelastukseen, jonka Jumala on valmistanut meille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ‒ mutta ei ainoastaan katsomaan vaan myös kertomaan ja toimimaan. Simeon otti Jeesus-lapsen syliinsä ihastuneena siitä, että hän sai nähdä vanhoilla päivillään Jumalan lupauksen täyttymisen. Kohta heidän osansa vaihtuivat, Jeesus otti huomaansa vanhan Simeonin. Tämän ymmärtäminen antoi Simeonille hänen syvimmän ilonsa.

Silloin tällöin kristillisissä lehdissä nostetaan esiin lähetystyö kielteisessä merkityksessä. Joskus vaikuttimena on katumus menneiden vuosisatojen virheistä. Toisinaan kielteisyys kumpuaa siitä, että Kristusta ei tunneta ja että Isää Jumalaa pidetään despoottina. Lähetystyöhön heikosti perehtyneet kirjoittajat sanovat, että Jeesuksesta ei tarvitse puhua ja että lähetystyön sisällöksi riittää aineellisen avun antaminen kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille.

Mutta he peittävät Jumalan sanan viisasteluillaan; ja sitten he sanovat olevansa väsyneitä sanoihin - omiin sanoihinsa. Mitä on sellainen lähetystyö tai diakonia, jota ei tehdä Jeesuksen nimessä? Sitä voitaneen kutsua kehitysavuksi. Kulkeeko Jeesus nimettömän aineellisen avun ”siivellä” niille, jotka tarvitsevat valoa? Useinhan kurjuus johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä ja epäjumalien palvelemisesta.

Pakanuus yltää parhaimmillaan fatalismiin, eräänlaiseen mielentyyneyteen, joka alistuu valittamatta kärsimykseen. Mutta fatalismissa ei ole valoa eikä toivoa. Siksi se ei anna voimaa rakastaa lannistumatta ja luottaa siihen, että hyvä voittaa pahan.

Sellaisen uskon, joka oli Simeonilla, antaa vain hän, jolla on iankaikkisen elämän sanat. Hänen nimensä on Jeesus. Hän on Kristus, Herra, ja hänessä kaikki kansat tulevat siunatuiksi Jumalan tahdon mukaan.

Kenen toisen tykö me siis menisimme? Ja kenen toisen luo kutsuisimme muita? Ei ole syytä loukkaantua Kristukseen vaan ihastua häneen aina uudelleen ja kiittää häntä uskollisuudesta, jonka kaltaista ei ole kenelläkään toisella meitä ihmisiä kohtaan.