perjantai, 22. joulukuu 2023

PAIMENET PALASIVAT KIITOLLISINA

Joulupäivä
Luuk.2:1–20


Luukkaan evankeliumin kaunis kertomus Jeesuksen Kristuksen syntymästä on ehkä saanut meidät olettamaan, että ajanlaskumme alussa Juudean Betlehemissä ei ollut levottomuutta eikä muuta sotajoukkoa kuin se taivaallinen osasto, joka ylisti Jumalaa sanoen:

Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,

joita hän rakastaa!

Tuo pieni kylä oli rauhan tyyssija ainoastaan ohi kiitävän hetken. Vain kuuden kilometrin päässä Betlehemistä sijaitsi ruhtinas Herodeksen palatsi ja varuskunta. Korkean kukkulan laelta se vartioi koko seutua ja huokui terroria ja pelkoa. Herodes, joka oli keisarin alainen nukkehallitsija, piti kiinni vähäisestä vallastaan tyrannin ottein.

Matteuksen evankeliumista voimme lukea, että Herodes kuultuaan Messiaan syntymästä tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat Betlehemin poikalapset. Jeesuskin olisi kuollut siinä joukossa, ellei Jumala olisi varoittanut unessa Joosefia ja käskenyt tämän paeta perheineen Egyptiin.

Jeesuksen syntymän aikoihin roomalainen rauha, Pax Romana, vallitsi kaikkialla Välimeren ympäristössä. Mutta tuo rauha perustui kansojen alistamiseen ja väkivaltaan. Vapaat Rooman kansalaiset ylistivät keisari Augustusta maailman pelastajaksi, mutta vapautensa menettäneet huokailivat hänen hallintonsa alla.

Luukas kertoi maailman todellisesta pelastajasta, Jeesuksesta, Rauhan Ruhtinaasta, jonka valta oli peräisin tämän maailman ulkopuolelta. Hänen ei tarvinnut kilpailla kuninkaiden ja keisareiden ja kanssa, koska hän perusti valtakuntansa ihmisten sydämeen.

Maailmanhistoria on täynnä rauenneita toiveita ja unohdettuja tarinoita. Mutta sanoma, jonka paimenet kuulivat Betlehemin kedolla yli kaksi tuhatta vuotta sitten, on pysynyt elävänä sukupolvelta toiselle. Evankeliumin voima perustuu siihen, että ihmiset löytävät sen välityksellä Jeesuksen Kristuksen uudelleen ja uudelleen.

Meidän Vapahtajamme Jeesus hallitsee armolla ja totuudella. Hän antaa sydämeemme rauhan, jota mikään mahti ei pysty horjuttamaan. Hänellä on valta antaa synnit anteeksi jokaiselle, joka turvautuu häneen. Kun hän tulee toisen kerran maan päälle, hän herättää kaikki kuolleet ja ottaa luokseen ne, jotka täällä ajassa uskoivat häneen. Siksi ankkuroimme toivomme Jeesukseen.

Kun paimenet olivat kuulleet enkelien viestin, he menivät Betlehemiin katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut. Eivätkä he tyytyneet vain näkemään, vaan he kertoivat kaikille, mitä enkeli oli kertonut heille tästä lapsesta. Siten paimenet saivat toimia ensimmäisinä kristillisen uskon lähettiläinä. ”Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet.”

Joulu päättyy aikanaan,
ja me palaamme arkeen,
työhömme, toimiimme ja askareisiimme.
Mutta kiitollisuutemme ei tarvitse päättyä.

Emmehän kiitä joulun vapaapäivistä tai lomasta,
vaan kiitämme eletystä elämästä
sekä siitä elämästä,
joka meillä on vielä edessämme.

Kiitos on uskon toinen nimi.
Ja usko tietää, kenelle kiitos kuuluu:
Jumalalle hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden
ennen kaikkea
ja kaiken jälkeen.
   

maanantai, 18. joulukuu 2023

JEESUKSEN PERIMÄ

4. adventtisunnuntai
Matt.1:18−24

Neljännen adventtisunnuntain evankeliumissa kerrotaan asioista, jotka sopisivat johonkin Salatut elämät -viihdeohjelman jaksoon, ellei olisi kysymys toteutuneista Jumalan pelastusteoista ihmiskuntaa kohtaan. Ennen kuin Joosefin ja Marian liitto on vahvistettu, käy ilmi näet, että Maria on raskaana.

Evankeliumin kirjoittaja Matteus tietää, että Marian raskaus on Pyhän Hengen työtä. Mutta Joosef ei tiedä sitä, vaan pitää selvänä tosiasiana, että hänen kihlattunsa on ollut hänelle uskoton.

Matteus kertoo Joosefista, että hän on lainkuuliainen mies. Sen lisäksi hän on luonteeltaan maltillinen. Vaikka hän on pahoittanut mielensä syvästi, hän ei halua häpäistä kihlattuaan vaan aikoo purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Ihmissuhdedraaman ainekset ovat koossa, mutta Joosef – ilmeisesti rakkaudesta Mariaa kohtaan – ei halua, että draama kehittyy skandaaliksi.

Yön yli nukuttuaan Joosef luopuu ajatuksesta hylätä Maria. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä hän päättääkin ottaa Marian vaimokseen. Tällainen käänne voi saada sivullisen kysymään ja arvostelemaan:

–   Kuinka Joosef voi muuttaa mielensä noin helposti?
–   Kyllä mies saa olla pehmo, mutta tyhmä hänen ei pidä olla!

Ymmärtääksemme tämän juonenkäänteen meidän pitää kelata tarinaa taaksepäin. Evankeliumi kertoo, että kun Joosef suunnitteli kihlauksensa purkamista, hänelle ilmestyi yöllä unessa enkeli, joka sanoi:

”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”

Joosefille tuli siis Herran sana, joka antoi hänelle toisen, joskin yllättävän ja haastavan vaihtoehdon: hänen tehtävänsä oli toimia tulevan messiaan suojelijana ja kasvattajana. Joosef oli siitä harvinainen mies, että hän puntaroi aikomuksensa Jumalan sanalla. Hän halusi noudattaa Jumalan tahtoa. Ja kun hän ei tiennyt, mikä oli Jumalan tahto, hän odotti, kunnes Jumala vastasi hänelle.

Päivän evankeliumissa on muitakin kiinnostavia yksityiskohtia, esimerkiksi se, että kihlautuminen ja avioliitto olivat kaksi erillistä asiaa juutalaisten maailmassa. Kihlaus oikeutti Joosefia kutsumaan Mariaa jo vaimokseen, mutta kihlapari ei saanut nukkua samassa vuoteessa. Perhe, suku ja kyläyhteisö pitivät silmällä, että tätä lakia ei rikottu.

Jumala antoi Jeesuksen syntyä Marialle juuri siinä vaiheessa, jolloin naisen neitsyyttä valvottiin kaikkein tarkimmin. Jos valvontaa ei olisi ollut, evankelista Matteuskaan ei olisi voinut todistaa, että Marian raskaus oli neitseellinen.

Oliko Jeesuksen neitseellisellä syntymällä sitten niin suuri merkitys, että Matteuksen piti korostaa sitä? Kyllä oli. Jeesuksen synnitön sikiäminen merkitsi niille juutalaisille, jotka alkoivat kutsua itseään kristityiksi (ks. Apt.11:26), että hän oli se, josta Johannes Kastaja sanoi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” (Joh.1:29).

Juutalaisten pääsiäisen viettoon kuului nimittäin lampaan karitsan uhraaminen Jumalan kansan syntien sovitukseksi. Nämä toistuvat uhrit eivät voineet kuitenkaan poistaa synnin juurta ihmisistä, mistä syystä Jumalan vanhurskas tuomio lepäsi aina kansan yllä.

Nekin juutalaiset, jotka pysyivät vanhoissa tavoissaan, ajattelivat, että elämä tuli äidiltä ja että perintö tuli isältä. Evankelista Matteuksen viesti heille oli tämä: koska Jeesus ei ollut Joosefin eikä kenenkään muunkaan miehen poika, Jeesus ei voinut periä Adamista alkanutta synnin jatkumoa.

Tietomme perinnöllisyydestä on nykyään paljon tarkempi kuin se oli ajanlaskumme alussa. Siksi myös kysymys perisynnistä on ajankohtainen. Sellaisia geenejä ei ole tunnistettu, jotka siirtäisivät eteenpäin ihmisten taipumusta toimia itsekkäästi tai vastuuttomasti tai aggressiivisesti. Kuitenkin nämä toiminnan moodit ovat kaikissa ihmisissä, vaikka ne eivät tulisi millään tavalla esiin.

Toki useimmat ihmiset osoittavat myös epäitsekkyyttä, vastuullisuutta ja hyväntahtoisuutta, vaikka niitäkään ei ole paikannettu joihinkin nimettyihin geeneihin.

Perisynti eli ihmisen taipumus tehdä pahaa, kulkee eteenpäin ennen kaikkea sosiaalisesti. Jos synti asustaa geeneissämme, silloin Jeesuskin, koska hän oli todellinen ihminen, olisi osallinen Eevan lankeemuksesta, vaikkei hän ole osallinen Adamin tottelemattomuudesta.

Kysymys Jeesuksen synnittömyydestä johtaa meidät kristillisen teologian alkulähteelle. Kristityt ovat uskoneet alusta saakka, että Jumala omaksui ihmisyyden siten, että hän syntyi ihmislapseksi neitsyt Marian kautta. Siinä toteutui profeetta Jesajan ennustus:

”Sinä Daavidin kuningassuku! Eikö riitä, että te loputtomiin koettelette ihmisten kärsivällisyyttä, kun haluatte koetella vielä Jumalan, minun Jumalani, kärsivällisyyttä? Sen tähden Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.” (Jes.7:13–14).

Kristinuskon vastustajat ovat haastaneet tämän teologian jo ajanlaskumme toiselta vuosisadalta lähtien kiistakirjoituksin ja vale-evankeliumein. Ne, jotka nykyään vetoavat näihin toisen vuosisadan kirjoituksiin, pyrkivät todistamaan, että Jeesus oli vain ihminen. He kieltävät Jeesuksen jumaluuden, koska se on hankala oppi jyrkän monoteismin näkökulmasta, mutta myös kiusallisen sitkeästi hengissä pysyvä myytti ateismin näkökulmasta.

Kristittyjen kannattaa huomata kuitenkin, että Uuden Testamentin evankeliumit ja muut osat ovat syntyneet ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Esimerkiksi Paavalin ensimmäinen kirje tessalonikalaisille on kirjoitettu jo niin varhain kuin vuoden 50 paikkeilla. Vaikka Paavali ei puhu 1. Tessalonikalaiskirjeessä Jeesuksen jumaluudesta, hän sanoo kirjeessään filippiläisille Jeesuksesta näin:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil.2:6).

Apostoli Paavali siis puhui yhtenevästi niiden apostolien kanssa, jotka olivat kuuluneet Jeesuksen oppilasjoukkoon siitä lähtien, kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa. Ja koska Paavali kuoli noin vuonna 64, hänenkin todistuksensa Jeesuksesta on paljon vanhempi kuin kristinuskon vastustajien laatimat kiista-, harhautus, pilkka- ja häväistyskirjoitukset, joita jotkut aikamme oppineet pitävät luotettavina lähteinä.

Joka haluaa päästä perille totuudesta, rukoilkoon Isää Jumalaa Jeesuksen Kristuksen nimessä. Kyllä Jumala kuulee vilpittömät rukoukset ja vastaa niihin. Mutta miksi hänen pitäisi vastata sellaisiin rukouksiin, jotka lausutaan vain pilan päiten ja hänen kärsivällisyytensä koettelemiseksi? Hän on antanut jo merkkinsä koko ihmiskunnalle ja kaikille sukupolville. Miksi hänen pitäisi antaa merkki jokaiselle epäilijälle erikseen?

Mitä tulee Jeesuksen perinnöllisiin ominaisuuksiin, voimme olla täysin rauhassa myös niiden osalta. Tullakseen ihmiseksi Jumala ei tarvinnut Joosefin perimää, mutta ei myöskään Marian perimää, sillä ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh.1:14) samalla tavalla kuin tähdet syttyivät maailmankaikkeuteen, kun Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” (1.Moos.1:3).

Jumala omaksui ihmisyyden siinä ajassa, paikassa ja tilassa kuin Matteus ja Luukas kertovat evankeliumeissaan. Tätä enemmän emme voi tietää tästä asiasta.

Myös arvailut Jeesuksen dna:sta ovat uskon kannalta turhia. Yritykset sovittaa yhteen nykyajan tieto ihmislajin alkuperästä ja historiasta sekä kristinuskon oppi Jeesuksen Kristuksen kahdesta luonnosta voivat tulla joillekin jopa uskon esteiksi.

On siis parempi uskoa nyt
ja saada vastaukset kysymyksiinsä joskus tulevaisuudessa
kuin vaatia Jumalaa avaamaan salaisuutensa nyt
ja ruveta uskomaan sitten joskus.
   

lauantai, 25. marraskuu 2023

KUUSAMOLAISET ESI-ISÄNI

Koska toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen on kirjoittanut tästä aiheesta Helsingin Sanomissa äskettäin, sanon minäkin siihen sen, mitä tiedän sukututkijana. Ohessa on linkki edellä mainitsemaani kolumniin.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009992400.html?utm_source=facebook&utm_medium=toimitus-dlvr&fbclid=IwAR1sPfRWbbzUMSdJlWcKG49Ugjcy8Bh5GyyUnjJGwbRZ-s3qt8r24BJHQ9U

Kaisa Korpijaakko kertoo väitöskirjassaan 'Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa' vuodelta 1989:

Kuusamon käräjillä vuonna 1737 talonpoika Juho Pekanpoika Heikkinen ja lukkari Pentti Tanelinpoika Kiela olivat haastaneet vaimojensa Maria ja Anna Ollintytär Pesosen puolesta käräjille kylän vanhan nimismiehen Sihveri Granrotin Haukiniemen tilan sukulunastusoikeutta koskeneessa asiassa.

Sotkamosta lähtöisin ollut Olli Ollinpoika Pesonen, Marian ja Annan isoisä, oli muuttanut Lapinmaahan kolmen poikansa kanssa vuoden 1680 paikkeilla ja ryhtynyt etsimään itselleen uutta asuinpaikkaa. Vuoden 1686 käräjillä Pesoset olivat pyytäneet lupaa saada asettua asumaan jonnekin Maanselän kylän alueelle uudistilan perustamiseen soveliaalle paikalle.

Lappalaislautamies Johan Olufinpoika Junga oli ilmoittanut tällöin, että perhe voisi muuttaa hänen ja hänen esi-isiensä perintömaalle Haukiniemeen. Ehdoksi Johan oli asettanut vain, että tulijoiden oli muistettava häntäkin, milloin nämä saivat hyvän sadon.

Pesoset ja Johan Olufinpoika olivat asuneet tämän jälkeen Haukiniemen perintötiluksilla yhdessä. Pesosten raivatessa peltoja ja niittyjä Johan oli jatkanut kalastustaan ja metsästystään maksaen maasta myös kaiken aikaa veroa kruunulle. Näin oli jatkunut siihen saakka, kunnes Johan oli kuollut ankarana nälkävuotena 1696.

Jonkun ajan päästä myös Olli Ollinpoika oli kuollut. Marian ja Annan isä, niin ikään Olli nimeltään, oli lunastanut koko Haukiniemen itselleen ja viljellyt sitä pitkän ajan kaikessa rauhassa. Iän ja velkojen rasittamana hänen oli ollut kuitenkin pakko myydä tila silloiselle kirkkoherralle Sigfrid Boneliukselle kahdesta sadasta kuparitaalerista. Kaupasta ei laadittu kauppakirjaa.

Sihveri Granrot, joka oli Boneliuksn sisarenpoika, oli muuttanut Kuusamoon vuoden 1700 paikkeilla. Vuonna 1705 hän oli saanut valtuudet hoitaa Kuusamossa sekä henkikirjoittajan että nimismiehen virkaa. Hallitsemansa nimismiehentalon lisäksi hän oli ostanut Olli Pesoselta Raatetpuronsuun tilan vuonna 1705 sekä Boneliuksen kuoltua tämän kuolinpesältä Haukiniemen tilan 225 kuparitaalarilla vuonna 1724. Tästä kaupasta oli laadittu kauppakirja, jonka Granrot esitti oikeudelle.

Vuoden 1737 käräjillä Olli Pesosen perilliset ilmoittivat haluavansa lunastaa Haukiniemen tilan takaisin sukuunsa. Tähän heillä oli mielestään oikeus, koska tila oli perintöluontoinen ja koska uudisasutusplakaateissa luvattuja viittätoista verovapausvuotta ei ollut nautittu hyväksi.

Kihlakunnanoikeus antoi lopullisen päätöksensä vuoden 1739 käräjillä: Granrot velvoitettiin ottamaan vastaan kauppahinta, jonka kantajat olivat tarjonneet ja tallettaneet, sekä luovuttamaan Haukiniemen tila kantajille.

Nimismies Granrot vetosi Piitimen laamanninoikeuteen, joka totesi, että Haukiniemen uudistila ilmeisesti oli todella sukulunastusoikeuden alainen ja ettei lapinveromaita ollut julistettu minkään kuninkaallisen asetuksen nojalla kruununluontoisiksi. Varmuuden vuoksi laamanninoikeus alisti asian hallitsijan ratkaistavaksi.

Tässä tarkoituksessa asia joutui ensin Svean hovioikeuden ja sen jälkeen kamarikollegion ja kamariarkiston käsiteltäväksi. Kamariarkisto ilmoitti kollegiolle, ettei lapinveromaista ollut olemassa sellaisia maakirjoja, joissa ne olisi merkitty veroluontoisiksi sen paremmin kuin kruununluontoisiksikaan. Kamarikollegion olisi tullut ilmoittaa tästä Svean hovioikeudelle, mutta vuonna 1743 asia oli edelleen kamarikollegion pohdittavana.

(Kaisa Korpijaakko: Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa, Lapin korkeakoulun oikeustieteellisiä julkaisuja, Sarja A, 3, Mäntän Kirjapaino Oy 1989, sivut 569-570, 576-579).

Kaisa Korpijaakon käyttämissä lähteissä on virheellinen käsitys Bengt Danielsson Kelan puolison Anna Pesosen osalta, että tämä oli Olli Ollinpoika Pesosen tytär.

Olli Ollipoika Pesosella (s. 1661 - k. 1744) kyllä oli tyttäret Anna (s. 1693 - k. 1769) ja Maria (s. 1703 - k. 1744). Mutta tämä Anna ei ollut Bengt Danielsson Kelan (s. 1697 - k. 1756) puoliso, vaan hän oli Matti Simonpoika Määtän (s. 1689 - k. 1743) vaimo. Olli Ollinpoika Pesosen koko perhe oli savolaisalkuisia kaskiviljelijöitä silloisen Suur-Paltamon pitäjän Sotkamosta.

Maria Ollintytär Pesosen puoliso Johan Pekanpoika Heikkinen (s. 1701 - k. 1769) oli niin ikään kotoisin Sotkamosta ja savolaista juurta.

Kuusamon lukkari Bengt Danielsson Kela (1697-1769) kuului pudasjärveläiseen Kälkäjä-sukuun, jonka lähtöpaikka lienee ollut Limingassa. Vallitsevan käsityksen mukaan hän ei ollut saamelainen.


Kuusamon 1737 käräjien pöytäkirjoissa mainittu Anna Pesonen, Bengt Danielsson Kelan vaimo, oli todennäköisesti Anna Pekantytär Pesonen (s. 1704 - k. 1756), koska hänen isänsä Pehr Olofsson Pesonen (s. 1675 - k. 1744) oli käräjäpöytäkirjassa mainitun Olof Olofsson Pesosen (s. 1661 - k. 1744) veli.

Pehr Ollinpoika Pesosen puoliso oli Anna Gustafsdotter Granroth (s. 1683 - k. 1743), joka puolestaan oli Kuusamon nimismies Sigfrid Gustafsson Granrothin (s. 1683 - k. 1771) sisar.

Käräjäpöytäkirja mainitsee, että Olli Ollinpoika Pesosella (ca 1619 - ca 1696) oli Kuusamoon tullessaan mukanaan veljensä Antti sekä kolme poikaansa. Mutta asiakirjat tuntevat näistä pojista vain Ollin ja Pekan. Antti-veljestä tiedetään, että hän pani alulle lupahakemuksen asettumisesta Lapinmaalle. Nimeltä tuntemattoman kolmannen pojan vaiheista ja kohtalosta ei ole mitään tietoa.

Kuusamojärven Haukiniemen tilan sukulunastusoikeutta koskeneessa asiassa haettiin päätöstä siihen, oliko Sigfrid Gustafsson Granrothin sisarentyttärellä Anna Pekantytär Pesosella sekä tämän serkulla Maria Ollintytär Pesosella perinnöllinen oikeus Haukiniemen tilaan. Käräjäpöytäkirjahan ei mainitse, että Haukiniemen saamelaisella omistajalla Johan Olofsson Jungalla, joka kuoli nälkävuotena 1696, olisi ollut rintaperillinen.

Jutun käsittely eteni aina ylimpään oikeusasteeseen eli Svean hovioikeuteen saakka samalla pitkittyen. Kaisa Korpijaakko ei kerro väitöskirjassaan, mikä oli Svean hovioikeuden ratkaisu, mutta sen ovat tuoneet esiin toiset tutkijat. Kuningas Fredrik I, joka hallitsi vuosina 1720-1751, ratkaisi asian suvereniteetillaan nimismies Granrothin hyväksi pitäen silmällä omien valtiollisten intressiensä jatkumista Lapinmaassa. 

Nimismies Granroth siis ei hankkinut viekkaudella ja vääryydellä omistukseensa saamelaisen Johan Olofsson Jungan perintömaata eikä sen jälkeen luovuttanut sitä enolleen kirkkoherra Sigfrid Sigfridsson Boneliukselle (s. 1665 - k. 1715).

Haukiniemen tilan hallinta siirtyi kirkkoherra Boneliukselle siten, että hän osti tilan Olli Ollinpoika Pesonen nuoremmalta (1661 - 1744) kahdella sadalla kuparitaalerilla ehkä vuonna 1710. Olli Ollinpoika Pesonen nuorempi ilmeisesti toimi Haukiniemen tilanhoitajana isänsä Olli Pesonen vanhemman elämän loppuvuosina, lunasti isänsä kuoleman jälkeen veljensä tai veljiensä perintöosuuden tilasta ja oli Haukiniemen isäntä noin vuosina 1696-1710.

Kirkkoherra Bonelius kuoli vuonna 1715, minkä jälkeen Haukiniemen tila oli pitkän ajan huonosti hoidettu tai peräti hoitamatta. Kuten käräjäpöytäkirjoissa sanotaan, Sigfrid Granroth osti Haukiniemen tilan nimiinsä vuonna 1724.

Koska tiedämme nyt, että Anna Pekantytär Pesonen oli Sigfrid Granrothin sisarentytär, nimismies Granrothin toiminnan motiivina voi nähdä halun hankkia Haukiniemi lähisukulaisensa Anna Pekantytär Pesosen ja tämän puolison Bengt Danielsson Kelan asuttavaksi ja hoidettavaksi.

Mitä tulee Mikko-Pekka Heikkisen kysymykseen, moniko on valmis tunnustamaan, että hänen esivanhempansa kahmivat maita saamelaisilta, vastaan:

Olen äitini puolelta Sigfrid Gustafsson Granrothin jälkeläinen.
Olen myös Sotkamosta Kuusamoon muuttaneen Olli Ollinpoika Pesosen jälkeläinen
sekä kirkkoherra Sigfrid Boneliuksen jälkeläinen
sekä Johan Pekanpoika Heikkisen jälkeläinen.

Kuulun myös ainakin neljään Kuusamon Lapin saamelaissukuun, 
jotka ovat Aikio, Aikasarria, Kuhmitsa ja Pitkä.

Myös Sotkamosta Kuusamoon muuttanut Simo Antinpoika Määttä (ca 1645 - ca 1712), joka otti nimeltä tuntemattomaksi jääneen vaimonsa Kuusamon Maanselän siidasta ja pääsi siten saamelaisyhteisön jäseneksi, oli esi-isäni.


Valtaosa nykyisistä kuusamolaisista on 1600-luvun lopulla Kuusamon Lappiin muuttaneiden uudisasukkaiden ja seudun alkuperäisten saamelaisten jälkeläisiä. He ovat siis suomalais-saamelainen sekakansa, mikä koskee myös posiolaisia, kemijärveläisiä, sallalaisia, pelkosenniemeläisiä, savukoskelaisia ja sodankyläläisiä sekä aika monta Ylä-Lapin sukua.

Kemin Lapin seurakunta, joka perustettiin vuonna 1673, ulottui Etelä-Kuusamosta Inariin. Vaikka seurakunnan väkiluku oli pieni ja vaikka kulkuyhteydet olivat lähinnä jokireittejä, kärry- ja kinttupolkuja sekä hevostalviteitä, ihmiset liikkuivat laajan pitäjänsä osien välillä. He pitivät yllä kauas kotiseudultaan ulottuneita väärtisuhteita, jotkä pysyivät kollektiivisessa muistissa satojen vuosien ajan. Vielä vuoden 1868 paikkeilla kuusamolainen Johan Abram Jaakonpoika Rontti (1853-1917) haki itselleen saamelaisen vaimon Sodankylästä. 

Joitakin vuosia sitten Rovaniemen Arktisen Keskuksen tutkija Tanja Joona esitti Koillissanomissa näkemyksensä, että ne papit, jotka toimivat Kuusamon seurakunnassa 1700-luvun alussa, saivat aikaan Kuusamon saamelaisten akkulturaation. Kun tutkijatohtori esittää tällaisen ajatuksen lähteitään mainitsematta ja asettamatta niitä vertaisarvioitaviksi, hänen väitteensä on sitten tosi, vai kuinka?


Emme voi poistaa perimästämme niitä esivanhempiamme, joiden nimet on tahrittu jälkijättöisesti. Emme voi myöskään diskvalifioida niitä esivanhempiamme, jotka ehkä ovat ansainneet kyseenalaisen maineensa. Kaikki he ovat geeneissämme, mistä syystä meidän on elettävä sen kanssa, mitä vanhempamme ja esivanhempamme olivat hyvässä ja pahassa.

Toisaalta emme tee oikeutta historialle, jos ja kun tulkitsemme mennyttä maailmaa nykyajan arvoarvostelmien, esimerkiksi 2020-luvun populäärin Woke-ideologian mukaan. Sellaista menettelytapaa kutsutaan anakronistiseksi historian tulkinnaksi - joka on sen huomiotta jättämistä, millaiset olot, tapahtumat ja arvot olivat vallitsevia kunakin aikakautena ja kullakin maantieteellisellä alueella ja millaiset mahdollisuudet ja resurssit eri toimijoilla oli vaikuttaa kehityksen suuntaan.

Kolmanneksi: kyllä meidän pitää kertoa jälkipolvillemme sukumme, heimomme ja kansakuntamme historia niin kuin se on ollut ja niin hyvin kuin se on pystytty selvittämään. Jälkeläisemme ovat oikeutettuja tietämään, kuinka asiat ovat olleet ja tapahtuneet ennen heitä. Mutta on hyödytöntä lastata syyllisyyttä heidän kannettavakseen ja eettisesti kestämätöntä myrkyttää heidän mielensä vihalla ja katkeruudella. "Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa." (1.Kor.13:5).

Sellaisia narratiiveja ei pidä elättää, joissa yksi osapuoli on sorrettu ja toinen osapuoli on sortaja. Alkuperäisväestön ja tulokasväestön välinen suhde ei ollut Lapissa läheskään niin kahtiajakoinen kuin jotkut haluavat nähdä sen olleen. Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1595 solmitusta Täyssinän rauhasta lähtien Suomen Lappi kuului Ruotsin itämaahan. Ruotsi-Suomi -nimistä valtakuntaa ei ollut olemassa käsitteenä, vaan koko valtakunta oli yhtä Ruotsia.

Tämän seikan merkitys on siinä, että kun saamelaissyntyinen Johan Gerhardsson Graan (1610-1679) sai nimityksen Västerbottenin läänin maaherraksi, hänen vastuualueekseen tuli myös kahdeksi kymmeneksi vuodeksi Suomen puoleinen Österbotten. Kuninkaalle uskollisena virkamiehenä Johan Graan edisti talonpoikien asettumista Lapinmaille, mitä pidettiin silloin Ruotsin valtakunnan edun mukaisena toimintana.


https://sv.wikipedia.org/wiki/Johan_Graan

Nykyään on tutkijoita ja historian harrastajia, jotka tuomitsevat Johan Graanin virkakauden. Mutta seikka, että Graan oli juuriltaan Sorselen saamelainen, osoittaa saamelaisilla olleen halua päästä osallisiksi koulutuksesta, vahvistaa taloudellista asemaansa ja pysyä mukana yhteiskunnan kehityksessä. 

Vaikka Kuusamon Lappi oli kaukana Ruotsin valtakunnan itärajalla, Saamen tyttäret eivät menneet naimisiin suomalaisten uudisasukkainen poikien kanssa olosuhteiden pakottamina. Kyllä he tekivät niin ihan omasta halustaan ja vapaasta tahdostaan.

Olen ylpeä savolaisista, saamelaisista ja suomenruotsalaisista juuristani.
  

lauantai, 23. syyskuu 2023

AIKA PALJON OPITTAVAA

Aika paljon metsää pitää hakata
pois tuulivoimaloiden
ja niiden sähkönsiirtolinjojen tieltä.
Siinä ei näytä merkitsevän mitään,
että metsät ovat maapallon keuhkot.

Tuulivoimaloiden sähkögeneraattoreiden
ja sähkönsiirtolinjojen muuntajien suojakaasuna
käytetään rikkiheksafluoridia,
joka on myrkytön, palamaton ja ilmaa raskaampi kaasu.
Koska rikkiheksafluoridia parempaa suojakaasua ei tunneta,
se on käytössä maailman kaikissa sähköverkoissa.

Kun tuulivoimaloiden teräsrakenteita hitsataan,
halvin siinä työssä käytettävä suojakaasu on hiilidioksidi.
Tästä puhutaan vähän,
mutta hiilidioksidi on edullisuutensa vuoksi
markkinoiden suosituin hitsaamiseen tarkoitettu suojakaasu.

Hiilidioksidilla on huono maine,
vaikka se on paljon heikompi kasvihuonekaasu
kuin rikkiheksafluoridi.
Jälkimmäinen on 22800 kertaa tehokkaampi
alailmakehän lämmittäjä kuin ensin mainittu.
Tämän lisäksi rikkiheksafluoridin hajoaminen ilmakehässä
kestää noin 3000 vuotta.

Energiayhtiöt eivät kerro näistä asioista,
kun ne mainostavat ”päästötöntä” sähköään.
Olisihan huonoa bisnestä tunnustaa avoimesti,
että kaikissa betoni- ja teräsrakentamisissa,
louhinnoissa, maansiirtotöissä ja kuljetuksissa
vapautuu kasvihuonekaasuja
ja muita haitallisia yhdisteitä,
jotka tekevät päästöttömiksi mainostetuista tuotteista
kaikkea muuta kuin ympäristö- ja ilmastoystävällisiä.

Mitä enemmän kulutamme sähköä
ja mitä vähemmän kierrätämme
jo käytössä olleita materiaaleja,
sitä enemmän edistämme globaalin ilmaston epävakautta.
Ihmiskunnan vaikutus tähän kehitykseen on pieni
verrattuna luonnon omiin syklisiin prosesseihin.
Mutta syystä, että globaali ilmasto on kaoottinen järjestelmä,
ilmasto on herkkä pienillekin muutoksille.

Ihmiskunta kykenee siis omalla vaikutuksellaan
katalysoimaan eli nopeuttamaan
globaalin ilmaston kehitystä epävakaaseen suuntaan.
Toisaalta koska tuo kehitys on alkanut
kauan ennen nykyisiä sukupolvia, voidaan kysyä:

”Onko ihmiskunnalla todellinen mahdollisuus
inhibitoida eli hidastaa globaalin ilmaston
joutumista epävakauden tilaan?”

Ehkä voimme tehdä jotakin tulevien sukupolvien hyväksi
olemalla pilaamatta luonnonvaraisia ympäristöjä
ja jättämällä heille mahdollisimman paljon
puhtaita vesiä,
neitseellisiä metsiä ja kosteikkoja
ja myrkyistä vapaata viljelymaata.

Sillä ihminen tarvitsee enemmän sitä,
mitä luonto antaa hänelle,
kuin sitä, mitä hän ottaa pois luonnolta.
”Herra Jumala asetti ihmisen Edenin puutarhaan
viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1.Moos.2:15).

Aika paljon on ihmiskunnalla
vielä opittavaa.
   

sunnuntai, 17. syyskuu 2023

ESI-ISÄÄ ETSIMÄSSÄ

Vuosina 2017-2019 Turun yliopiston arkeologi Ulla Moilanen tutki Sääksmäen Toppolanmäen rautakautista kalmistoa, erityisesti hautaa nro 3, jonka Sakari Pälsi oli avannut vuonna 1937, mutta johon tämä ei ollut puuttunut millään muulla tavalla. Hauta 3:n miesvainajan hampaasta otettiin dna-näyte, jonka haploryhmä osoittautui olevan N-CTS1737 tai N-Z1927, jona se tunnetaan myös.

Koska olin selvittänyt tuohon ajankohtaan mennessä sekä isältäni että äidiltäni perimäni haploryhmät, huomasin heti yhtäläisyyden Toppolanmäen tuhannen vuoden takaisen vainajan ja itseni välillä. Tuo tuntematon vainaja oli haploryhmänsä perusteella kaukainen sukulaiseni.

Kaukaisin nimeltä ja kirkonkirjoissa tunnettu suoran isälinjan esi-isäni oli Hendrik Kettunen, joka syntyi noin vuonna 1683 ja kuoli vuonna 1744 Kaavin Sivakkavaarassa. Hänen puolisonsa Walborg Lyytikäinen, joka syntyi noin vuonna 1696 ja kuoli vuonna 1726 Kaavin Sivakkavaarassa, oli kaukainen esiäitini.

Koska Y-dna:n mutaatiotiheys on viidestä sadasta vuodesta kahteen tuhanteen vuotta ja koska kirkonkirjojen tiedot ovat kohtalaisen tarkat 1700-luvun alkupuolelta lähtien, pidän jokseenkin todennäköisenä, että Hendrik Kettunen (1683-1744) oli haploryhmän N-CTS1737 edustaja.

Puheessa oleva isälinja on yleinen monessa alkuperältään savokarjalaisessa suvussa. Vertailevan sukutukimukseni perusteella näyttää siltä, että tämän haploryhmän nykyisten edustajien esi-isiä oli Taipalsaaren Juntusissa 1500-luvun lopussa, Suur-Paltamon Pesosissa 1600-luvun alussa, Ruokolahden Suikkasissa 1600-luvun lopussa ja Kuusamon Määtissä 1700-luvun alussa. Sukututkija Ari Kolehmainen arvioi Määttä-suvun ekspansion alkaneen Karjalankannakselta.  

Edellä mainitsemani tiedot ovat kuitenkin riittämättömät esi-isäni Hendrik Kettusen (1683-1744) identiteetin selvittämiseksi. Kuuluiko hän Säyneisten Kettusiin - kuten tähän asti on oletettu - vai kuuluiko hän sukuhaaraan, joka koukkasi Kaavin Sivakkavaaraan itäisen reitin kautta? Saiko hän sukunimensä perintönä biologiselta isältään, adoptioisältään vaiko kenties itse omaksuttuna?

Syyskesällä 2023 sukututkija Esa Kettunen ja toimittaja Erkki Kettunen julkaisivat kaksoisteoksen Koillis-Savon ja Ylä-Savon Kettusista (Atk Rasti 2023). Teoksen kummassakin osassa on sukututkija Ari Kolehmaisen kirjoittama artikkeli, joka paneutuu Säyneisten Kettusten alkuvaiheisiin ja jossa kirjoittaja mainitsee Big Y-700 -testattujen säyneislähtöisten Kettusten haploryhmiä. Näitä isälinjoja ovat N-FTC26897 ja N-FT317399, jotka ilmeisesti poikkeavat Y-dna -isälinjasta, johon kuulun.

Ari Kolehmainen sanoo artikkelissaan myös:

"Kettusten kaikki tilat autioituivat Säyneisissä Suuren Pohjan sodan ja isovihan aikana. Jäljellä oli 1720-luvulla veroluetteloissa vain Olli Kettusen autio. Olli Kettunen oli Martti Ollipoika Kettusen (s. noin 1620) poika. Kettuset olivat päätyneet tilattomiksi. Sivakkavaarassa asui kylläkin Heikki Kettunen (1683-1744). Hänen sukulaisuuttaan Säyneisten Kettusiin ei tämän tutkimuksen yhteydessä yritetty selvittää. Kuitenkin hänet mainitaan muutamassa kirkonkirjassa olevan Henrik Påhlsson. Toisaalta Säyneisissä on ollut Påhl (Paavo) Kettunen, joka sopisi hyvinkin Sivakkavaaran Heikin isäksi."

Koska kuulun haploryhmään N-CTS1737, joka on kohtalaisen yleinen isälinja monessa alkuperältään savokarjalaisessa suvussa, ja koska tämä haploryhmä on eri kuin testattujen säyneislähtöisten Kettusten haploryhmät, Sivakkavaaran Hendrik Kettusen (1683-1744) yhdistäminen Säyneisten Kettusiin aiheuttaa selvän ristiriidan geneettisen sukututkimuksen kanssa.

Sivakkavaaran Hendrik Kettunen (1683-1744) saattoi olla Paavon poika, mutta jonkun toisen Paavon kuin Påhl Olofsson Kettusen, joka syntyi Säyneisissä vuonna 1650. Nimittäin Inkerin ja Käkisalmen läänin tositekirjassa ja henkikirjassa vuodelta 1685 näyttää mainitun Liperin pitäjän (Libelitz sockn) Kortteisen kylässä (Korteis by) asunut verotalollinen Anders Kettuinen. Kortteinen sijaitsee paljon lähempänä Sivakkavaaraa kuin Säyneinen.

https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5925942529&aineistoId=1591705897

Kaavin kirkonkirjojen mukaan Hendrik Kettusen ja hänen toisen vaimonsa Susanna Lämsän (ca 1705 - >1735) pojasta Eskillus Kettusesta (1728-1786) alkoi toinenkin nykypäivään ulottuva katkeamaton isälinja. Tutkimustani auttaisi paljon, jos saisin tietää tuohon sukuhaaran kuuluvan elossa olevan miespuolisen edustajan Y-dna -haploryhmän.

Hendrik Kettusesta (1683-1744) ja hänen toisesta puolisostaan Susanna Lämsästä (ca 1705 - > 1735) polveutuvan sukuhaaran lähelle nykypäivää ulottuvasta katkeamattomasta isälinjasta voin mainita Olof Eskonpoika Kettusen, joka syntyi Nilsiässä 16.3.1864 ja kuoli Kuopion Pitkäsaaressa vuonna 1936.

Tämä Olli Eskonpoika Kettunen oli ammatiltaan poliisi, ja hänestä jatkuneen mieslinjan nykyiset edustajat ovat Hendrik Kettusen (1683-1744) jälkeläisiä kymmenennessä sukupolvessa. Vastaavasti Hendrik Kettusesta (1683-1744) ja Walborg Lyytikäisestä (1696-1726) alkaneen sukuhaaran katkeamattomassa isälinjassa on nykyään kahdeksan sukupolvea.

Jos etsimäni etäserkun ja minun Y-dna -haploryhmä on yksi ja sama, kirkonkirjoja sekä sukututkija Esa Kettusen tekemää selvitystyötä voidaan pitää hyvin luotettavina (ks. Koillis-Savon Kettusia - keskiajalta nykypäivään, Atk Rasti 2023).

Toisaalta jos etäserkkuni ja minun Y-dna -haploryhmät poikkeavat toisistaan, minun on turha arvailla, kuka Hendrik Kettusesta (1683-1744) alkaneiden ja nykypäivään jatkuneiden kahden ehjän mieslinjan edustajista oli aisankannattaja. Sukutkimukseni painopiste siirtyisi vain muualle - vaikkapa siihen, keitä me suomalaiset oikeastaan olemme.

Kun ajattelen kaikkea, mitä Suomen historiassa on tapahtunut rautakaudelta nykyaikaan ja koettelemuksia, joista pieni kansakuntamme on selviytynyt, mt-dna -haploryhmät eli äitilinjat nousevat yhtä arvokkaiksi kuin isälinjat. Esiäitien etsintä on itse asiassa vaativampi työ kuin esi-isien selvittäminen, koska menneiden vuosisatojen kirjanpitäjät eivät maininneet aina, kenen tytär kenenkin miehen puoliso oli.

Esimerkiksi kaikki tiedot edellä mainitsemistani Walborg Lyytikäisestä ja Susanna Lämsästä ovat hyvin ohuet; ja siinä missä Kettus-miesten tiedot tarkentuvat sukupolvi sukupolvelta, heidän puolisojensa tiedot eivät täydenny samassa tahdissa.


Tässä kohdassa jutusteluani on aiheellista huomauttaa, että dna-testit
eivät ole samanlaisia sen suhteen, kuinka paljon ne antavat tietoa, eivätkä sen suhteen, minkä koodin ne antavat millekin haploryhmälle,
- eivät onnistu arvioimaan aina oikein sukulaisuuden etäisyyttä pienten kansakuntien edustajien välillä,
- eivät korvaa asiakirjoihin perustuvaa huolellista ja aikaa vievää perustutkimusta,
- mahdollistavat tuntemattomien esivanhempiemme sijoittamisen aikaan ja paikkaan, kunhan vertailuaineisto on riittävän laaja ja tarpeeksi yhtenäinen.

Tekoälyyn perustuvat Smart match -ehdotukset, joita sukututkimusalustat lähettävät käyttäjilleen, kannattaa jättää hyväksymättä. Tekoäly nimittäin ei osaa lukea historiallisia asiakirjoja, minkä vuoksi se tuottaa sukulaisuuksia, jotka voisivat panna perukirjat ja pesänjaot uusiksi, jos sellaiset sukuyhteydet olisivat todellisia.

Joku voi kysyä, onko sukututkimuksen tekemisessä mitään mieltä, kun siihen uhrattu aika ja vaiva johtaa hyvin usein umpikujaan. Näen tämän harrastuksen mielekkäänä siitä syystä, että se on aivojumppaa ja se tuo mukanaan löytöjä, joita en etsinyt alunperin. Harrastavathan jotkut toiset tuhansien osien palapelejä.

Sitä paitsi sukututkimukseen ja palapeleihin pätee yhteinen periaate: ei pidä vasaroida mitään osaa sellaiseen kohtaan, johon se ei kuulu.