lauantai, 10. helmikuu 2018

JUMALAN RAKKAUDEN UHRITIE

Laskiaissunnuntai
Mark.10:35–45



Hattulan_kirkon_alttarikrusifiksi_signed
                          Hattulan kirkon krusifiksi.


Laskiaissunnuntai saa nimensä paastoon laskeutumisesta, sillä neljäntenäkymmenentenä arkipäivänä ennen pääsiäistä, eli laskiaistiistaina, alkaa kirkkovuoden suuri paasto. Sen alkamiseen on vielä kaksi päivää.

Nykyään paastosta kuulee puhuttavan enemmän ruumiinpainon säätelyyn kuin hengelliseen elämään liittyvänä asiana. Urheilijat paastoavat valmistautuessaan kilpailuihin, joissa he haluavat yltää parhaimpiin suorituksiinsa. Suurin pudottaja -kisan osallistujat haluavat olla toisille esimerkki siitä, kuinka paljon paremmaksi elämä voi tulla noudattamalla terveellistä ruokavaliota ja harrastamalla liikuntaa.

On myös kristittyjä, jotka paastotessaan vaihtavat ruokavalionsa kasvispuolelle. Mutta paaston varsinainen tarkoitus ei ole sen miettiminen, panemmeko leipämme päälle voita vai Beceliä, vaan paasto on hengen tarpeiden asettamista ruumiin tarpeiden edelle. Paaston tulee johdattaa meitä rukoukseen, itsetutkisteluun ja hengelliseen rikkauteen.

Mitä ihmisen henki sitten tarvitsee? Ainakin se kaipaa yhteyttä Jumalan Henkeen. Kirkkoisä Augustinus (354−430) lausui tämän ajatuksen sanoin: ”Levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa” ja ”Tiedän vain sen, että olen rutiköyhä ilman sinua ja että mikä tahansa rikkaus, joka et ole sinä, Jumalani, on pelkkää parkuvaa köyhyyttä.”

Mitä kirkkoisä Augustinus sanoisi siihen, että nykyään kuka tahansa, jolla on tietokone ja internet-yhteys, voi käydä katsomassa näyttöpäätteeltä, millaista on ihmisten elämä maapallon toisella puolella? Tai mitä hän sanoisi siihen, että tietokonepelien avulla sotien kauhuja ja tuhoja voi katsoa menettämättä muuta kuin aikaansa? Ja mitä hän sanoisi siihen, että sosiaalisessa mediassa ihmissuhteet on mahdollista ohentaa kaksiulotteisiksi kohtaamisiksi?

Augustinus olisi varmaankin ihmeissään, jos hän näkisi nuo tietotekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta hän tunnistaisi niissä myös keinotekoisuuden ja luonnottomuuden. Niille aikamme ihmisille, jotka ovat kasvaneet keinotodellisuuden keskellä, mikään ei ole enää tarpeeksi viehättävää tai haastavaa. He kyllästyvät parissa minuutissa, jos kuva ja musiikki eivät vaihdu. Tiedon tulva on kuin tulvavesi: sitä pitää varoa, ettei se vie mennessään.


Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat hänelle: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”


Jaakob ja Johannes olivat seuranneet Jeesusta sellaisen luulon kannustamina, että Jeesus perustaisi maanpäällisen valtakunnan. Koska he olivat kunnianhimoisia miehiä, he halusivat päästä messiaan hallituksessa paraatipaikoille. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”

Jaakobin ja Johanneksen unelma hajosi, kun Jeesus ristiinnaulittiin ja kuoli. Eikö Jeesus ollut kertonut heille ennakkoon, mitä hänelle tulisi tapahtumaan? Kyllä hän oli kertonut sen.

Itse asiassa Jeesus oli saanut juuri sanotuksi oppilailleen: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan, ja luovuttavat hänet pakanoille; ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” (Mark.10:33−34).

Silloin Jaakob ja Johannes tulivat esittämään Jeesukselle asiaa, joka ei olisi voinut olla kauempana siitä, mitä Jeesus oli juuri sanonut. Vapaasti suomennettuna se kuulosti tältä:

−   Joo, mutta hei, Jeesus, meillä olisi sinulle pikkupyyntö…

Jaakobille ja Johannekselle oli hyväksi, että Jeesus palautti heidät ruotuun. Heidän omista tarpeistaan lähtenyt rakkautensa Jeesusta kohtaan ei olisi tehnyt heistä apostoleja, vaan he olisivat valjastaneet Jeesuksen vain palvelemaan omia pyrkimyksiään.

Ihmisten omatarvelähtöisestä kristillisyydestä ja rakkaudesta on niin paljon esimerkkejä, että niiden luettelemiseen ei riitä edes seitsemäntoistaosainen tietosanakirja. Mutta itsensä pois antavaan Jumalan rakkauteen tarvitsemme esikuvaksi vain Jeesuksen Kristuksen. Hän on kuin prototyyppi, johon kaikkea rakkautta verrataan ja jonka mukaan rakkauden olemus tarkistetaan.

Niin kauan kuin elämme ruumiillisen olemuksemme vankeina, rakastamme itsekeskeisesti ja sekoitamme rakkauden tunteeseen itsekkäitä toiveitamme. Sen vuoksi on harhakuvitelma, että tulemme onnellisiksi, kunhan saamme rakastaa ja toteuttaa itseämme. Omatarvelähtöinen rakkaus ei synnytä onnellisuutta, vaan se luo vääristymiä.

Säästääkseen oppilaansa mitä suurimmilta pettymyksiltä elämässä ja rakkaudessa Jeesus sanoi heille: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” (Joh.15:4).

Kuinka sitten voimme pysyä Kristuksessa? Monet kristityt olettavat, että usko Jeesukseen on tunteikkuutta. Rakkaushan on tunne. Mutta Jumalan rakkautta emme pysty tuntemaan. Se vaikuttaa meissä, jos olemme kuuliaisia sille, mitä Jeesus opetti apostoleilleen ja minkä hän käski heidän opettaa edelleen toisille.

Jos usko Jeesukseen olisi tunteikkuutta, Jeesus olisi kiittänyt Jaakobia ja Johannesta heidän innokkuudestaan, tulisuudestaan ja kunnianhimoisuudestaan. Mutta tiedämme Luukkaan evankeliumin perusteella, että Jeesus kehotti heitä hillitsemään mielensä (ks. Luuk.9:51−56), selkosuomeksi sanottuna panemaan jäitä hattuunsa.

Jos uskomme Jeesukseen on tunteikkuutta, silloin unohdamme, että Jeesus maksoi meidän velkamme tavalla, jota emme pysty korvaamaan hänelle edes antaumuksellisella rakkaudella. Sen vuoksi usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (ks. Room.10:17).

Rukous:

Herra,
mistä minä olen sinut löytänyt
ja mistä oppinut sinut tuntemaan?
Ennen kuin tulin sinut tuntemaan et ollut minun tietoisuudessani.
Mistä muualta olisin sinut löytänyt kuin sinusta itsestäsi?
Sinä olet se totuus, joka on saatavissa kaikille.
Sinun sanasi ovat selvät, mutta kaikki eivät kuule niitä selvästi.
He kysyvät, mitä itse toivovat,
eivätkä sinun vastauksesi ole aina sellaisia kuin toivotaan.
Paras palvelijasi on se, joka ei odota kuulevansa niinkään,
mitä hän itse haluaa,
vaan tahtoo sitä, mitä hän sinulta kuulee.
Opeta meitä tahtomaan, mitä sinä tahdot.
     

lauantai, 3. helmikuu 2018

MAAILMAN VALO

Kynttilänpäivä
Luuk.2:21-38


kynttil%C3%A4np%C3%A4iv%C3%A4n_aurinko_l


Luukkaan evankeliumin mukaan hurskas vanhus nimeltä Simeon tunnisti Jeesus-lapsessa Israelin ja koko maailman Vapahtajan. Simeon otti Jeesus-lapsen syliinsä ja ylisti Jumalaa. Myös hyvin iäkäs naisprofeetta Hanna näki Jeesuksen ja alkoi ylistää Jumalaa sekä puhua lapsesta kaikille, jotka odottivat Jerusalemin lunastusta.

Luukas mainitsi nämä tapaukset, koska niiden kautta kävi selväksi, että liitto, jonka Jumala solmi Aabrahamin ja hänen jälkeläistensä kanssa, jatkui Jeesuksessa. Simeonin siunaus ja Hannan todistus tulivat samasta lähteestä, Pyhästä Hengestä.


Suurin merkki kaikista oli kuitenkin Jeesus, jonka elämä oli alusta lähtien vihitty sijaiskärsimykseen. Simeon sanoi Marialle: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk.2:34-35).

Vanhan liiton aikaisiin tapoihin kuului, että israelilaiset antoivat Jumalalle lunastusuhrin jokaisesta kansansa esikoispojasta (ks. 2.Moos.13:13). Esikoispojat piti ikään kuin ostaa takaisin Jumalalta, jolle heidät oli pyhitetty.

Uuden liiton esikoinen, Jeesus, antoi itsensä uhriksi kansojen puolesta, jotta kaikki ihmiset tulisivat ostetuiksi Jumalalle. Merkki, jota ei tunnustettu ja johon monet kompastuivat, oli Kristuksen risti. Tämä merkki kuitenkin vaikutti myös toisinpäin: se auttoi monet nousemaan alennustilastaan.

Ne israelilaiset, jotka näkivät ristin ainoastaan teloitusvälineenä, pitivät sitä häpeän ja kuoleman merkkinä. Mutta niille, jotka saivat kohdata Jeesuksen ylösnousseena, rististä tuli voiton ja elämän merkki.

Jeesus todella jakoi israelilaisten mielipiteet kahtia. Nöyrät ja hiljaiset kansalaiset ihastuivat valosta ja toivosta, jonka he saivat elämäänsä Jeesuksen kautta. Mutta ylpeät ja ylhäiset uskonnolliset johtajat vihastuivat, koska heidän hengellinen antinsa osoittautui petokseksi.

Yhä edelleen ihmiset jakautuvat vastaanottajiin ja torjujiin kuullessaan julistusta, joka kertoo Jeesuksesta maailman valona ja kuoleman voittajana. Jeesukseen ei voi suhtautua neutraalisti, sillä hän sanoo: ”Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6).

Tämä hänen sanansa tarkoittaa juuri sitä, miltä se kuulostaa. Jeesus on maailman valo niille, jotka uskovat häneen. Moni haluaisi valjastaa Jeesuksen palvelemaan jotain ihmisille sopivaa päämäärää, mutta siinä ei ole kysymys uskosta vaan yleensä huomion, menestyksen tai vallan tavoittelusta.

Kristillisen kirkon lähes kahden vuosituhannen mittaisen historian aikana monien sisimmät ajatukset ovat tulleet julki jälkimmäisellä tavalla. Nöyrä ja Jumalan tahdolle kuuliainen usko on ollut ja on edelleen yhtä harvinainen kuin hyvä maa, josta Jeesus puhui kylväjävertauksessaan.

Silti kynttilänpäivä on yksi kristillisen lähetystyön juhlista. Todistihan hurskas Simeon Jeesuksesta sanoen: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille.” Emme juhli Jeesuksen antaman lähetyskäskyn väärin käsittämisiä emmekä niistä seuranneita epäinhimillisiä tekoja, esimerkiksi miekkalähetystä.

Simeonin todistus kehottaa meitä katsomaan pelastukseen, jonka Jumala on valmistanut meille Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa ‒ mutta ei ainoastaan katsomaan vaan myös kertomaan ja toimimaan. Simeon otti Jeesus-lapsen syliinsä ihastuneena siitä, että hän sai nähdä vanhoilla päivillään Jumalan lupauksen täyttymisen. Kohta heidän osansa vaihtuivat, Jeesus otti huomaansa vanhan Simeonin. Tämän ymmärtäminen antoi Simeonille hänen syvimmän ilonsa.

Silloin tällöin kristillisissä lehdissä nostetaan esiin lähetystyö kielteisessä merkityksessä. Joskus vaikuttimena on katumus menneiden vuosisatojen virheistä. Toisinaan kielteisyys kumpuaa siitä, että Kristusta ei tunneta ja että Isää Jumalaa pidetään despoottina. Lähetystyöhön heikosti perehtyneet kirjoittajat sanovat, että Jeesuksesta ei tarvitse puhua ja että lähetystyön sisällöksi riittää aineellisen avun antaminen kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille.

Mutta he peittävät Jumalan sanan viisasteluillaan; ja sitten he sanovat olevansa väsyneitä sanoihin - omiin sanoihinsa. Mitä on sellainen lähetystyö tai diakonia, jota ei tehdä Jeesuksen nimessä? Sitä voitaneen kutsua kehitysavuksi. Kulkeeko Jeesus nimettömän aineellisen avun ”siivellä” niille, jotka tarvitsevat valoa? Useinhan kurjuus johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä ja epäjumalien palvelemisesta.

Pakanuus yltää parhaimmillaan fatalismiin, eräänlaiseen mielentyyneyteen, joka alistuu valittamatta kärsimykseen. Mutta fatalismissa ei ole valoa eikä toivoa. Siksi se ei anna voimaa rakastaa lannistumatta ja luottaa siihen, että hyvä voittaa pahan.

Sellaisen uskon, joka oli Simeonilla, antaa vain hän, jolla on iankaikkisen elämän sanat. Hänen nimensä on Jeesus. Hän on Kristus, Herra, ja hänessä kaikki kansat tulevat siunatuiksi Jumalan tahdon mukaan.

Kenen toisen tykö me siis menisimme? Ja kenen toisen luo kutsuisimme muita? Ei ole syytä loukkaantua Kristukseen vaan ihastua häneen aina uudelleen ja kiittää häntä uskollisuudesta, jonka kaltaista ei ole kenelläkään toisella meitä ihmisiä kohtaan.
    

maanantai, 8. tammikuu 2018

SE ON SANA JUMALAN

Loppiainen
Matt.2:1–12


linnunrata_Sallan_kirkonkyl%C3%A4n_yll%C


Loppiaisen evankeliumissa kerrotaan idän tietäjistä, jotka menivät kuningas Herodeksen luo kysymään: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.”

Keitä nämä itämaan viisaat olivat, sitä emme tiedä. Todennäköisesti he olivat Babyloniaan pakkosiirrettyjen juutalaisten jälkeläisiä, jotka olivat säilyttäneet isiensä uskon tai ainakin osan siitä. He tunsivat profeetallisen sanan neljännestä Mooseksen kirjasta: ”Tähti nousee Jaakobista, valtiaan sauva Israelista.” (4.Moos.24:17).

Jotta tähti voisi nousta taivaalle, sen täytyi olla kiertotähti eli planeetta. Kiinteät tähdethän vain tulevat näkyviin, kun on riittävän hämärä. Planeettojen radat poikkeavat kiintotähtien radoista siten, että ne todella näyttävät nousevan ylös taivaanrannasta.

Mutta mikään tunnettu planeetta ei voinut tuottaa yllätystä kokeneille taivaanilmiöiden tutkijoille. Sen sijaan planeettojen kohtaamiset saattoivat synnyttää vaikutelman jostakin uudesta ja ennen näkemättömästä tähdestä, joka liikkui merkityksellisestä tähtikuviosta toiseen. Tämä erikoinen ilmiö sai tietäjät lähtemään liikkeelle.

Nykyään on mahdollista mallintaa taivaankappaleiden liikkeitä tietokoneen avulla pitkälle tulevaisuuteen mutta myös kauas menneisyyteen. Ajanlaskumme alun tienoossa Jerusalemin leveyspiirillä planeetat Jupiter ja Venus näyttivät yhdistyvän 18. kesäkuuta vuonna -1 Leijonan tähdistössä sekä 21. elokuuta vuonna 0 Neitsyen tähdistössä. Koska tämä erityisen kirkas ”uusi tähti” näkyi auringonlaskun jälkeen lännessä, on täysin mahdollista, että tähtitieteilijät tulkitsivat sen merkiksi suuren kuninkaan syntymästä.

Myös lauseella: ”Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle.” on luonnollinen perusta. Kesäkuun alusta heinäkuun alkuun vuonna -2 Jerusalemin korkeudella voitiin seurata, kuinka Merkurius-planeetta nousi Leijonan tähdistöön ohittaen läheltä Jupiterin ja näytti yhdistyvän Regulus-tähteen.

Tietäjiä kuljetti eteenpäin vilpitön halu kunnioittaa Israelin Jumalaa ja nähdä pelastus, jonka hän oli luvannut kaikille kansoille. He olivat niin täynnä harrasta intoa, että he unohtivat varovaisuuden ja etsivät äsken syntynyttä messiasta Herodes Suuren hovista. He tekivät kömpelön virheen kysymällä neuvoa mieheltä, joka oli tunnettu vainoharhaisuudestaan ja julmuudestaan.

Herodes puolestaan yllättyi uutisesta niin paljon, että hän kutsui koolle juutalaisten kirjanoppineet ja kysyi heiltä, missä messiaan oli ennustettu syntyvän. Hän sai heiltä vastauksen: ”Näin on ilmoitettu profeetan kirjassa: ’Sinä, Juudean Betlehem, et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista, sillä sinusta lähtee hallitsija, joka on kaitseva kansaani Israelia.” (Vrt. Miika 5:1).


Herodes oli rauhaton kuultuaan Daavidin sukuun syntyneestä hallitsijasta. Raivatakseen tieltään mahdollisen kilpailijansa hän pani toimeen kaksivuotiaiden ja sitä nuorempien poikalasten joukkomurhan kaupungissa, jossa kirjoitusten mukaan messiaan piti syntyä.

Mutta ihmisen on turha taistella Jumalaa vastaan. Jumala neuvoi tietäjiä palaamaan kotimaahansa toista tietä kuin he olivat tulleet. Joosef sai Jumalalta kehotuksen viedä Jeesus ja Maria turvaan Egyptiin. Koska Herodeksen hallintoalue oli melko pieni ja vuoristoteitä oli helpompi kulkea varmajalkaisilla aaseilla kuin kengitetyillä hevosilla, pakolaiset ehtivät livahtaa Herodeksen kynsistä.

Miksi Herodes pani toimeen kaksivuotiaiden ja sitä nuorempien poikalasten joukkomurhan, jos kerran Jeesus, Daavidin suvun uusi kuningas, syntyi samoihin aikoihin, kun itämaan tietäjät tulivat Jerusalemiin? Ja kuinka Herodes olisi voinut panna toimeen sellaisen hirmuteon? Hänenhän tiedetään kuolleen jo vuonna -4.

Tietomme Herodes Suuren hallitusajasta ja teoista perustuu siihen, mitä juutalainen historioitsija Josephus (noin 37–100 j.Kr) kirjoitti niistä Rooman keisarille. Josephuksen piti kertoa asiat tavalla, joka miellytti selonteon saajaa. Niinpä hän noudatti kertomuksessaan roomalaista ajanmääritystä, joka perustui juliaaniseen kalenteriin.

Matteus puolestaan käytti juutalaista ajanmääritystä, joka perustui kuun kiertoon. Koska kuu voi syntyä kolmetoista kertaa 365 päivän jaksossa, juutalainen kalenteri kulki eri tahtiin kuin juliaaninen kalenteri. Tällä perusteella on mahdollista, että Jeesus syntyi vähän ennen Herodes Suuren kuolemaa ajanlaskumme vuonna 0 (ks. Solomon Zeitlin, ’Megillat Taanit as a Source for Jewish Chronology’ s. 101-102).

Syvällisesti ajatellen Betlehemin lastenmurhassa ei ollut kysymys vain Herodeksen vallanhimosta vaan siitä, että tämän maailman ruhtinas, perkele, säikähti ja koetti tehdä tyhjäksi Jumalan pelastussuunnitelman. Kun oikea aika koitti, Jumala käytti perkelettä ja hänen vallassaan olleita ihmisiä välikappaleina niin, että Kristus teki tyhjäksi kuoleman vallan.

Ainoa taivaallinen merkki, jolle ei ole luonnollista vastinetta, on se tähti, joka kulki tietäjien edellä Jerusalemista Betlehemiin ja pysähtyi sen paikan yläpuolelle, jossa Jeesus-lapsi oli. Mutta se olikin uskon tähti, jota Elias Lönnrot kuvaa sanoittamassaan virressä 46:


Taivaan kirkas tähti kerran
tietäjiä itämään
johdatteli luokse Herran
loistavalla valollaan
häntä kunnioittamaan,
kiittämään, rukoilemaan.

Sama kirkas tähti täällä
yhä meitä valaisee,
Betlehemin seimen päällä
maailmalle säteilee.
Tunnet tähden kirkkaimman,
se on sana Jumalan.


     

lauantai, 16. joulukuu 2017

USKOSTA USKOON

Jouluaamu
Luuk.2:1-20

 

Kemin_lumilinnan_j%C3%A4%C3%A4kappeli_20


Augustinolaismunkki Martti Luther oli mitä ahkerin kilvoittelija: hän harjoitti hartautta, kuritti ruumistansa ja noudatti luostarin sääntöjä. Luostarissa viettämiensä vuosien aikana hän oli kuullut useita kertoja Roomalaiskirjeen kohdan: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa.” Mutta sen todellinen merkitys ei ollut auennut hänelle vielä.

Luostarivuosinaan Martti Luther opiskeli teologiaa ja hankki tohtorin oppiarvon. Hänet myös vihittiin papiksi. Vuonna 1511 Luther määrättiin Wittenbergin yliopiston raamatunselitysopin professoriksi.

Valmistellessaan luentoja Roomalaiskirjeestä Luther tuli sen ensimmäisen luvun 17. jakeen kohdalle. Siinä Paavali sanoo: ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää.” Jakeen loppuosa, ’uskosta vanhurskas saa elää’, alkoi kiinnostaa Lutheria, sillä hän tunnisti sen lainaukseksi Vanhan Testamentin profeetta Habakukilta, joka sanoi: ”Vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” (Hab.2:4).

Selittääkseen Paavalin ajatuksen oikein Lutherin täytyi syventyä siihen, mitä Paavalin käyttämät sanat tarkoittivat. Puhuessaan vanhurskaasta Paavali tarkoitti oikeudenmukaista tai oikeamielistä ihmistä, sillä siten ymmärrettiin heprean sana tsaddiq ja kreikan sana dikaios.

Martti Luther oppi, ettei Habakuk tarkoittanut samanlaista oikeamielisyyttä kuin Paavali. Ensin mainittu julisti, että Jumalan käskyjä noudattava israelilainen voi pelastua tuholta, jonka kaldealaiset sotajoukot toivat tullessaan. Sen sijaan Paavali totesi, ettei Jumala tunnustanut oikeamieliseksi ketään ihmistä sen tähden, että tämä noudatti lain käskyjä, vaan:
”Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.” (Room.3:20).

Oma kokemus vahvisti Martti Lutherille tämän kohdan. Mitä vakaammin hän oli yrittänyt täyttää Jumalan tahtoa, sitä selkeämmin hän oli törmännyt syntisyyteensä. Martti-munkki oli mitä ahkerin kilvoittelija, suorastaan säälimätön itseään kohtaan. Hän toivoi, että Jumala näkisi hänen ponnistelunsa ja palkitsisi hänet sisäisella rauhalla. Koska Jumala ei antanut hänelle pientäkään suopeuden merkkiä, hänen ahdistuksensa kasvoi vuosi vuodelta.

Jumalan johdatus ilmeni kuitenkin juuri siinä, että Luther tuli tuntemaan mahdottomuutensa tehdä itsensä kelvolliseksi Jumalalle. Siten hän ei saanut tilaisuutta kerskailla täydellisyydellään (ks. Room.3:27; Ef.2:8−9), vaan Jumala näytti oikeudenmukaisuutensa julistamalla syntisen kelvolliseksi sen lunastuksen perusteella, jonka Jeesus Kristus toteutti ristinkuolemallaan.

Tätä Paavali tarkoitti sanoessaan: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room.3:23−24).

Luther käsitti, että vain yksi ihminen oli Jumalan edessä täydellinen: Jeesus, Jumalan Poika. Sille, joka uskoi Jeesukseen, Jumala antoi lahjaksi vanhurskauden − eli Jumala teki myös Martti Lutherin kelvolliseksi uskon tähden (vrt. Room. 3:26). Hän sai olla ihmisyytensä puolesta syntinen, mutta Kristuksen tähden vanhurskautettu. Tämä löytö muutti hänen elämänsä ja antoi hänelle vaikuttimen uskonpuhdistukseen.

Koska Martti Luther oli löytänyt Uudesta Testamentista selvän opin, että ihminen voi pelastua ainoastaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, hän halusi tuoda tämän löydön kaikkien tietoon. Uskonpuhdistuksen katsotaan alkaneen 31.10.1517, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään anekauppaa vastaan.

Anekauppa perustui Paavi Kleemens VI:n vuonna 1343 julkaisemaan kiertokirjeeseen, jonka mukaan paavi voi jakaa uskossa poisnukkuneiden Kristuksen pyhien ansiovarastosta vapautuksia ja lievennyksiä rangaistuksista niille, jotka osoittivat katumusta synneistään. 1500-luvulle tultaessa tämä aneiden myöntäminen oli kehittynyt liiketoiminnaksi, jolla rahoitettiin muun muassa Pietarin kirkon rakentamista.

Tunnetuin anekauppias Johannes Tetzel kulki paikkakunnalta toiselle mainostaen anekirjoja iskulauseella: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.” Tämä oli omiaan harhauttamaan oppimattomat ihmiset luulemaan, että synninpäästön ja sen mukana pelastuksen voi ostaa. Ei siis tarvittu enää katumusta, parannusta ja uskoa, jos vain oli rahaa, millä maksaa. Luther näki, että paavin suojelema anekauppa halvensi Jeesuksen ristinkuoleman. Hän myös kiisti paavillisen opin uskossa kuolleiden pyhien ansiovarastosta epäraamatullisena.

Jos Luther olisi arvannut, mitä hänen latinaksi kirjoittamansa 95 teesiä tulivat saamaan aikaan, hän ehkä ei olisi julkaissut niitä. Mutta hänen innokkaat oppilaansa käänsivät ne saksaksi ja toimittivat ne kirjapainoon. Teesit levisivät nopeasti laajalle alueelle Euroopassa ja saivat paljon huomiota osakseen. Lutherin yritys saada aikaan akateeminen keskustelu muuttuikin kansanliikkeeksi, jonka vaikutuksesta syntyivät protestanttiset kirkkokunnat.

Nykyään näyttää siltä, että Euroopan luterilaiset kirkot ovat hukkaamassa, tai ovat jo hukanneet, tunnustuksensa ytimen eli opin uskonvanhurskaudesta. Syy ei ole roomalaiskatolisen kirkon, jonka epäraamatullisia oppeja ja vinoutuneita käytäntöjä Martti Luther ryhtyi oikomaan. Ne luterilaiset teologit, jotka eivät ole arvostaneet Lutherin hengellistä perintöä, ovat tehneet sen ihan itse.

Vuonna 2017 luterilaiset kirkot ovat viettäneet uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Suomen evankelisluterilainen kirkko on halunnut puhua tästä merkkivuodesta reformaation juhlavuotena. Koska juhlavuotta on vietetty ekumeenisesti, on katsottu, että neutraali reformaatio-sana herättää vähemmän ristiriitoja kuin puhdasoppisilla arvoilla ladattu uskonpuhdistus.

Mutta kumpi sana kuvaa paremmin sitä, mitä Luther todella sanoi, uskonpuhdistus vai reformaatio? Kristillisen uskon puhdistaminen sellaisista uskomuksista ja käytännöistä, jotka eivät vastanneet Jeesuksen, apostolien ja kirkkoisien opetuksia sekä jakamattoman kirkon uskontunnustuksia, oli epäilemättä Lutherin päämäärä. Hän ei halunnut perustaa uutta kirkkoa, vaan kaivaa esiin raamatullisen ja apostolisen uskon sitä peittäneiden historiallisten kerrostumien alta.

Sen sijaan re-formatio tarkoittaa uudelleen muotoilemista. Luther toi esiin monta kertaa ja monella tavalla, että keskiajan roomalaiskatolinen kirkko oli muotoillut uudelleen kristillisen uskon ja tehnyt sen vielä huonosti. Lutherin mukaan kirkko tarvitsi uudistusta siihen, että se kykenisi palaamaan Vanhan Testamentin profeetallisten ja Uuden Testamentin apostolisten kirjoitusten mukaiseen oppiin ja elämään.

Re-formation eli uudelleen muotoilemisen ajatus vie helposti juuri päinvastaiseen suuntaan: kirkko ei vaikuta maailmaan, vaan maailma vaikuttaa kirkkoon ja kirkossa. Seuraukset ovat Jeesuksen sanojen mukaiset: ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt.5:13).

Ollakseen uskollisia tunnustukselleen ja nimelleen luterilaisten kirkkojen tulee pyrkiä muuttamaan maailmaa Jumalan sanalla niin, että maailma oppii tuntemaan Jeesuksen Kristuksen. Hän, joka antoi apostoleille käskyn mennä kaikkien kansojen keskuuteen ja julistaa evankeliumi kaikille luoduille, ei ole ottanut käskyään takaisin. Eikä annettu tehtävä ole tullut vielä niin hyvin täytetyksi, että kirkoilla olisi vara puhua mistään muusta kuin Jeesuksesta ja siitä, mitä hän merkitsee maailmalle.

Teologiaan, kirkkohistoriaan ja Raamatun alkukieliin perehtymätön lukija saattaa olla hämillään siitä, että aidon kristillisen uskon puolustaminen vaatii niin paljon tietoa kuin olen kertonut edellä – riittäneekö sekään?

Mutta nykyinen aikakausi muistuttaa keskiajan loppua siinä, että Raamatun sanalle vieraita oppeja on liikkeellä runsaasti ja että niille vaaditaan tilaa kansankirkkomme elämässä. On lukuisia samanlaisia teologeja kuin oli dominikaanimunkki Johannes Tetzel. He opettavat ihmisille sitä, mitä he haluavat kuulla. Ja on suuri määrä ihmisiä, joille on samantekevää, mitä nämä tetzelit tarjoavat heille totuutena, kunhan se lohduttaa.

Tätä asiaa kuvaavia esimerkkejä on lukuisia, mutta yhdenkin mainitseminen riittää. Luterilaisen uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan Kauneimmat joululaulut 2017 -vihkossa ei ole Enkeli taivaan -virttä. Suomen Lähetysseura, jonka julkaisu tuo vihko on, ei ole tiennyt Enkeli taivaan -virren yhteyttä uskonpuhdistukseen; tai sitten Lähetysseura on jättänyt tuon virren pois, koska tämän aikakauden penseät kristityt eivät halua tietää sitä.

Mitä hyötyä tuollaisesta 'jotta emme vahingossa loukkaisi ketään' -kristillisyydestä on Suomen Lähetysseuralle tai Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle? Eiväthän ne, joita Enkeli taivaan -virren sanat saattavat loukata, muutu palaviksi kristityiksi sillä, että heille tarjotaan kristinuskon kevytversiota. Mutta ne, jotka rakastavat tuota Lutherin virttä ja luterilaista kirkkoaan, voivat tuntea tulleensa loukatuiksi Lähetysseuran taholta. Ja mitä on sellainen lähetystyö, josta puuttuu evankeliumin suola?


Martti Luther oli toista maata kuin Johannes Tetzel ja meidän aikakautemme pikkutetzelit. Lutherille kelpasi vain se vanhurskaus, jonka voi saada uskon kautta Herraan Jeesukseen Kristukseen. Voi tuntua kaukaa haetulta, mutta tästä on kysymys, kun laulamme Lutherin jouluvirttä:

Jo riennä katso, sieluni,
ken seimessä nyt makaapi:
hän on sun Herras, Kristukses,
Jumalan Poika, Jeesukses.
(Virsi 21:3).


Ei ole olemassa mitään uskossa poisnukkuneiden pyhien ansiovarastoa, josta voimme jakaa siunauksia kaikille, jotka niitä haluavat ja tarvitsevat. On vain Kristuksen ristinuhri ja sen tuottama sovinto Jumalan kanssa niille, jotka ottavat hänet vastaan uskoen (ks. Joh.1:12). Se on ansaitsematon rakkaus Jumalalta meidän osaksemme, kertakaikkinen ja ikuisesti riittävä.


Siksi saamme laulaa myös:

Oi, terve tänne tultuas,
syntist et hylkää, armias.
Sä köyhäks tulit, rikkahin,
sua kuinka kyllin kiittäisin?
     

sunnuntai, 3. joulukuu 2017

VIRRESTÄ VIIS VEISAAMME

1. adventtisunnuntai
Mark.11:9−10



Jeesus_ratsastaa_Jerusalemiin_leiska.jpg
Valistuksen koulukuvat: Jeesus ratsastaa Jerusalemiin.


”Nyt, reppu, jupiset riimisi rupiset, tai katkon sinulta nyörit.” laulaa Martti Syrjä, tunnetuimman Suomi-rock -yhtyeen solisti. Minunkin tekee mieleni hieman jupista, vaikka siinä on riski, että saan poskisolistin maineen. Ehkä minulla on jo sellainen kunnia.

Ensimmäisen adventtisunnuntain saarnaa synnyttäessäni sain korvamadon. Se ei ollut tuo ’Nyt, reppu, jupiset’ eikä muukaan Eppu Normaalin biisi. Yllättävää kyllä, päässäni soi Lasse Mårtensonin säveltämä ja Solja Tuulen sanoittama kappale 1960-luvulta: ’Jumala rakastaa maailmaa’.

Korvamadot ovat siitä erikoisia, että niistä ei tiedä, mistä ne tulevat ja minne ne menevät. Tämän korvamadon otin kuitenkin vakavasti ja katsoin ikivanhasta Nuoren seurakunnan veisukirjasta, millaiset olivatkaan tuon laulun sanat.

Ensimmäisessä säkeistössä kysyttiin ja vastattiin: ”Kuinka kukaan, kukaan rakastaa voisi kurjaa maailmaa? Kuinka kukaan koskaan voisi uudistaa pimeyden maailmaa? Jumala voi aina rakastaa pimeää, kurjaa maailmaa. Hengellään hän voi johdattaa joka päivä meitä.”

Laulun melodia jäi helposti mieleen ja tuki hyvin sanoja. Mutta mikä oli laulun sanoma? Se oli ja on, että vain Jumala voi parantaa kurjan maailmamme. Tästä olen samaa mieltä laulun tekijöiden kanssa.

Kuitenkin kyseisestä laulusta puuttuu jokin tai joku. Laulun ensimmäinen säkeistö puhuu Jumalasta Pyhänä Henkenä, ja laulun neljäs säkeistö puhuu Jumalasta Isänä. Mutta mikään säkeistö ei puhu Jumalasta Poikana. Laulun toinen säkeistö puhuu Jumalasta Herrana. Mutta missään säkeistössä ei mainita nimeä Jeesus, eikä missään säkeistössä ole hänen arvonimeään Kristus.

Olen kuulevinani vastajupinaa:

− Tarvitseeko jokaisen hengellisen laulun kertoa Jeesuksesta?
− Eikö riitä, että laulu ohjaa ajatukset Jumalaan?

No, mietitäänpä. Mikä kohta Raamatussa sanoo, että Jumala rakastaa maailmaa? Jokainen rippikoulussa ulkoläksynsä suorittanut luterilainen kristitty tietää, että se on Johanneksen evankeliumin 3. luvun jae 16. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh.3:16).

Raamattu sanoo myös: ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan antamaan meille elämän.” (1.Joh.4:9). Jumala voi kyllä parantaa kurjan maailmamme. Mutta hän tekee sen vain ja ainoastaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta.

Tarkoitukseni ei ole iskeä lyttyyn Solja Tuulen ja Lasse Mårtensonin hienoa laulua. Haluan vain osoittaa, kuinka helposti kadotamme kristillisen uskon varsinaisen sanoman, jos emme tarkista Raamatun avulla sitä, mitä olemme kuulleet, ja sitä, mitä meille on opetettu.

− Kuinka tämä sitten liittyy adventtiin? sinä kysyt.

No, aasinsilta on seuraavanlainen. Jos hukkaamme hengellisistä lauluista Jeesuksen, pukkaamme hänet pihalle myös hänen syntymäpäiväjuhlastaan. Ja jos alamme viettää Jeesuksen syntymäjuhlaa pelkkänä jouluna sen sijaan, että vietämme sitä Kristus-messuna − jota juhlan englanninkielinen nimi tarkoittaa − kadotamme myös ajatuksen Vapahtajamme tulemisen odottamisesta, jota adventti merkitsee.

Vuonna 1954 Kari Suomalainen julkaisi Helsingin Sanomissa pilapiirroksen Joulukatu, jossa Jeesus on kuokkavieraana syntymäpäiväjuhlassaan. Voit katsoa piirroksen linkistä 

https://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/79417-tama-on-suomen-ykkospilapiirtajan-paras-kuva.

Sittemmin maallinen ja kaupallinen joulu on täyttänyt kalenterivuoden viimeiset kuukaudet niin, ettei ainoastaan Jeesus vaan myös kirkkovuoden loppu ja uuden kirkkovuoden alku ovat jääneet sen jalkoihin.

Jos television Haluatko miljonääriksi? -tietokilpailussa kysyttäisiin, missä virressä lauletaan: ”Siunattu olkoon hän, ken meille tuo elämän”, suurin osa kilpailijoista veikkaisi Hoosianna-virttä. 
Mutta se olisi väärä vastaus.

En paljasta, missä virressä ovat nuo sanat. Mutta kerron, että niiden esikuva on Markuksen evankeliumin 11. luvun jakeissa 9−10. Saat etsiä sen virren ja lukea alkuperäisen raamatunkohdan ihan itse.

Siunattua adventtia ja uutta kirkkovuotta.