To whom does Finnish Lapland belong: to the Sámi people of the current Sámi Homeland, to the inhabitants of Northern Finland who are of Sámi descent, or to both? This is a multidimensional question with roots that reach far back into history. I’m not attempting to provide an exhaustive answer; rather, I will highlight a perspective that has been overlooked every time this matter has been discussed on a national level.

My perspective relates to a dispute concerning inheritance and ownership regarding the Haukiniemi estate in Kuusamo during 1737-1741. Kaisa Korpijaakko described it in her 1989 dissertation, which was meritorious in many respects, but which also lost a very important genealogical detail. If that detail had been mentioned, it would have steered the discussion ”Who can rightfully identify as Sámi?” down a different path than the one it’s currently taking.

Before I get into that, I would like to mention a few points regarding methodology. Family research is, in fact, a form of microhistorical research, and its methods must align with those followed in general historical research. However, a genealogist also benefits greatly from having knowledge of general and local histories, sociology and law. The same applies in reverse: a cross-disciplinary researcher benefits from being familiar with genealogy.

When cross-disciplinary dissertations merge history, genealogy and legal history, the challenge is to avoid confusing individuals who share the same name and belong to the same family. Thus it is a classic methodological pitfall, which can invalidate entire arguments. Not only genealogists but also scholars run often into specific traps, because names and identities are treated differently in different records.

Why cross-disciplinary research can fail on namesakes? There’s at least three answers to it.

1. Genealogists deal with naming traditions, such as papponomy, which means naming a child after a grand parent. Without strict chronological checks, researchers easily merge a father and son or two cousins into a single long lived person, or split one person into two.

2. Historians focus on broader narratives looking at political, social or economic trends and may rely on secondary genealogical charts without verifying primary vital records. If a prominent family name appears in two different decades, a historian might assume continuous influence by one individual rather than a generational handoff.

3. The focus of juristics lays on titles and property. Legal records, such as will deeds, court rolls and charters, frequently identify individuals by their land holdings, offices or patronymics rather than birth dates. A legal historian might misattribute a lawsuit, inheritance, dispute or legistlative act to an ancestor when it actually belonged to a younger namesake who inherited the same position or title or estate.

Common methodological consequences of such failures.

Anachronistic timelines; i.e. attributing legal actions, marriages or political offices to someone who was either an infant or already deceased at the time.

Flawed legal precedents; i.e. misinterpreting property transfers or inheritance laws, because the researcher failed to realize an estate passed between two identically named relatives rather than remaining with the owner.

Distorted prosopography; i.e. collective biographies become skewed when the achievements, wealth or criminal records of multiple relatives are pooled under a singel profile.

Safeguards against conflation.

Cross-referencing overlapping records; i.e. checking weather two records of the same name appear in different jurisdictions on the same date, which proves two distinct individuals existed simultaneously.

Tracking witnesses and associates; i.e. using social network analysis in legal documents to see if the people surrounding the namesake shift from an older generation to a younger one.

Distinguishing titles and descriptors; i.e. paying close attention to subtle shifts in Latin or vernacular legal terms, such as senior, junior, miles, armiger, or changes in territorial designations that signal a generational change.

An example of what I wrote above.

Kaisa Korpijaakko’s landmark 1989 legal-historical dissertation, Saamelaisten oikeusasema Suomessa – On the Legal Status of the Sámi in Sweden-Finland, has a chapter about the 1737‒1741 Haukiniemi farm dispute in Kuusamo. Though it’s length is only twelve pages, it serves as a central case study regarding Sámi land rights, Crown ownership and settlement.

A deeper examination of the families mentioned in that chapter would have been desirable, since Korpijaakko’s research has led later scholars - who haven’t delved into the sources of their sources - to conflate two relatives who shared the same name and lived during the same period. And the work of some of these subsequent researchers has turned into historiographical distortion.

Sigfrid Gustafsson Granroth (1683‒1771) was the long-serving bailiff (nämndeman) and parish clerk of Kuusamo. He dwelt in the village of Poussu. Court records and later historians easily defaulted to him whenever the name Sigfrid Granroth appeared in official disputes, due to his prominent public office,

Sigfrid Sigfridsson Granroth senior (1709‒1777) was the bailiff’s son, working as quartermaster, merchant and a farmer. As local historian and genealogist Seppo Ervasti demonstrated in his 1978 book Kuusamon historia I, it was this younger Sigfrid Granroth, not his father the bailiff, who acted in his own financial and property interests in the Haukiniemi farm acquisition.

A third contemporary Sigfrid Granroth was Sigfrid Sigfridsson Granroth junior (1734‒1769), son of the above mentioned quartermaster-merchant-farmer.

Why does this matter? As a genealogist, local historian and sociologist I can give at least three answers.

1. Misattribution. I.e. when any legal historian confuses between the land dealings of a merchant son and his father, the local bailiff, it fundamentally alters the legal and ethical framing of the case. And it makes the Haukiniemi dispute look like direct abuse of public office by the bailiff, rather than a private transaction by a separate family member.

2. Cascade effect; i.e. other legal historians and even fictional writers may take the text written by the first one as granted, which reinforces the construction of a flawed narrative.

3. Ethical duty to historical individuals. I.e. history and legal history do not deal with abstract legal fictions but with real people whose reputations survive in historical records. Bypassing established local genealogical work in favor of purely macro-level legal analysis has caused misunderstandings which permanently blemish the good name of an honest man Sigfrid Gustafsson Granroth. If he could file a lawsuit for defamation, I think he probably would.

3. Implications extending to the present day. This is the irony: there are thousands of people in Finland and elsewhere in the world who are Sigfrid Gustafsson Granroth’s (1683‒1771) descendants, even some who are Sámi of the current Sámi Homeland, and many of who identify themselves as Forest Sámi. So a small, overlooked detail ‒ which should have been examined carefully ‒ has turned against those whose rights were intended to be defended.

Conclusions.

This case highlights a recurring blind spot in academic jurisprudence, which is treating local genealogy as a secondary or hobbyist discipline rather than an essential primary-source verification tool. Had the prosopographical work of Seppo Ervasti been integrated into legal-historical analyses, the distinction between the bailiff’s official duties and his son’s private mercantile interests would have been clear from the outset.

What comes to the descendants of Sigfrid Sigfridsson Granroth senior (1709‒1777), they are not to blame for injustices that their ancestor was involved in or which he caused. Finland was in the 18th century the Eastern Province of Sweden, and the sovereign had the highest authority on all legal matters over the kingdom.

We tend to judge historical events from the point of view of our own legal and moral preferences. One could say: ”If King Frederick I was a righteous man, he would’ve resolved the question regarding the inheritance rights to the Haukiniemi estate in favor of Johan Junga’s descendants. But that too is anachronism, since the thing Frederick I in his pragmatism cared about most was the best tax revenue to the Swedish Crown.

I see no reason to dispute the status of Kaisa Korpijaakko’s doctoral dissertation as a landmark in Nordic legal history and as a contribution in support of the Sámi land rights. On the contrary, my opinion is that the inhabitants of any land and their offspring - if there still is a lineage between the first nations and the current ones - have the strongest claim to their land. Injustice was done when these rights were overruled, and justice can be restored by aknowledging those rights. Yet those who take up that task need to be careful not to create unfairly treated minorities within minorities.

I recognize that Korpijaakko’s omission of Ervasti’s 1978 genealogical research has lead to subsequent scholars, writers, media and public discussion citing bailiff Sigfrid Gustafsson Granroth as the self-serving actor in the 1741 appeal to King Frederick I. As being one of Sigfrid Gustafsson Granroth's offspring and also a descendant of the 17th century Sámi people of Kuusamo I find the above mentioned cascade effect very unfortunate.

 

Nord yliopiston eteläsaamen apulaisprofessori Minerva Piha sanoo suomen kielen ja saamen kielten suhteesta:

”Sen, mikä kieli säilyy ja mikä häviää, on katsottu liittyvän siihen, minkä kielen käytöstä on ollut suurin hyöty, mitä kieltä on pidetty suurimmassa arvossa tai mitä kieltä puhutaan eniten ja laajimmin yhteiskunnassa tai yhteisössä. Puhutaan prestiisikielistä, eli kielistä, jotka säilyvät muiden kielten kustannuksella esimerkiksi jonkin kielenulkoisen tekijän vaikutuksesta. Prestiisikielen puhujilla voi olla hallussaan vaikkapa jokin innovaatio, mikä lisää kielenkin arvostusta. Nykyajan prestiisikieliä voivat olla esimerkiksi koulutuksen tai valtion hallinnon kielet – tästä näkökulmasta esimerkiksi suomi on prestiisikieli saameen nähden.”

Toisessa kohdassa samaa julkaisuaan hän selittää saamen joutumista alisteiseksi suomelle sanoen:

”Myöhemmin eteläisessä Suomessa saamen kielelle kävi samoin kuin muinaiseurooppalaisille kielille hiukan aikaisemmin: suomenkielinen väestö levittäytyi laajoille alueille, ja lopulta syrjäytti saamen kielen Suomen eteläisissä osissa. Pohjoisessa Suomessa ja Skandinaviassa saame on kuitenkin pysynyt merkittävänä kommunikointikielenä, ja tulee sellaisena pysymäänkin valtaväestöjen kiivaasta ja kyseenalaisesta kolonialismi- ja pakkosulauttamispolitiikasta huolimatta.”

(Minerva Piha, Suomessa puhutut kielet kivikaudelta rautakauden loppuun. Teoksessa: Ulla Nordfors ja Maj Meriluoto, toim, Muinais-DNA ‒ avain menneisyyteen, Tietolipas 298, Tampereen museoiden julkaisuja 177, SKS 2025, sivut 288 ja 301).

Prestiisi-sana tulee suomeen englannin sanasta prestige, joka tarkoittaa arvovaltaa. Prestiisikieli on siis arvovaltaiseksi noussut tai nostettu kieli, jota ymmärretään laajasti, vaikka se ei ole välttämättä kaikkien puhujiensa äidinkieli. Englanti on maailman mittapuussa prestiisikieli, koska muut kielet lainaavat siitä sivistyssanoja. Ranskan voi sanoa olevan prestiisikieli englantiin nähden, koska englanti on saanut paljon sanoja ranskasta, myös tuon sanan prestige. Latina on puolestaan prestiisikieli ranskaan nähden, koska prestige tulee latinan sanasta praestigium, joka tarkoittaa vapaasti suomennettuna erityisyyden harhaa.

Kun otetaan huomioon Suomen historian vaiheet varhaiselta keskiajalta 1900-luvun jälkipuoliskolle, on varmaankin tosi, että saamen prestiisi on ollut vähäisin verrattuna ruotsiin, venäjään ja suomeen. Ja mitä tulee Suomen valtion käyttämään hallintosuomeen, se on prestiisikieli sekä suomen kirjakieleen että puhekieleen nähden, tietysti myös saameen nähden. Hallintosuomen ymmärtäminen vaatii yhteiskuntatieteen ja oikeustieteen korkeimman koulutuksen, eikä sekään aina riitä.

Mutta mitä Minerva Piha tarkoittaa sanoessaan, että saamen kieli tulee pysymään merkittävänä kommunikointikielenä valtaväestöjen kiivaasta ja kyseenalaisesta kolonialismi- ja pakkosulauttamispolitiikasta huolimatta? Olen toki iloinen Minerva Pihan varmuudesta, että saamen kieli tulee säilymään. Mutta missä tällaista kiivasta ja kyseenalaista kolonialismi- ja pakkosulauttamispolitiikkaa harjoitetaan, ja mitkä ovat ne valtaväestöt, jotka sitä toteuttavat?

Kuulostaa ihan siltä kuin Suomi, Ruotsi, Norja ja Venäjä pyrkisivät tukahduttamaan saamen kielen ja saamelaisten kulttuurin ‒ siitä huolimatta, että Suomen valtio, Ruotsin valtio ja Norjan valtio tukevat saamelaisten kulttuurista itsehallintoa. Venäjän pyrkimyksistä en ole varma, koska Kremlissä istuva hallitus rekrytoi Venäjän vähemmistökansojen nuorukaisia tykinruuaksi sotaan Ukrainassa.

Mielestäni lause: ”Pohjoisessa Suomessa ja Skandinaviassa saame on kuitenkin pysynyt merkittävänä kommunikointikielenä, ja tulee sellaisena pysymäänkin valtaväestöjen kiivaasta ja kyseenalaisesta kolonialismi- ja pakkosulauttamispolitiikasta huolimatta.” on esimerkki siitä, kuinka tarkoite muuttuu kokonaan toiseksi kuin on haluttu, kun lauseeseen pakataan liikaa informaatiota.

Valtaväestö ei ole yksilö, vaan se on suuri joukko ihmisiä, suurempi kuin vähemmistö. Valtaväestöllä ja valtaväestöillä on tuskin koskaan yhtenäinen pyrkimys toimia kiivaasti johonkin suuntaan ja jotakin toista väestöä vastaan. Osuvin esimerkki lähimenneisyydestä, jolloin valtaväestö on toiminut järjestelmällisesti vähemmistöjään vastaan, lienee kansallissosialistinen Saksa vuosina 1933‒1945; eivätkä silloinkaan kaikki valtaväestön jäsenet osallistuneet vähemmistöjen vainoamiseen.

Suomi, Ruotsi, Norja ja Venäjä kilpailivat Lapinmaan verotusoikeudesta, hallinnasta ja asuttamisesta aina keskiajalta Norjan ja Venäjän välisen rajasopimuksen hyväksymiseen saakka vuonna 1826. Tosin jos tämän kilpailun aikaväliä halutaan laajentaa, voidaan ajatella, että se jatkui vuoteen 1947, jolloin Suomi luovutti Paatsjoen Jäniskosken alueen Neuvostoliitolle.

Siinä kilpailussa jäivät suurten toimijoiden jalkoihin saamelaiset sekä kalottialueen suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja venäläiset riippuen siitä, ketkä olivat kulloinkin voitolla. Mutta tuo kilpailu on nykyään jo menneisyyttä, eikä Suomella, Ruotsilla, Norjalla ja Venäjällä liene suunnitelmia aloittaa se uudelleen joskus tulevaisuudessa.

Suomen kielessä ’tulee pysymään’ ilmaisee futuuria eli odotettavissa olevaa aikaa. Imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti puolestaan ilmaisevat mennyttä aikaa. Jos lauseessa on sekä menneisyyteen osoittava aikamuoto että tulevaisuuteen osoittava aikamuoto, se on kieliopillisesti väärin rakennettu. Kielen logiikka särkyy siinäkin tapauksessa, että päälause on perfektissä ja sivulause on futuurissa, kuten esimerkistä käy ilmi.

En halua olla kielipoliisi. Mutta jos olisin kirjoittanut Pro gradu -työhöni samalla tavalla virheellisen lauseen kuin esimerkissä, ohjaajani olisi pannut minut muotoilemaan sen uudelleen. Ihan vaan mallin vuoksi muotoilen Minerva Pihan tekstiä sellaiseksi, että sen tarkoite tulee esiin:

”Saame on pysynyt Pohjois-Suomessa ja Skandinaviassa merkittävänä kommunikaation kielenä siitä huolimatta, että saamelaisiin ja heidän kulttuuriinsa on kohdistunut kolonialistisia ja yhtäläistäviä pyrkimyksiä menneisyydessä. Uskon, että saame tulee säilymään ja vahvistumaan puhekielenä, kirjakielenä ja hallinnon kielenä.”
   

Minulla ja nykyisen arvion mukaan noin viidelläkymmenellä prosentilla itäsuomalaisista miehistä on perimässään niin sanottu siperialainen komponentti N1c1a1a eli Y-DNA-haplotyyppi N-L1026. FTDNA-palvelu arvioi, että tämä alaluokka on syntynyt noin vuonna 3850 ennen ajanlaskumme alkua. Nykyisen geneettisen sukututkimuksen mukaan sen syntymäpaikka on jossakin Itä-Siperiassa.

N1c1a1a on yhdistävä, mutta ei ainoa tekijä itäsuomalaisten ja saamelaisten välillä. Kumpikaan väestöryhmä ei ole ulkonäöltään erityisen paljon Siperian kansojen kaltainen, vaikka suomi ja saame sekä Siperian samojedikielet kuuluvat samaan kielikuntaan.

Mistä tämä ulkoisen olemuksen erilaisuus johtuu? Itäsuomalaisten ja saamelaisten ulkonäkö on voinut muuttua eurooppalaiseksi siten, että vuosituhansien ajan kummankin väestöryhmän miehet ovat suosineet läntisiin mtDNA-haploryhmiin kuuluneita naisia tai tulleet paremmin suosituiksi näiden naisten kuin itäisiin mtDNA-haploryhmiin kuuluneiden naisten taholta. Sitä kutsutaan seksuaaliseksi valinnaksi.

Y-kromosomin DNA ja mitokondriaalinen DNA vaikuttavat kuitenkin hyvin vähän ihmisen ulkoiseen olemukseen eli fenotyyppiin ja muihinkaan ominaisuuksiin. Se, joka tuottaa yksilölliset ja etniset piirteet ja siirtää niitä eteenpäin, on autosomisten kromosomien DNA.

Ihmisen sukusoluissa eli siittiössä ja munasolussa on kummassakin 22 autosomia, jotka muodostavat hedelmöityksessä 22 autosomiparia. Niiden lisäksi normaalilla tavalla hedelmöityneessä munasolussa on joko pari X-kromosomeja, joka määrää biologisen sukupuolen naiseksi, tai kromosomit X ja Y, jotka määräävät biologisen sukupuolen mieheksi.

X- ja Y-kromosomeissa on vähän DNA:ta verrattuina autosomeihin, mistä syystä pelkästään geneettisten Y-DNA- ja mtDNA-linjojen tutkiminen ei anna riittävää vastausta siihen, kuinka läheisiä tai kaukaisia sukulaisia eri väestöryhmät ovat toisilleen. Suorista isälinjoista ja suorista äitilinjoista voi aloittaa sukututkimuksen, mutta linjojen välisiä siltoja kannattaa etsiä myös autosomaalisen DNA:n avulla.

Koetan avata, mitä suorat isälinjat ja suorat äitilinjat merkitsevät Suomen väestössä.

Kalevi Wiik sanoo kirjassaan 'Mistä suomalaiset ovat tulleet?' (Pilot-kustannus Oy 2007, sivut 195-197) suomalaisten naisten olevan samaa yleiseurooppalaista väestöä kuin lähes kaikki muutkin eurooppalaiset sillä erotuksella, että suomalaiset naiset kuuluvat vahvemmin klaaneihin U(rsula), W(ilma), M(aria), V(elda) ja I(ris) kuin muut eurooppalaiset ja että suomalaiset naiset lukeutuvat heikommin klaaneihin J(asmine), T(ara), K(atrine), X(enia) ja H(elena) kuin muut eurooppalaiset.

Mitä tulee saamelaisiin naisiin, Kalevi Wiik sanoo, että klaanit U(rsula) ja V(elda) ovat erityisen edustettuja heidän keskuudessaan. Eurooppalaisten naisten klaanit ovat U5, HV, I, H, V, U4, X, W, K, T, J, T1, U3, M+ ja L. Miksi ne luetellaan tässä järjestyksessä johtunee niiden arvioidusta iästä.

Tässä kohdassa on syytä tuoda esiin, että ennen suomalaisten uudisasukkaiden tuloa Kuusamossa eläneen ja vaikuttaneen shamaanin jäännökset löydettiin Kitkajärven Lehtoniemestä vuonna 1970. Hänen mukaansa hautaan oli laitettu esineitä, jotka kertoivat hänen ammatistaan ja kuulumisestaan Kuusamon alkuperäiseen väestöön. 

Turun yliopiston professori Päivi Onkamon johtama projekti selvitti Kitkajärven Lehtoniemen shamaanin DNA:n vuonna 2025. Vainaja kuului isälinjaan N1a1a1a1a2a1a1a1 eli N-Z19813 ja kuoli ehkä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. N-Z19813 erkautui haploryhmästä N-CTS1737 noin vuonna 1000 AD. Jälkimmäinen isälinja selvitettiin vuosina 2017–2019, ja sen edustajan, joka lepäsi Sääksmäen Toppolanmäessä, arvioitiin eläneen aikavälillä 1050–1150 AD.

Kitkajärven Lehtoniemen shamaanin DNA on kiinnostava myös äitilinjansa puolesta. Hän nimittäin kuului mtDNA-haploryhmään V eli toiseen niistä, jotka ovat hyvin edustettuja saamelaisten keskuudessa.

(Vrt. Päivi Onkamo ja Ulla Nordfors, 'Haploryhmät – äiti- ja isälinjat kaukaa menneisyydestä'. Teoksessa: Ulla Nordfors ja Kai Meriluoto, Muinais-DNA – Avain menneisyyteen, Tietolipas 298, Tampereen museoiden julkaisuja 177, SKS 2025, sivut 109 ja 111).

Lehtoniemen shamaani oli siis saamelainen, ja Toppolanmäen rautakautinen mies oli hämäläinen. Heillä oli yhteinen esi-isä haploryhmässä N-CTS1737. Tämän haploryhmän ensimmäisen edustajan arvioidaan syntyneen noin 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Suomalaisilla ja saamelaisilla on siis yhteinen alkuperä ei ainoastaan alueella, joka on nykyisin Koillis-Venäjää (ks. Kuolan niemimaan Bolshoi Oleni Ostrovin muinais-DNA), vaan myös alueella, joka on nykyistä Etelä-Suomea.

Mitä tulee suomalaisten ja saamelaisten miesten geneettisiin eroihin, Kalevi Wiik sanoo, että Ukrainan refugista peräisin oleva klaani R1a eli Raulin pojat on kaksi tai kolme kertaa yleisempi saamelaisilla kuin suomalaisilla miehillä. Toisaalta saamelaiset miehet kuuluvat useammin klaaniin I eli Iivarin poikiin kuin itäsuomalaiset miehet, jotka puolestaan kuuluvat useammin kuin saamelaiset klaaniin N eli Niilon poikiin. (Wiik 2007, 111).

Geenien sekvensointimenetelmät ovat kehittyneet vuoden 2007 jälkeen. Myös DNA-palveluiden analysoimien suomalaisten näytteiden määrä on kasvanut merkittävästi tuosta vuodesta. Joten vuonna 2026 on mahdollista vastata paremmin kysymykseen: "Mistä suomalaiset ovat tulleet?" kuin pari vuosikymmentä sitten. Geneettinen sukututkimus täydentää historian, arkeologian ja etnologian tutkimusten antamaa tietoa.

Suomen historiassa on ollut useita ajanjaksoja, jolloin kulkutaudit, nälkävuodet, sodat ja maastamuutto ovat pienentäneet Suomen väestön geenipoolia. Toisaalta väestöryhmien eristyneisyys on vaikuttanut siten, että yhteisöihin on syntynyt taskuja, joissa hyvin vanhat perintötekijät ovat säilyneet, esimerkiksi edellä mainitsemani siperialainen komponentti N1c1a1a.

Arkeogeneetikko Elina Salmela kommentoi tätä keskustelun aihetta seuraavasti:

"Kuolan niemimaalta on tutkittu noin 3500 vuoden takaisia yksilöitä. Heidän geneettinen profiilinsa osoittautui ennennäkemättömäksi: siinä oli noin puolet itäeurooppalaisten metsästäjä-keräilijöiden perimätyyppiä ja puolet vielä itäisempää perimää, joka oli hyvin samankaltaista kuin nykypäivän nganasaneilla."

"Nganasanit asuvat Pohjois-Siperiassa Taimyrin niemimaalla ja puhuvat suomelle kaukaista sukua olevaa samojedikieltä. Kyseisen perimätyypin alkuperä oli pitkään tuntematon, koska sitä ei havaittu millään muinaisväestöllä sellaisenaan, vaan pelkästään muihin perimätyyppeihin sekoittuneena, kuten Kuolassa. Sittemmin hyvin samankaltaista perimää on löytynyt runsaan 4000 vuoden takaisesta Koillis-Siperiasta sekä Etelä-Siperiasta läheltä Krasnojarskia."

"Perimätyypin esihistoriallinen kokonaislevinneisyys on kuitenkin edelleen hämärän peitossa. Siitäkään ei ole tarkempaa tietoa, onko siperialaistyyppisen ja itäeurooppalaisen metsästäjä-keräilijäperimän sekoittuminen tapahtunut Kuolan niemimaalla vai jossain muualla. Sekoittumisen ajankohta on kuitenkin ilmeisesti ollut runsaat 500 vuotta ennen Kuolan niemimaan yksilöiden elinaikaa eli noin 4 000–4 200 vuotta sitten. Samoissa Kuolan yksilöissä nähdään ensi kertaa Euroopassa myös nykysuomalaisille ja monille kielisukulaisillemme tyypillinen, todennäköisesti itäistä alkuperää oleva Y-kromosomihaploryhmä nimeltä N1c."

(Elina Salmela, 'Mitä DNA kertoo Suomen asutushistoriasta?' Teoksessa: Ulla Nordfors ja Kai Meriluoto, Muinais-DNA – Avain menneisyyteen, Tietolipas 298, Tampereen museoiden julkaisuja 177, SKS 2025, sivut 82-83).

Kuulun äitini puolelta mitokondriaaliseen haploryhmään K1c1, joka on harvinainen Suomen ja sitäkin harvinaisempi koko Euroopan väestössä. Vuonna 2017 tehty tutkimus yli kahden tuhannen eurooppalaisen ja aasialaisen mt-DNA:sta, jonka lähdettä en ole löytänyt, määritti K1c1-haploryhmän syntyneeksi noin 50000 vuotta sitten. Kyseinen tutkimuksen kerrotaan tuoneen esiin myös, että alaluokkaa K1c1a1 on ainoastaan Aasian koillisosien väestössä, erityisesti jakuuteissa ja evenkeissä. 

On siis mahdollista, mutta ei varmaa, että myös K1c1 on syntynyt Siperiassa ja vaeltanut sieltä Suomeen saakka. JOS tulevat tutkimukset osoittavat tämän todeksi, myös patrilineaarinen siperialainen komponentti N1c1a1a saa luonnollisen selityksen joissakin maamme paikallisissa populaatioissa.

Vuonna 2025 vallitseva näkemys eräistä suomalaisista äitilinjojen haplotyypeistä oli seuraava:

"Nykysuomalaisilla on useimmista eurooppalaisista haploryhmistä paikallisia alaryhmiä, jotka ovat melkein tai kokonaan vain suomalaisille ominaisia: esimerkiksi H1a2, H1f1, K1c1c, U5b1b2 ja W1a. Tämä tarkoittaa sitä, että monet äitilinjat ovat ehkä saapuneet Suomen alueelle jo pidemmän aikaa sitten, ja niillä on ollut aikaa kehittyä omanlaisikseen varianteiksi, jotka eroavat eurooppalaisista sisarryhmistään."

"Arvioiden mukaan useimpien tällaisten suomalaisille tyypillisten linjojen ikä on noin 2000–4 000 vuotta. Tämä sopisi hyvin ajatukseen siitä, että näiden linjojen kantamuodot ovat saapuneet meille Euroopasta jo kauan sitten, ja eristäytyneessä sekä populaatiopullonkauloja läpikäyneessä väestössä ovat säilyneet vain tietyt alatyypit muiden hävitessä."

"Pullonkaulalla tarkoitetaan väestömäärän merkittävää ja mahdollisesti äkillistä pienenemistä. Se voi johtua jostakin katastrofaalisesta tapahtumasta tai ympäristöpaineesta, esimerkiksi epidemiasta, elinympäristön muutoksesta tai ihmisen aiheuttamasta tekijästä, kuten väkivaltaisesta yhteenotosta."

"Pullonkaulan seurauksena populaation geneettinen monimuotoisuus vähenee huomattavasti, koska vain pieni osa yksilöistä jää henkiin ja pääsee lisääntymään ja siirtämään geeninsä seuraavalle sukupolvelle. Samalla populaatiopullonkaula lisää tiettyjen haploryhmien esiintymistiheyttä väestössä ja samalla hävittää toisia."

(Päivi Onkamo ja Ulla Nordfors, 'Haploryhmät – äiti- ja isälinjat kaukaa menneisyydestä'. Teoksessa: Ulla Nordfors ja Kai Meriluoto, Muinais-DNA – Avain menneisyyteen, Tietolipas 298, Tampereen museoiden julkaisuja 177, SKS 2025, sivut 104-105).

Äitilinjani varhaisin historiallisissa lähteissä tunnettu esiäiti oli Elin Lasanen, joka syntyi vuonna 1687 ja kuoli 26.11.1758 Kuusamon Heikkilänkylän Vatajärven Leinosessa. Elin Lasasen syntymäpaikasta ei ole varmaa tietoa, mutta on todennäköistä, että hän kuului samaan kainuulaiseen väestöön kuin puolisonsa Mikko Leinonen (1689 – 17.3.1762).

Kainuun väestö kärsi 1500-luvun jälkipuoliskolla Ruotsin ja Venäjän välisistä hävitysretkistä ja sodista niin paljon, että koko Kainuu autioitui. Maakunnan uudelleen asuttaminen alkoi 1600-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Mutta ne, jotka olivat selvinneet hengissä 1500-luvun sodista, eivät kaikki enää palanneet Kainuuseen, vaan jäivät silloisen Lapin ja Lannanmaan rajaseuduille, jossa he jatkoivat sukuaan.

Isovihana tunnettu Suuren Pohjan sodan vaihe vuosina 1713–1721 pakotti Koillis-Suomen väestön entistä suurempaan eristyneisyyteen, sillä venäläiset joukot ulottivat siviileihin kohdistuneet väkivaltaisuutensa ei ainoastaan asutuskeskuksiin vaan myös syrjäisiin kyliin ja piilopirtteihin. Lapsia riistettiin vanhemmiltaan ja vietiin Venäjälle, josta vain harva palasi takaisin.

Sotien lisäksi kulkutaudit ja nälkävuodet, esimerkiksi 1866–1868, pienensivät Kainuun, Koillismaan ja Lapin väestön geenipoolia. Nälkään ja kulkutauteihin kuolleiden määristä ei ole tarkkoja tietoja, mutta kirkonkirjoihin perustuvat sukututkimukset sekä kaupallisiin geenitesteihin perustuva tieto autosomaalisen DNA:n samankaltaisuuksista viittaavat siihen, että Kainuun, Koillismaan ja Lapin väestö on enemmän sukua keskenään kuin Suomen muiden alueiden väestö.

 

 

Teologit,

jotka sanovat, että ihmeitä ei tapahdu,

ovat valinneet mukatieteellisen lähestymistavan asioihin,

joita on vaikea tai mahdoton selittää nykyisen tiedon avulla.

Heidän mielestään Jeesuksen neitseellinen syntymä

samoin kuin hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa

ovat pelkkiä vertauskuvia,

koska niitä ei voi todistaa tapahtuneiksi

Raamatun ulkopuolisilla lähteillä.

Tässä he seuraavat lähestymistapaa,

joka sulkee pois jonkin mahdollisuuden toteutumisen siksi,

että se on hyvin harvinainen tai peräti ainutkertainen.

Jos teologia on tieteenala,

silloin jokaisen teologin pitäisi ymmärtää,

että tiede pyrkii ainoastaan selittämään ilmiöitä,

ei kiistämään niitä.

Ja vaikka tiede edistyisi kuinka pitkälle,

todellisuus tuo aina vastaan ilmiöitä,

jotka haastavat tieteen selityskyvyn.

Elämässä voi kyllä menestyä sulkemalla mielestään asioita,

joihin ei halua uskoa tai ei kykene uskomaan.

Usein samat ihmiset,

jotka torjuvat uskonasiat humpuukina,

kuitenkin pitävät perättömiä puheita tosina,

vaalivat tosiasioihin perustumattomia käsityksiä itsestään

tai muista ihmisistä,

lottoavat

‒ koska on olemassa pienen pieni todennäköisyys saada päävoitto ‒

ottavat riskejä liikenteessä luottaen ajotaitoonsa

‒ koska heillä on ollut onnea siihenkin asti ‒

tai tekevät elämässään muunlaisia valintoja

enemmän tunteen kuin järjen ohjauksessa.

Raamatun sana vaikuttaa järkeemme ja tunteisiimme,

mutta usko ei ole järkeilyä sen paremmin kuin tunteiluakaan.

”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,

ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

(Hepr.11:1; KR1938).

Mikä sitten on se asia, jota uskossa toivomme?

Moni kristitty on pettynyt yritettyään täyttää Jumalan lain

ja huomattuaan, ettei sen täyttäminen ole ihmiselle mahdollista.

Pettymystä on seurannut katkeruus Jumalaa ja toisia kristittyjä kohtaan.

Mutta toivomme ei ole siinä, että voimme sanoa:

”Olen täyttänyt kaikki Jumalan käskyt.”

Moni kristitty on pettynyt pyydettyään Jumalalta jotakin tarpeellista,

esimerkiksi jokapäiväistä leipää, mutta sitä ei ole ilmaantunut.

Pettymystä on seurannut turhautuminen.

Mutta toivomme ei ole siinä,

että saamme kaiken, mitä haluamme.

Moni kristitty on pettynyt odotettuaan Jumalalta rukousvastausta,

jota ei ole kuitenkaan kuulunut.

Pettymystä on seurannut luopuminen.

Mutta toivomme ei ole siinäkään,

että Jumala vastaa meille haluamallamme tavalla,

vaan se on siinä, että hän on jo vastannut ihmiskunnalle

lähettämällä Poikansa keskuuteemme.

”Olkoon teillä se mieli,

joka Kristuksella Jeesuksella oli,

joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto,

katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen,

vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon,

tuli ihmisten kaltaiseksi,

ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;

hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti,

hamaan ristin kuolemaan asti.

Sentahden onkin Jumala hänet korkealle korottanut

ja antanut hänelle nimen kaikkia muita nimiä korkeamman,

niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman,

sekä niitten, jotka taivaissa ovat,

että niitten, jotka maan päällä ovat,

ja niitten, jotka maan alla ovat,

ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi,

että Jeesus Kristus on Herra.”

(Fil.2:5‒11; KR1938).

Toivomme on siinä,

että pääsemme Jumalan luokse, kun meistä aika jättää.

Itsestään selvä asia se ei ole siltikään.

Nimittäin mitä enemmän olemme oppineet viisastelemaan,

sitä vaikeampi meidän on notkistaa polvemme Jeesuksen nimeen

ja taivuttaa sydämemme tekemään samoin.

Raamattu kutsuu tätä mielentilaa ylpeydeksi

tai haluksi olla Jumalan vertainen (ks. 1. Moos.3:5; Hes.28:2).

Mitä suuremmaksi ylpeytemme kasvaa,

sitä vaikeampi meidän on tunnustaa olevamme syntisiä,

jotka tarvitsevat Jeesusta Kristusta,

ainoaa, joka voi pelastaa ihmiset heiltä itseltään.

Luodessaan kuvan Jeesuksesta, joka

syntyi,

kasvoi aikuiseksi,

tulkitsi juutalaisille heidän pyhiä kirjoituksiaan,

ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,

monet teologit ja kirjailijat tekevät hänestä pelkän ihmisen

‒ viisaan ehkä, mutta

kyvyttömän pelastamaan ketään iankaikkiseen elämään.

Kun nuo teologit ja kirjailijat ovat sitten vakiinnuttaneet kuvan

Jumalan kaltaisuudesta riisutusta Jeesuksesta,

he ja heidän oppilaansa ovat ruvenneet täyttämään

ihmisten ja Jumalan välissä olevaa kuilua omilla meriiteillään.

He menevät tässä ihmisen jumalallistamisen projektissaan niin pitkälle,

että he selittävät pois Jeesuksen omat sanat:

”Minä ole tie ja totuus ja elämä;

ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.”

(Joh.14:6; KR1938).

Koska he eivät voi poistaa tuota Jeesuksen sanaa Raamatusta,

he ohittavat sen selittämällä,

että se on evankelista Johanneksen käsitys asiasta,

mutta ei Jeesuksen oma lause.

Samalla periaatteella he sivuuttavat kaikki muutkin raamatunkohdat,

joita he pitävät liian ehdottomina, eksklusiivisina tai loukkaavina

nykyajan ihmisten kannalta.

Vielä he eivät ole selittäneet jonkun toisen kuin Jeesuksen sanoiksi

rakkauden kaksoiskäskyä eli kymmenen käskyn tiivistelmää:

”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi,

kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.

Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.

Toinen tämän vertainen on:

’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

(Matt.22:37‒39; KR1938).

Mutta he ovat tulkinneet sen rakkauden kolmoiskäskyksi

ja kääntäneet se kätevästi ympäri:

rakasta ensin itseäsi,

‒ sillä jos et rakasta itseäsi, et voi rakastaa ketään toistakaan ‒

rakasta sitten lähimmäistäsi,

‒ sillä jos et tee niin, keräät itsellesi vihollisia ‒

ja rakasta sitten Jumalaa,

‒ jos hänelle jää tilaa itserakkaudeltasi ja lähimmäisrakkaudeltasi.

Jos luit tähän saakka ja huomasit,

kuinka ylpeys vääristää totuuden,

onnittelen sinua.

Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.

”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.”

(Jaak.4:6; KR1938).
   

Kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten, maaliskuun 13. päivänä 1940 klo 11.00 Sallan Paikanselässä ja kaikilla muilla Suomen rintamilla aseet vaikenivat. 105 vuorokautta kestänyt talvisota oli päättynyt, mutta taistelu maamme vapaudesta jatkui.

Iso-Britannia ja Ranska olisivat voineet puuttua siihen, millaiset rauhanehdot Neuvostoliitto ‒ sodan aloittanut osapuoli ‒ saneli Suomelle. Mutta sekä Iso-Britannialla että Ranskalla oli kiire valmistautua ottamaan vastaan Natsi-Saksan hyökkäys, mistä syystä niiden toimet Suomen, Viron, Latvian ja Liettuan hyväksi olivat ponnettomia.

Yhdysvallat puolestaan noudatti vielä tuohon aikaan politiikkaa, jonka päämääränä oli etäisyyden pitäminen Euroopan konflikteihin. Tässä asenteessaan Yhdysvallat oli niin jyrkkä, ettei se hakenut edes Kansainliiton jäsenyyttä.

Vuonna 1933 alkaneen Pohjoismaiden ja Benelux-maiden yhteistyön tavoite oli saada aikaan sotilaallisiin toimenpiteisiin asti ulottunut pienten maiden puolustusvalmius. Tämä tavoite toteutui vain siinä suppeassa aseavussa ja niinä vapaaehtoisina sotilaina, jotka Ruotsi, Norja ja Tanska lähettivät Suomen avuksi talvisodan alettua.

Koska talvisotaan osallistuneet sotaveteraanimme ovat poistuneet viimeiseen iltahuutoon, meillä ei ole enää niin sanottuja kokemusasiantuntijoita keskuudessamme. Meillä ovat vain ne kertomukset, jotka he jättivät perinnöksemme. Kuitenkin voinemme pitää totena, että Euroopan nykyisessä tilanteessa on samoja piirteitä kuin oli Euroopassa ennen vuotta 1939.

24. helmikuuta 2022 Venäjä hyökkäsi Ukrainaan päämääränään syöstä vallasta tuon vuonna 1991 itsenäistyneen maan laillinen hallitus ja asettaa sen tilalle Venäjän tahtoa myötäilevä nukkehallitus.

Ukraina on puolustautunut menestyksekkäästi yli kolme vuotta, osittain sen tuen ansiosta, jonka se on saanut länsivalloilta, mutta suurimmaksi osaksi rohkeutensa, neuvokkuutensa ja päättäväisyytensä ansiosta.

Äskettäin Yhdysvaltain presidentti tyrmistytti Euroopan valtiot ilmoittamalla maansa vetäytyvän tähänastista pienempään rooliin Pohjois-Atlantin liitossa, aloittavan neuvottelut Venäjän kanssa rauhasta Ukrainassa ilman Ukrainan presidentin ja Euroopan johtajien läsnäoloa sekä lopettavan taloudellisen, materiaalisen ja sotilaallisen tukensa Ukrainalle.

Ansioitunut suomalainen diplomaatti Max Jakobson (1923‒2013) luonnehti Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton 23. elokuuta 1939 solmimaa Molotov-Ribbentrop -sopimusta seuraavasti: ”Poliittisten aatteiden maailmassa se oli maanjäristys, jonka paineesta harhakuvat särkyivät oikealla ja vasemmalla kuin ikkunaruudut.”

Tuo kahden osapuolen välinen sopimus, joka mahdollisti Euroopan jakamisen etupiireihin, käynnisti toisen maailmansodan. Ja oppi, jonka ihmiskunta sai tuosta kohtalokkaasta sopimuksesta, kantoi tälle vuosi-tuhannelle saakka, kunnes kahden suurvallan johtajat rupesivat taas jakamaan maailmaa kuin saalista.

On olemassa sanonta, jonka mukaan epävarmoina aikoina kannattaa pitää ystävät lähellä ja viholliset kaukana. Toinen sanonta: ”Hädässä ystävä tunnetaan.” puolestaan opastaa valitsemaan liittolaisensa huolella, sillä jonakin päivänä small talk loppuu, naamiot riisutaan ja oletettujen ystävien todelliset tarkoitusperät paljastuvat.

Suomi ja Ruotsi liittyivät pian Ukrainan sodan alkamisen jälkeen Pohjois-Atlantin liittoon eli Natoon. Tämä siirto oli välttämätön Pohjoismaiden yhteistyön näkökulmasta, mutta Venäjä suhtautui siihen kuin kuninkaan uhkaamiseen shakkipelissä.

Vakiintuneet harhakuvat särkyvät paraikaa niin lännessä kuin idässä. Lienee realismia ajatella, ettei meillä ole mahdollisuutta pitää vihollisemme kaukana. Voimme kuitenkin punnita, keihin luotamme ystävinä. Emme esitä uhkauksia ja vaatimuksia kenellekään, mutta meidän on mahdoton hyväksyä simputusta.

Vanhassa Testamentissa sanotaan: ”Häviökseen mies on monien ystävä, mutta on myös ystäviä, veljiäkin uskollisempia.” (Sananl.18:24).

Mikä on totta ihmissuhteissa, pätee myös kansainvälisissä suhteissa. Kun näemme asioiden kehittyvän huonoon suuntaan, meidän pitää rohkaista mielemme ja sanoa ääneen se, minkä tiedämme olevan totta. Osatotuuksien ja suoranaisten valheiden myötäily palvelee vain niitä, jotka toimivat varjoissa.

Uudessa Testamentissa sanotaan: ”Taipukaa [siis] Jumalan alaisuuteen, mutta vastustakaa paholaista, niin se lakkaa ahdistamasta teitä.” (Jaak.4:7). Se vanha vainooja, kavala kauhea voi hyvin maailmassa, joka torjuu Luojansa ja Vapahtajansa. Sen ei tarvitse etsiä, kenet voisi niellä (ks. 1.Piet.5:8), koska saalista on sen ulottuvilla hakemattakin.

Kun pahan valta kasvaa ympärillämme, meidän on seistävä lujina, vyötettävä itsemme totuudella, pukeuduttava vanhurskauden haarniskaan ja sidottava jalkineiksemme alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaamme kaikessa suojaksemme uskon kilpi, jolla voimme sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaamme myös pelastuksen kypärä ja Hengen miekka, Jumalan sana (ks. Ef.6:14-17).

Rukoilemme:

Kaikkivaltias Jumala,
taivaan joukkojen ylipäällikkö,
iankaikkinen Isä.
Me rukoilemme sinua:
Anna totuuden ja oikeudenmukaisuuden voittaa.
Auta, vahvista ja johdata jokaista,
joka huutaa sinua avukseen
ja etsii vanhurskautesi suojaa.
Lannista ne, jotka rakastavat pimeyttä,
tekevät vääryyden tekoja,
käyttävät valtansa pahaan,
pettävät luottamuksen
ja sysäävät vastuun teoistaan muille.
Tätä pyydämme
Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Aamen.