Uittokouru, -ruuhi tai -ränni on laite, joka ohjaa tukkien kulkua sellaisessa koskipaikasaa tai putouskohdassa, jossa tukit muuten kasautuisivat sumaksi. Kourussa juoksevan veden määrä hallitaan sulkupadon avulla, ja tukit ohjataan ränniin yksitellen. Vielä silloin, kun puutavara siirrettiin metsistä tehtaille vesistöjä myöten, uittolaitteiden rakentaminen kuului jokaisen savotan alkuvalmisteluihin.

Uittokouru on myös käypä vertauskuva ihmisen seksuaalisuuden hallinnasta. 1960-luvulta lähtien monet ovat olleet sitä mieltä, että seksuaalisuudelle ei pidä asettaa mitään rajoja, ohjeita tai kahleita. Mutta viisikymmentä vuotta on tarpeeksi pitkä aika näyttämään todeksi, että hallitsematon seksuaalisuus tuottaa ongelmia ja että nuo ongelmat kasautuvat usean sukupolven purettaviksi.

Avioliitto on vanha keksintö. Vaikka sen alkuperä on ihmiskunnan kulttuurihistorian hämärässä, on helppo käsittää, että avioliiton kaltainen instituutio tarvittiin luomaan sosiaalista järjestystä. Avioliitto keksittiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmisryhmät asettuivat asumaan pysyvästi samassa paikassa. Tosin avioliitot saattoivat perustua patriarkaaliseen tai matriarkaaliseen järjestykseen, ja ne saattoivat olla monogameettisia tai polygameettisia.

Länsimaisen yksiavioisen avioliittokäsityksen juuret ovat esikristillisen ajan juutalaisuudessa. Tämä uskonnollinen ja etninen lähtökohta ei tarkoita, että yksiavioisuus olisi yhteiskunnan päämääriä vastaan. Päinvastoin Rooman valtakunnassa keisari Augustus sääti avioliittolain, joka perustui yhden miehen ja yhden naisen suhteeseen ja jonka tarkoitus oli turvata yhteiskunnan jatkuvuus.

Augustus tiesi, että moniavioiset liitot tuottivat alistussuhteita, ristiriitoja ja kiistoja ihmisten välille. Jälkeläisistään huolehtivat parhaiten ne parit, joissa puolisot olivat tasavertaisia keskenään. Mutta suurin osa Rooman kansalaisista piti Augustuksen avioliittolakia lähinnä vitsinä. Ihmisten seksuaalisuutta oli ja on vaikea hallita säädöksillä ja laeilla.

Oliko Augustuksen avioliittolailla sitten mitään vaikutusta roomalaiseen sivistykseen ja kulttuuriin? Kyllä oli. Juutalaiset ja kristityt hyväksyivät keisarillisen lain periaatteet, koska ne sopivat heidän käsityksiinsä elämän tarkoituksesta.

Sekä juutalaiset että kristityt ymmärsivät Jumalan luomistekojen jatkuvan miehen ja naisen suhteessa, joka ainoastaan teki mahdolliseksi uuden ihmiselämän. Sen lisäksi juutalaiset käsittivät, että yhden miehen ja yhden naisen suhteeseen perustuva yhteiselämä oli heidän hajaannuksessa elävän kansansa säilymisen perusedellytys. Kristityt puolestaan tajusivat, että Jeesuksen Kristuksen kirkko säilyi maailmassa, kun kristityt aviopuolisot sitoutuivat toisiinsa ja kasvattivat yhdessä lapsensa kristityiksi.

Ei ole siis kumma, että roomalaiskatolinen ja idän ortodoksinen kirkko käsittävät avioliiton sakramentiksi. Kristityille se on Jumalan säädös ja lahja, jonka puitteissa seksuaalisuus voi tuottaa hyvää heidän ja heidän jälkeläistensä elämässä. Tähän hyvään kuuluu myös ilo, jota aviopuolisot tuntevat voidessaan tuottaa mielihyvää toisilleen.

Luterilainen käsitys avioliitosta poikkeaa roomalaiskatolisesta ja ortodoksisesta avioliittokäsityksestä oikeastaan vain siinä, että avioliitto ei ole luterilaisen raamatuntulkinnan mukaan sakramentti. Martti Luther ajatteli, että avioliitto oli maalliseen järjestykseen kuuluva instituutio. Mutta hän ajatteli myös, että Jumala asetti avioliiton, kun hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän lisääntyä ja täyttää maa.

Kun protestanttinen uskonpuhdistus laajeni Wittenbergista ja Erfurtista koko Saksaan, uuden tulkinnan omaksuneet kristityt halusivat saada siunauksen avioliitolleen protestanttisilta papeilta. Monet pyysivät Martti Lutheria vihkijäkseen. Kauan harkittuaan Luther laati avioliittoon vihkimisen kaavan, jonka esipuheessa hän selitti avioliiton raamatulliset perusteet alkaen luomiskertomuksesta.

Vaikka Martti Luther ei määritellyt avioliittoa sakramentiksi, hän katsoi, että avioliitto oli pyhä, sillä

− Jumala loi miehen ja naisen toisiaan varten ja antoi heille tehtävän elää toistensa kanssa niin, että Jumalan luomistyö jatkui heidän kauttaan,

− Jeesus antoi siunauksensa Kaanan häihin,

− Jeesus kielsi erottamasta niitä, jotka Jumala oli yhdistänyt,

− apostolit kehottivat kaikkia kristittyjä pitämään avioliitto kaikin tavoin kunniassa.

Luterilaisen avioliittokäsityksen mukaan mies ja nainen kuuluvat aviopuolisoina yhteen sekä ruumiillisesti että hengellisesti. Nainen on miehestä otettu, toisin sanoen samaa olemusta kuin mies mutta sopivasti vastakohtainen mieheen nähden. Juuri tästä vastakkaisuudesta johtuu, että mies ja nainen voivat muodostaa kokonaisuuden. He ovat ensin kumpikin yksilöinä Jumalan edessä, sitten Jumala tuo heidät yhteen; ja siitä alkaen he ovat aviopari, yhteiskunnan peruspilari.

Kuinka tämä uittokouru voisi olla niiden käytettävissä, jotka tunnistavat itsessään mieltymyksen samaan sukupuoleen kuin he itse ovat?

Yhden aikuisen miehen ja yhden aikuisen naisen avioliitto on kirkolle kanoninen säädös. Se tarkoittaa, että sitä ei voi purkaa, avata tai määritellä uudelleen. Kanonisten säädösten avaaminen olisi yhtä mieletöntä kuin, jos kolmannen polven jälkeläiset järjestäisivät äänestyksen siitä, ketkä ovat heidän isoisänsä ja isoäitinsä.

Luterilaisen opin mukaan kirkko huolehtii hengelliseen regimenttiin kuuluvista asioista, ja yhteiskunta tai valtio huolehtii maalliseen regimenttiin kuuluvista asioista. Moniarvoisessa yhteiskunnassa kaikki eivät sitoudu kristilliseen maailmankatsomukseen, mistä syystä avioliitto on mahdollista solmia siviiliavioliittona. Viime aikoina maassamme on käyty keskustelua siitä, voiko siviiliavioliiton laajentaa kattamaan kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen ihmisen suhteen.

Periaatteessa luterilaisen kirkon ei tarvitse ottaa kantaa siviiliavioliiton laajentamiseen, koska kysymyksessä on maalliseen regimenttiin kuuluva asia.

Kuitenkin monet kirkon edustajat ovat ottaneet kantaa kyseiseen asiaan joko puolesta tai vastaan. Ne kirkon edustajat, jotka ovat sukupuolineutraalin avioliittolain kannalla, haluavat avata myös kirkollisen avioliittoon vihkimisen samaa sukupuolta oleville pareille. Niiden kirkon edustajien, jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia, motiivi on, etteivät he halua kirkoissa vihittävän tai siunattavan samaa sukupuolta olevia pareja.

Sitten on vielä suuri ja hiljainen kirkon jäsenten enemmistö, joka ei tuo julki kantaansa avioliittoon maallisena tai hengellisenä instituutiona. Nämä ihmiset toivovat, että asiat sujuvat vakiintuneella tavallaan ja että kristityt noudattavat Jumalan sanaa ja pitävät avioliiton kaikin tavoin kunniassa, vaikka esimerkkejä täysin toisenlaisesta kristillisyyden käsityksestä on Suomessa riittämiin.

Koska sukupuolisuus on valtava voima, sitä ohjaavien kristinopin kohtien uudelleen tulkitseminen synnyttäisi kirkossa hajaannuksen. Piispojen tehtävä ja velvollisuus on vaalia kirkon ykseyttä. Jokainen pappi on velvollinen pitämään kiinni kirkon opista ja puolustamaan sitä – ei julkisesti edistämään tai salaisesti suosimaan kirkon oppia vastaan sotivia aatteita. Niiden, jotka eivät pysy antamissaan lupauksissa, on katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään, kuinka suuri synti on valan rikkominen.

Eero Huovinen ehdotti Helsingin piispana ollessaan, että tämä kirkkoa repivä kiista ratkaistaisiin siten, että kirkko luopuu oikeudestaan vihkiä pareja avioliittoon. Jos näin toimittaisiin, kaikki kirkon jäsenet olisivat tasa-arvoisia. Mutta seuraava kirkon sisäinen kiista koskisi sitä, keiden avioliitot kirkko olisi valmis siunaamaan sekä miten ja millaisissa puitteissa avioliiton siunaamiset tulisi toimittaa.

Toisaalta tällainen ratkaisu antaisi kirkolle tilaisuuden selkeyttää teologiaansa. Luterilaisittain ajatellen siunaus ei vuoda jostakin pyhien ihmisten hyvien tekojen varastosta, vaan se tulee Jumalalta ja kohdistuu niihin, jotka noudattavat Jumalan sanaa. Sen takia on hengellistä harhaan johtamista kirkon taholta uskotella ihmisille, että he voivat elää siunattua elämää, vaikka he toimivat Jumalan tahdon vastaisesti. Tämä koskee kaikkia kristittyjä sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Raamatusta on vaikea löytää kohtaa, joka tukisi ajatusta, että Jumala siunaisi muunlaista ihmisen sukupuolisuuden toteuttamista kuin sitä, jonka hän on asettanut miehelle ja naiselle luomisessa ja avioliitossa. On kyllä oppineita, jotka sanovat löytäneensä raamatunkohtia, jotka tukevat homoseksuaalista yhteiselämää. Mutta heidän tulkintansa ovat joko tarkoitushakuisia tai mielivaltaisia. Niitä voi kutsua moderneiksi teologisiksi tulkinnoiksi, mutta luterilaisia tulkintoja ne eivät ole.

Kirkko voi selkeyttää siunauksen teologiaansa siten, että se rukoilee jäsentensä ja heidän elämänsä puolesta, mutta pidättäytyy kaikista siunauksista, joille Raamattu ei anna suoraa tukea. Tämä on ”paljaan ruisleivän teologiaa”, mutta se on rehellistä ja avointa jumaluusoppia. Se ei kelpaa kaikille, mutta jokainen joka on lukenut Raamatun, voi ymmärtää sen.

Kun on kysymys niin vahvasti ihmisen identiteettiin vaikuttavasta asiasta kuin sukupuolisuus, myös heteroseksuaalisen kristityn on vaikea hyväksyä Raamattu Jumalan sanaksi ja Jumalan sana totuudeksi. Avioliitto koettelee uskollisuuden ja kristillisyyden. Edes mies ja nainen eivät selviä avioliitosta ilman Jumalan armoa ja apua. Avioliitto vaatii pitkäjänteisyyttä, tahtoa, taitoa ja itsensä hillitsemistä. Siksi se on henkilökohtaisen kilvoittelun areena.
   

6. sunnuntai pääsiäisestä
Ap.t.1:12‒14

Kuin vesilintu lahdella
käy alle veden pinnan
ja huuhdeltuaan sulkansa
taas nostaa puhtaan rinnan
niin puhdistuu myös henkemme
sanassa kirkkahassa
ja liikkuvansa tuntee se
olossaan oikeassa.
(Virsi 183:6).

Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen Pietari, Johannes, Jaakob, Andreas, Filippus, Tuomas, Bartolomeus, Matteus, Jaakob Alfeuksenpoika, Simon Kiivailija ja Juudas Jaakobinpoika palasivat Jerusalemiin ja kokoontuivat siellä säännöllisesti rukoilemaan joukkoonsa kuuluneiden naisten sekä Jeesuksen äidin ja veljien kanssa.

Jeesuksen oppilaat eivät olleet vielä vastaanottaneet Pyhää Henkeä, mutta he odottivat, että Hengen vuodattamista koskeva lupaus toteutuisi. Kun sitten koitti helluntaipäivä, ja he olivat kaikki yhdessä koolla, Pyhä Henki tuli kuin voimakas tuuli siihen taloon, jossa he olivat, ja he saivat häneltä rohkeuden mennä jerusalemilaisten eteen todistamaan Jeesuksesta. Sinä päivänä uskovien joukko kasvoi noin kolmella tuhannella jäsenellä.

On suorastaan liikuttavaa lukea Apostolien teoista, että Jeesuksen oppilaat pitivät yhtä sen sijaan, että jokainen heistä olisi rakentanut kirkkoa oman näkemyksensä mukaan. Apostolien teoissa sanotaan: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Ap.t.2:42).

Eikö alkuseurakunnassa sitten ollut erimielisyyksiä? Kyllä oli. Esimerkiksi Apostolien teoissa kerrotaan pakanalähtöisten kristittyjen ympärileikkausta koskeneesta kiistasta: ”Juudeasta tuli Antiokian seurakuntaan eräitä, jotka opettivat: ’Ellette anna ympärileikata itseänne, niin kuin Mooses on säätänyt, ette voi pelastua.’ Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan heitä, ja asiasta käytiin kiivasta väittelyä.” (Ap.t.15:1‒2).

Tilanne uhkasi kehittyä kirkkoa repiväksi kiistaksi, mistä syystä Paavali ja Barnabas veivät asian apostolien kokoukseen. Harkittuaan asiaa riittävästi apostolit lähettivät pakanuudesta kääntyneille Antiokian, Syyrian ja Kilikian veljille sanan:

”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta.” (Ap.t.15:28‒29).

Ratkaisu oli kompromissi kahden toisistaan kaukana olleen näkemyksen välillä. Mutta sen avulla saatiin aikaan rauha. Merkittävä esikuvakin se oli, sillä apostolit pitivät yksimielisyyden perustana Jumalan sanaa. Tämän perustan voi tunnistaa Jaakobin puheenvuorosta:

”Veljet, kuulkaa, mitä sanon. Simon kertoi, kuinka Jumala ensi kerran lähestyi pakanoita ottaakseen heistä itselleen oman kansan. Tämä käy yksiin sen kanssa, mitä profeetat ovat kirjoituksissa sanoneet: ’Sen jälkeen minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan. Raunioista minä sen taas rakennan, minä pystytän sen uudelleen, jotta kaikki muutkin ihmiset etsisivät Herraa, kaikki kansat, jotka olen omikseni ottanut.’ Näin sanoo Herra, joka on antanut tästä tiedon jo ammoin. Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen.” (Ap.t.15:13‒19).

Seikka, että apostolit käyttivät sanontaa ’Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi’, osoittaa, että Pyhä Henki on ajatteleva persoona. Toisaalta tämä sanonta puhuu sen puolesta, että kristityt voivat päästä Pyhän Hengen avulla yhteisymmärrykseen vaikeissakin kysymyksissä.

Kun Pyhä Henki opastaa seurakuntaa Jumalan tahdon mukaisiin ratkaisuihin, hänen opastuksensa on aina linjassa Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten kanssa. Ilman Pyhän Hengen opastusta sana ei avaudu. Ilman Pyhän Hengen opastusta ihmiset lukevat sanaa omien ennakkokäsitystensä ja toiveidensa mukaan ja ovat sitten löytävinään sanasta tukea sellaisillekin asioille, jotka alkuseurakunta tuomitsi.

Jeesus sanoi maanmiehistään: ”Minä puhun heille vertauksin, koska he näkevät eivätkä kuitenkaan näe ja kuulevat eivätkä kuitenkaan kuule eivätkä ymmärrä. Heissä käy toteen tämä Jesajan ennustus: Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö.” (Matt.13:13).

Apostoli Pietari puolestaan antoi Paavalin kirjeistä lausunnon: ”Rakas veljemme Paavali on hänelle annetun viisauden mukaisesti teille kirjoittanut. Samaa hän sanoo kaikissa kirjeissään, joissa puhuu näistä asioista. Niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin pyhiä kirjoituksia.” (2.Piet.3:15‒16).

Meille on muodostunut käsitys, että Jumalan sana on Raamatussa ja Raamattu on Jumalan sana. Mutta tarkasti ottaen Jumalan sana on yhtä kuin ilmoitus; ja Raamatussa olevat pyhät kirjoitukset ovat ilmoituksen välineitä. Jumala on ilmoittanut itsensä myös luomakunnassaan ja ennen kaikkea Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Sen vuoksi kun luemme Raamattua, emme tulkitse sitä kirjaimellisesti ja sovella sitä yksioikoisesti, vaan kysymme, mitä mikin kirjoitus merkitsi omana aikanaan ja mitä ne voivat merkitä meidän aikanamme.

Tosin kysymykseen: "Mitä Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset merkitsevät meidän aikanamme?" on kaikkea muuta kuin helppo vastata. Tämä vaikeus ei johdu siitä, että Raamattu olisi vanhentunut teos. Pikemminkin on kyse siitä, että kirkkomme asettaa milloin minkäkin teologian Jumalan sanan yläpuolelle.

Alkuperäinen luterilainen ajatus kulki toisinpäin: Jumalan sana on kaikkien teologioiden yläpuolella. Sellainen käsitys, että Raamattua voi tulkita oman tarpeen mukaan kuhunkin asiaan ja tilanteeseen sopivalla tavalla, ei ole lähtöisin Pyhästä Hengestä, vaan se tulee ihmisistä.

Ihmisten tarpeisiin räätälöity raamatuntulkinta voi kuulostaa hyvältä ajatukselta, mutta se ei johda hyvään, koska: ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta.” (1.Kor.2:14).

Kaikkien, jotka ovat Kristuksen kirkon jäseniä, tulisi ymmärtää, että Raamatussa Jumalan sana ja ihmissana ovat keskenään samanlaisessa suhteessa kuin Kristuksen jumalallinen ja inhimillinen luonto. Jumalallista ja inhimillistä ei pidä sekoittaa toisiinsa, mutta niitä ei myöskään saa erottaa toisistaan. Pyhä Henki ohjaa kristittyjä ottamaan vastaan Jumalan Sanan ja etsimään sekä yksityisessä että yhteisessä elämässä sanaa, joka kirkastaa Kristusta.

Kaikki muu kuin tämä on toissijaista. Siksi kirkossa on oltava tilaa jokaiselle, joka haluaa uskoa Jeesukseen Kristukseen ‒ olipa tämä usko perinteitä vaalivaa tai sitten uusia uria etsivää. Yksimielisyys ja sopu ovat Hengen hedelmiä. Ne kasvavat esiin siellä, missä Jumalan sanaa kunnioitetaan ja sille annetaan arvo kristillisen uskon, opin ja elämän ylimpänä ohjeena.
   

2. sunnuntai pääsiäisestä
Joh.21:15‒19

Tämän sunnuntain evankeliumi jatkaa siitä, mihin 1. pääsiäisen jälkeisen sunnuntain eli quasimodogeniti-sunnuntain evankeliumi jäi. Quasimodogeniti on latinaa ja tarkoittaa suomeksi ’kuin vastasyntyneet’. Nimi juontuu ensimmäisen Pietarin kirjeen sanoista: ”Niin kuin vastasyntyneet lapset tavoitelkaa puhdasta sanan maitoa, jotta sen ravitsemina kasvaisitte pelastukseen.” (1.Piet.2:2).

Pietari, joka oli ollut opetuslapsista itsevarmin ja rohkein, tunsi itsensä tällaiseksi vastasyntyneeksi lapseksi, kun hän joutui Jeesuksen puhutteluun. Pietari oli näet ennen ristin pääsiäistä kolmesti kieltänyt Jeesuksen ylimmäisen papin asunnon pihalla. Ja kun Jeesus nyt uudelleen ja uudelleen kysyi Pietarilta: ”Rakastatko sinä minua?” Pietari kävi aina vain epävarmemmaksi. Lopulta hän ei enää uskaltanut sanoa muuta kuin: ”Herra sinä tiedät kaikki. Sinä tiedät, että olet minulle rakas.”

Pietarin oli pakko myöntää, ettei hänestä itsestään ollut mihinkään ilman hänen Herransa jatkuvaa läsnäoloa ja ystävyyttä. Nyt tästä kalliomiehestä oli jäljellä enää sorakasa. Hän oli epäonnistunut perusteellisesti ja menettänyt itseluottamuksensa. Hänen oli palattava uskon koulun alkeisluokalle.

On kuitenkin merkillistä, että vaikka Pietari joutui vastasyntyneen lapsen asemaan eli kasvamaan ”sanan väärentämättömällä maidolla”, Jeesus antoi hänelle tehtävän: ”Kaitse ja ruoki minun lampaitani.” Se tarkoitti:

‒ Sinä, joka nyt elät minun armoni varassa, paimenna ja ruoki sanallani minun laumaani.

Pietari sai uuden kutsumuksen saman järven rannalla ja saman arkisen työn äärellä kuin hän oli sen kerran aikaisemmin ottanut vastaan. Jeesus ei ollut menettänyt luottamustaan Pietariin, sillä Jeesus tiesi tämän: kaikki usko, jota ihminen pystyy osoittamaan, on Jumalan armon heijastumista takaisin vajavaisesta ja kuolevaisesta olennosta. Johannes sanoo:

”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntien sovitukseksi.” (1.Joh.4:9‒10).

Jeesus palautti Pietarille hänen omanarvontuntonsa ja hänen apostoliset valtuutensa. Tosin Pietari sai kannettavakseen Kristuksen ikeen. Jeesus sanoi hänelle:

– Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.

Pietari sai kirkastaa Kristusta kuolemalla samalla tavalla kuin Jeesus. Perimätiedon mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman keisari Neron toimeen panemissa vainoissa Roomassa vuonna 67. Sama perimätieto mainitsee Pietarin kuolleen pää alaspäin ristiin naulittuna, sillä hän ei pitänyt itseään arvollisena kuolemaan pää pystyssä niin kuin Jeesus.

Yksi Jumalan valtakunnan salaisuuksista on tämä: Herra Jeesus Kristus rakentaa seurakuntansa kivistä, jotka ovat heikkoja ja murtuneita. Pietari sanoo:

”Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.” (1.Piet.2:4‒5).

Mitä tämä tarkoittaa meidän kannaltamme? Sitä, että Jumala on asettanut Jeesuksen mittapuuksi kaikille ihmisille. Emme voi voittaa häntä nöyryydessä ja uskollisuudessa. Siksi meidän on nöyrryttävä hänen edessään.

Eräs iäkäs kristitty antoi minulle vuosia sitten arvokkaan hengellisen neuvon. Hän kertoi elämästään:

– Vanhetessani olen tullut kömpelöksi ja osaamattomaksi kuin lapsi. Mutta olen joutunut huomaamaan itseni myös ansiottomaksi kuin lapsi. Siitä, että olen ollut koko ikäni uskossa, ei ole minulle mitään hyötyä. Minun täytyy joka päivä tulla uudelleen uskoon.

Meidänkin on hyvä muistaa, ettemme voi lukea ansioksemme sitä, jos olemme olleet jo kauan uskossa. Kristus ja hänen armonsa kohdataan joka päivä uusina. Kuuliaisuuden kapealla tiellä olemme aina vasta-alkajia.
   

1. sunnuntai pääsiäisestä

Joh.21:1‒14
 

Valistuksen koulukuvat: Ylösnoussut Jeesus ilmestyy oppilailleen Tiberiaanjärven rannalla.

Kuka on se, joka on sovittanut ja lunastanut ihmiskunnan kertakaikkisella ja lopullisella uhrilla? Kuka on se, joka on voittanut kuoleman kuolemallaan? Kuka on se, jossa on Jumalan täydellisyys ja joka hallitsee kaikkeutta Isän ja Pyhän Hengen kanssa? Niin oudolta kuin se voi kuulostaa meidän korvissamme, Jeesuksen oppilaat eivät olisi osanneet vastata näihin kysymyksiin heti ensimmäisen kristillisen pääsiäisen jälkeen.

Kuluneiden päivien kauheat tapahtumat olivat järkyttäneet oppilaita niin paljon, että heidän ainoa keinonsa saada jälleen ote elämästä oli palata kotiseudulleen Galileaan ja ryhtyä kalastajan työhön, jonka ääreltä Jeesus oli kutsunut heidät seuraajikseen.

Pietari, Tuomas, Natanael, Jaakob ja Johannes sekä kaksi muuta oppilasta heittivät verkkoa kokonaisen yön saamatta saalista. Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta kalastajat eivät tunteneet häntä. Tämä tuntematon huusi:

–  Kuulkaa, pojat! (Kreik. paidia, lapset). Onko teillä mitään syötävää?

–  Ei ole, he vastasivat.

–  Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.

Se oli kummallinen neuvo sellaiselta, joka vain seurasi rannalta kalamiesten yrityksiä. Mistä hän tiesi, missä kalaparvet liikkuivat? Kuitenkin hänen äänessään ja sanoissaan oli jotain, jota ei voinut sivuuttaa olan kohautuksella. Oppilaat heittivät verkon veneen oikealle puolelle, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää saalista ylös.

Soudettuaan veneensä rantaan oppilaat näkivät nuotion, jonka hiilloksella oli paistumassa kalaa ja leipää. Heille valkeni vähitellen, että tämä tuntematon, joka kutsui heidät syömään, oli Jeesus. Kukaan muu ei olisi voinut tehdä sellaista ihmetekoa kuin hän teki.

Kun oppilaat noudattivat saamaansa epätavallista neuvoa, heidän pyydyksensä täyttyi kaloista. Se oli kuin merkki, joka herätti heidät arkipäiväisistä ajatuksistaan. Johannes tajusi sen ensimmäisenä ja nykäisi Pietaria hihasta sanoen:

–  Se on Herra!

Jeesus vahvisti tämän havainnon oikeaksi palvelemalla oppilaitaan. Kalat ja leivät, jotka hiljalleen paistuivat hiilloksella, muistuttivat heitä ihmeestä, jonka hän oli tehnyt kerran aiemmin. Silloin viisi leipää ja kaksi kalaa oli riittänyt usealle tuhannelle ihmiselle.

Vastedes Elämän Leipä tulisi riittämään koko maailmalle, ja oppilaat, jotka olivat jo lähes unohtaneet ensimmäisen kutsumuksensa, saisivat ottaa vastaa Pyhän Hengen ja lähteä julistamaan evankeliumia kaikille luoduille – ei enää oppilaina vaan Kristuksen ystävinä ja luotettuina (ks. Joh.15:14−15).

Palaan kolmeen kysymykseen, jotka esitin alussa. Kuka on se, joka on sovittanut ja lunastanut ihmiskunnan kertakaikkisella ja lopullisella uhrilla? Kuka on se, joka on voittanut kuoleman kuolemallaan? Kuka on se, jossa on Jumalan täydellisyys ja joka hallitsee kaikkeutta Isän ja Pyhän Hengen kanssa?

Useimmat aikakautemme kristityistä osannevat vastata: ”Hän on Jeesus.”

Ne, joilla on teologista oppineisuutta, osannevat sanoa edellisen lisäksi: ”Kristus on täysi Jumala ja täysi ihminen samassa persoonassa siten, että hänen jumalallista olemustaan ja inhimillistä olemustaan ei voi erottaa toisistaan eikä sekoittaa toisiinsa. Hän on Jumala Isänsä olemuksesta, ennen kaikkia aikoja syntynyt, ja ihminen äitinsä olemuksesta, ajassa syntynyt, mutta ilman syntiä.”

On kokonaan toinen kysymys, tuntevatko aikakautemme kristityt Jeesusta Kristusta muuten kuin etäältä − se on hahmona, joka on tullut heille tutuksi pääsiäisnäytelmistä, elokuvista ja taidemaalauksista. Vaikka taiteen Jeesus-hahmot voivat herättää ihmisissä suuria tunteita, Jeesus on paljon enemmän kuin ja usein aivan toisenlainen kuin, millaisena ihmiset tahtovat esittää hänet.

Ei ole tavatonta meillekään, että hukkaamme käsityksen siitä, mikä sai meidät lähtemään seuraamaan Jeesusta, minkä tehtävän hän antoi meille ja minkä eväiden varassa voimme täyttää saamamme tehtävän.

Kun kirkoilta odotetaan nykyään toimintaa ihmisten yhteiselämän parantamiseksi, työtä maailmanrauhan hyväksi sekä hädänalaisten ja sorrettujen auttamista, monet kristityt vastaavat siihen kysyntään tavalla, joka kertoo, etteivät he ymmärrä paljonkaan synnin ajallisista ja iankaikkisista seurauksista ja Kristuksesta, joka voi syntiset pelastaa.

Voimme levittää kirkon yhteiskunnallisen työn laajalle. Voimme käyttää kaiken tarmomme sellaisten ihmisten etsimiseen ja auttamiseen, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan tukijärjestelmien ulkopuolelle. Ja voimme tehdä lähetystyötä niin matalalla profiililla, ettei yksikään toisen uskonnon ja kulttuurin edustaja tai kotoinen jumalankieltäjä loukkaannu sanoistamme.

Mutta sellaiset teot ovat puuhastelua, jos ja kun niiden kanssa ei tarjota sitä yksinkertaista evankeliumia, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä (ks. 1.Tim.1:15).

Kyllä Jeesuskin ruokki oppilaansa, jotka tulivat Gennesaretin järveltä väsyneinä ja nälkäisinä heitettyään verkkojaan kokonaisen yön. Mutta hänen tekonsa eivät jääneet siihen. Hän antoi heille uuden tehtävän ja varusti heidät voimalla ylhäältä. Viimeistään silloin nämä ”pallonsa” hukanneet pojat käsittivät, mitä Jeesus tarkoitti sanoillaan: ”Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh.15:5).
  

Pitkäperjantai
Mark.15:33−41


                                       Pelkosenniemen kirkon alttaritaulu

Jeesuksen ristiinnaulinneet roomalaiset sotilaat eivät tehneet eroa syyttömän ja syyllisen välillä. He olivat tottuneet panemaan toimeen raakuuksia, kun heitä käskettiin tekemään niin.

Kuitenkin Jeesuksen ristinkuolema kosketti myös hänen ristiinnaulitsijoitaan. Kun Jeesuksen kuolinhetkellä tuli täydellinen pimeys, ja maa järisi, paljon nähnyt sadan päällikkö tunsi, että tilanne ei ollut hänen hallinnassaan.

Ehkä sinä iltapäivänä Golgatalla tapahtui paljon muutakin, mikä vaikutti voimakkaasti roomalaisiin sotilaisiin. Tiukkojen komentosanojen sijasta sadan päällikön oli pakko tunnustaa:

−   Tämä mies oli todella Jumalan Poika!

Siellä, missä ei tunneta Jeesusta Kristusta ja hänen kuolemansa ja ylösnousemisensa voimaa, usein ihannoidaan fyysistä voimaa, joukkovoimaa tai koneiden ja aseiden voimaa. Kuitenkin ainoa valta, joka pysyy, on Kristuksen uhrivalta.

Hän on virheetön Jumalan Karitsa, joka kääntää syyllisten sydämet taivaallisen Isän puoleen, avaa nyrkkiin puristuneet kädet ja vapauttaa ne, jotka ovat sielunvihollisen kahleissa.

Jos olemme uskollisia Kristukselle, saamme kuulua niihin, joiden kautta hänen nimensä tulee tunnetuksi kaikkialla maailmassa. Jeesus sanoo: "Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne on päättänyt antaa teille valtakunnan." (Luuk.12:24).

Kaikkivaltiaan Jumalan päätösten toteutumista ei voi estää kukaan eikä mikään.