keskiviikko, 1. tammikuu 2020

TÄSSÄ OLEN

2. sunnuntai joulusta
1.Sam.3:1–10


kuurakuusia_Sallan_kirkon_paanukatossa_l


Vanha Testamentti kertoo israelilaisten hengellisestä elämästä tuomarien hallintokaudella: ”Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin, eikä näkyjä usein nähty.” (1.Sam.1:1).

Miksi Jumala puhui kansalleen vain harvoin? Tuomarien kirjassa kerrotaan, että niin pian kuin Joosuan sukupolvi oli nukkunut pois israelilaiset kääntyivät palvelemaan ympärillään asuneiden kansojen epäjumalia (ks. Tuom.2:10–12). Israelin kansan historiassa alkoi sekasortoinen kausi, joka kesti monta sataa vuotta.

Koska israelilaisten moraali rappeutui, he eivät kyenneet pitämään puoliaan vihamielisiä naapurikansoja vastaan. Ajoittain myös veljessodat repivät israelilaiset hajalle. Mutta aina kun he joutuivat ahtaalle ja huusivat avukseen isiensä Jumalaa, Herra armahti heitä. Hän antoi heille vahvoja johtajia, tuomareita, jotka karkottivat viholliset ja palauttivat maahan järjestyksen. Kuitenkin myös aina kun olot vakiintuivat ja rauhoittuivat, israelilaiset alkoivat palvoa epäjumalia.

Samuel oli israelilaisten viimeinen tuomari. Hänen syntymänsä aikaan Silon pyhäkössä olivat Herran pappeina Eeli sekä tämän pojat Hofni ja Pinehas. Samuelin kirjassa kerrotaan Eelin pojista, että he käyttivät asemaansa väärin (ks. 1.Sam.2:12–17, 22–25). Koska suurin osa israelilaisista ei tahtonut kuunnella pyhää lakia eivätkä papit toimittaneet virkaansa oikein, Jumala ei puhunut kansalleen.

Samuel, joka oli annettu pienenä poikana pyhättöön Eelin kasvatettavaksi, palveli Herraa alttiilla mielellä. Siksi juuri hän sai ottaa vastaan Herran sanan, joka oli tarkoitettu Eelille. Kokemattomuuttaan Samuel tosin ei ymmärtänyt, että kutsuja oli Jumala. Kun Eeli oli neuvonut häntä, Samuel osasi vastata neljännellä kerralla: ”Puhu, palvelijasi kuulee.” Silloin Herra sanoi:

”Pian minä teen Israelissa sellaisen teon, että joka siitä kuulee, sen molemmat korvat soivat. Sinä päivänä toteutan sen, mitä olen puhunut Eelille ja hänen suvulleen, alusta loppuun saakka. Olen sanonut hänelle, että ikuinen tuomioni kohtaa hänen sukuaan, koska hän tiesi poikiensa halventavan Jumalaa eikä pitänyt heitä kurissa. Sen tähden minä vannon Eelin suvulle: eivät uhrit eivätkä lahjat koskaan sovita Eelin suvun rikosta.” (1.Sam.3:11–14).

Saatuaan tiedon Samuelin näyn sisällöstä Eeli tyytyi Jumalan tahtoon. Hänen poikansa Hofni ja Pinehas kaatuivat filistealaisia vastaan käydyssä taistelussa Afekin luona. Mutta Herra oli Samuelin kanssa eikä sallinut yhdenkään hänen sanansa osua harhaan. ”Näin koko Israel Danista Beersebaan saakka oppi tietämään, että Herra oli uskonut Samuelille profeetan tehtävän. Siitä alkaen Herra ilmestyi jatkuvasti Silossa ja ilmoitti siellä Samuelille tahtonsa.” (1.Sam.3:20–21).

*

Vanhan Testamentin ja Uuden Testamentin käsitykset Jumalasta eivät ole täysin yhtenevät. Siinä, missä Vanhan Testamentin kiivas Jahve kiroaa neljänteen sukupolveen asti ne, jotka vihaavat häntä, ja siunaa neljänteen polveen saakka niitä, jotka noudattavat hänen tahtoaan (ks. 2.Moos.20:5), Uuden Testamentin esittelemä Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja on loputtoman kärsivällinen (ks. Matt.5:45; 2.Piet.3:8–9).

Kuitenkin on luuloa, että Jumala olisi Vanhassa Testamentissa ainoastaan ankara ja Uudessa Testamentissa vain lempeä. Meillä ihmisillä on taipumus rakentaa Jumalasta mielikuvia sen perusteella, mitä odotamme häneltä ja mitä koemme elämässämme. Muunlaisia jumalakuvia emme pystykään luomaan kuin sellaisia, jotka ovat oman käsityskykymme ja mielikuvituksemme mittaisia – sitten nämä jumalakuvat osoittautuvat epäjumaliksi.

Todellinen ja elävä Jumala on kaiken ymmärrettävän ja kuviteltavan tuolla puolella. Mutta hän on myös läsnä sanassaan tässä ja nyt. Opimme hänen tuntemistaan Jeesuksen Kristuksen, lihaksi tulleen Sanan kautta.

Jos tunnemme vain ankaran Jumalan, silloin olemme kuin nuori Samuel, joka kuuli Jumalan äänen, mutta oletti Eelin kutsuneen häntä. Pelkomme ja kunnioituksemme vuoksi emme uskalla kääntyä Jumalan puoleen ennen kuin olemme aivan varmoja hänen hyväntahtoisuudestaan.

Toisaalta jos tunnemme vain lempeän Jumalan, saatamme tulla sellaisiksi kuin Eelin pojat. He eivät antaneet mitään arvoa isänsä varoituksille Jumalan kärsivällisyyden loppumisesta. Jumala ei ollut heille pyhä, mistä syystä heidän oli helppo unohtaa pyhät säädökset. Tästä seurasi, että Eelin pojat ylittivät rajan myös sen välillä, mikä oli heidän omaansa ja mikä oli toisten omaa.

Raamattu todistaa sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, että ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” (Sananl.3:34; Jaak.4:6). Koska Jumala on ikuinen ja muuttumaton, myös jälkimodernin aikakauden ihmisten kannattaa ottaa opiksi Raamatusta.

Jos Jumala ei puhu ihmisille, hän ei ole kuollut – niin kuin eräs 1800-luvun filosofi on väittänyt – vaan hän puhuu sen kautta, mitä hän on jo sanonut kirjoitetussa sanassaan ja kristillisen kirkon historiassa. Kirkko on Kristuksen ruumis. Siksi niilläkin, jotka kaipaavat Jumalaa tänään, on mahdollisuus löytää hänet. Hänelle tarvitsee sanoa vain:

Tässä olen,
tuon sulle elämäni.
Anteeks’ anna se, mikä oli väärin.
Anna nyt mulle voimaa
uskollisesti hoitaa
kaiken sen,
minkä huominen mukanaan tuo.
     

maanantai, 23. joulukuu 2019

PUHDASSYDÄMISILLE

Jouluaamu
Luuk.2:1–20


Salmivaara_kuutamo_leiska.jpg

 

Luukkaan mukaan Jeesus Kristus syntyi, kun Augustus oli Rooman keisari ja Quirinius oli Syyrian käskynhaltija ja kun Rooman valtakunnassa toimitettiin verollepano. Vaikka nämä tiedot ovat keskenään jossain määrin ristiriidassa, niiden avulla voidaan ajoittaa Jeesuksen syntymä vuosien 7–6 paikkeille ennen ajanlaskumme alkua.

Matteuksen mukaan Jeesus syntyi kuningas Herodes Suuren hallitusajan lopulla. Herodes, joka käski surmata kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset Betlehemistä, kuoli noin vuonna 4 eKr. Jeesus oli Herodeksen kuollessa enintään kaksivuotias, joten hänen syntymänsä ajoittui vuosiin 6–4 ennen ajanlaskumme alkua.

Luukkaan ja Matteuksen käsitykset Jeesuksen syntymävuodesta ovat siis lähellä toisiaan. Meidän käytössämme oleva ajanlaskun nollavuosi on kuitenkin neljästä seitsemään vuotta myöhempi kuin Luukkaan tai Matteuksen ilmoittama Jeesuksen raamatullinen syntymävuosi.

Miksi niin? Siksi, että nykyinen ajanlaskumme luotiin yli viisi vuosisataa Luukkaan ja Matteuksen kertomien tapahtumien jälkeen. Munkki Dionysios Exiguus (n. 470 – n. 544), joka laati taulukot pääsiäisen ajankohdan määrittämiseksi, laski myös Kristuksen syntymävuoden.

Koska 500-luvulla oletettiin, että maailmankaikkeus oli maakeskeinen, tähtitieteellisiä ilmiöitä ei osattu laskea tarkasti. Myös juliaaninen kalenteri, joka oli silloin käytössä, oli epätarkka. Niinpä Dionysioksen laskelmiin tuli heittoa muutaman vuoden verran.

Tähtitieteilijä Johannes Kepler (1571–1630) laski 1600-luvun alussa, että planeetat Jupiter ja Saturnus olivat vuonna 7 eKr. kolmesti niin lähekkäin, että ne näyttivät yhdeltä kirkkaalta tähdeltä. Planeetat kohtasivat Kalojen tähtikuviossa.

Nykyään Keplerin laskelman voi tarkistaa tietokoneohjelmalla, joka mallintaa taivaankappaleiden liikkeitä. Kepler osui hämmästyttävän hyvin oikeaan, vaikka hänen aikanaan ei vielä tunnettu tähtitieteessä välttämätöntä differentiaalilaskentaa.

Toisaalta tietokoneavusteisella laskennalla voidaan osoittaa, että Jupiter ja Venus kohtasivat Leijonan tähdistössä vuonna 3 eKr. ja Neitsyen tähdistössä vuonna 2 eKr. Planeettakonjunktiot olivat erityisen kirkkaat, ja ne näkyivät auringonlaskun jälkeen lännessä.

En väitä varmana tosiasiana, mutta pidän mahdollisena, että vuosina 7, 3 ja 2 eKr. tapahtuneet planeettojen kohtaamiset olivat se tähti, joka sai Matteuksen evankeliumissa mainitut itämaan tietäjät lähtemään liikkeelle ja etsimään äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta.

Joku voi huomauttaa tähän, että Raamatun kertomukset eivät ole sittenkään kyllin tarkkoja, että ne olisivat vakuuttavia.

Juuri tässä huomaamme ajattelutavan eron, joka on lasten ja aikuisten välillä. Siinä missä lapset ja lapsenmieliset matkustavat uskon avulla Jeesuksen seimen luo, järkeilyyn tottuneet aikuiset kompastuvat kirjoitusten epätarkkuuteen. Evankeliumin todeksi kokeminen vaatii aikuiselta, että hän taivuttaa järkensä hyväksymään sen, minkä hän olisi valmis uskomaan sydämellään.

Sitä paitsi on olemassa paljon arkisia asioita, joissa järkiperäisesti ajattelevat aikuiset luottavat katteettomiin lupauksiin omaksi ja muiden vahingoksi. Lentäväksi lauseeksi muuttunut päättäjäportaan selitys: ”Meille vakuutettiin, että hinnat eivät nouse.” on vain yksi esimerkki tästä (Fortumin sähkönsiirtoverkon myyminen Carunalle).

Mutta Jumalan sanaan luottaminen ei vahingoita ketään. Luukas kertoo, että Betlehemin paimenet ilahtuivat ilmoituksesta, jonka enkeli toi heille: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” (Luuk.2:11–12). ”Nyt Betlehemiin!” he sanoivat, ”Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” (Luuk.2:15).

Jos paimenet olisivat ajatelleet niin kuin nykyajan ihmisillä on tapana, he olisivat kysyneet: ”Ei kai kuninkaallista lasta panna eläinten syöttökaukaloon?” Niinpä niin. Pieni pyhäkoululainen kuuli kosmonautista, joka avaruudessa käytyään ei ollut nähnyt Jumalaa ja oli sen vuoksi vahvistunut käsityksessään, ettei Jumalaa ole. Pyhäkoululainen kysyi: ”Oliko sillä kosmonautilla puhdas sydän?”

Pyhäkoululainen nimittäin oli oppinut tuntemaan Jeesuksen sanan: ”Autuaita ovat puhdassydämiset. He saavat nähdä Jumalan.” (Matt.5:8).

    

torstai, 5. joulukuu 2019

KAKSI KANSALAISUUTTA

Itsenäisyyspäivä
Joh.8:31−36


0960_itsenaisyyspaiva_kehys.jpg
Kuva:    Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Millainen oli tilanne ja ympäristö, jossa Jeesus puhui näin: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Evankelista kertoo hänen opettaneen kansaa Jerusalemin temppelin uhriarkun luona lehtimajanjuhlan aikoihin (ks. Joh.7:17; 8:20).

Temppelin esipihasta pääsi pyhäkköön kolmentoista portin kautta. Jokaisen portin sisäpuolella oli varainkeruuseen tarkoitettu arkku, johon juutalaiset voivat antaa uhrilahjansa. Pakanoilla ei ollut lupa astua noista porteista sisään.

Jeesus puhui siis oman kansansa miehille ja naisille paikassa, jonka kautta useimmat juutalaiset kulkivat temppeliin ja temppelistä ulos. Jeesuksen sanoma koski hänen messiaanista tehtäväänsä – ei kuitenkaan siinä mielessä kuin juutalaiset käsittivät messias-toivonsa, vaan syntien sovittamisen ja ihmiskunnan Jumalalle lunastamisen merkityksessä.

Juutalaiset kuuntelivat Jeesusta, mutta vain harvat heistä käsittivät, että hän puhui maallista elämää suuremmista asioista. ”Me olemme Abrahamin jälkeläisiä, emme ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Jeesukselta kysyttiin.

Kyllä Abrahamin jälkeläiset olivat olleet vailla vapautta, orjinakin. Mitä muuta nimittäin oli heidän pakkotyönsä Egyptin faraoiden alaisuudessa kuin orjuutta? Tai mistä muusta oli kysymys Israelin ja Juudan pakkosiirtolaisuudessa kuin itsenäisyyden menetyksestä? Eikä Jeesuksen ajan juutalaisillakaan ollut omaa valtiota, vaan heitä hallitsi Rooman keisari.

Sanomansa puolesta Jeesus ei poikennut paljon Johannes Kastajasta, joka oli julistanut: ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy! Älkää luulko, että voitte ajatella: ’Olemmehan me Abrahamin lapsia.’ Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.” (Matt.3:8−9).

Juutalaiskansa oli vailla poliittista vapautta. Mutta enemmän kuin itsemääräämisoikeutta se olisi tarvinnut vapautusta synneistään. Toki juutalaiset tulivat temppeliin hakemaan sovitusta synteihinsä, asuivatpa he lähellä tai kaukana. Mutta he lähtivät epävanhurskaina, koska he luottivat temppelin laitosmaisiin uhreihin enemmän kuin elävään Jumalaan ja hänen sanaansa.

Ihminen ei voi päästä synnin orjuudesta minkään eikä kenenkään muun kuin Kristuksen avulla. Hän on ainoa Jumalalle kelpaava uhri, sillä hänestä sanotaan:


”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra.” (Fil.2:6−11).


Kun nostamme salkoon Suomen lipun, muistamme syyn, miksi sininen risti valkoisella pohjalla on vapautemme vertauskuva: kansakuntamme on maksanut kalliin hinnan itsenäisyydestään. Mutta myös Jumala on ostanut meidät omikseen kalliilla hinnalla, Poikansa Jeesuksen Kristuksen ristillä vuotaneen veren kautta (ks. 1.Kor.7:23). Kasteessa hän antoi meille taivaan valtakunnan kansalaisuuden.

Mutta sellainen kansalaisuus, josta puuttuu isänmaanrakkaus, on nimellistä kansalaisuutta. Se ei pelasta, vaan synnyttää harhakuvitelman, että asiamme ovat kunnossa. Suomalaiset ovat toki isänmaallisia, mutta kristittyinä meidän tulee kysyä itseltämme, rakastammeko myös taivaallista Isän maatamme.

Se miten rakastamme tämän maailman keskellä Kristusta ja hänen valtakuntaansa, vaikuttaa siihen, tunteeko Kristus meidät omikseen, kun lähdemme tästä maailmasta. Jeesuksen tarjoama vapaus on siis hänelle omistautumista ja sitoutumista hänen sanaansa.

Omistautuneisuus ja sitoutuneisuus eivät ole välttämättä yhteensopivia arvoja modernin individualismin kanssa. Kun aikamme tiedostavat ihmiset rimpuilevat eroon heidän yksilöllistä vapauttaan vähentävistä tavoista ja rakenteista, he päätyvät riippuvuussuhteisiin, jotka ovat paljon sitovampia kuin ne perinteet, jotka he hylkäävät.

Tasavaltamme presidentti Kyösti Kallio lausui 6.12.1939 Nivalan kirkossa seuraavan rukouksen:


Taivaallinen Isämme, katso armossasi kansamme puoleen. Sinä olet luonut sen ja rakastat sitä. Sinä näet, että se on mitä suurimmassa vaarassa. Siksi rukoilemme sinua Herra, auta meitä hädässämme äläkä anna meidän hukkua. Lahjoita kääntymys synnin ja laittomuuden teiltä, jotka johtavat kansamme tuhoon. Herra, armahda meitä.

Herra Jeesus Kristus, ilman sinua olemme voimattomia hävittäviä voimia vastaan, jotka tulvivat kansamme yli ja myrkyttävät sen. Siksi me kerskaamme Sinun voitostasi pahuuden henkivaltoja vastaan, joiden vaikutukset ovat joka päivä sanoin ja kuvin julkisuudessa nähtävissä. Herra, Sinä olet Golgatan ristillä voittanut pimeyden vallat. Niiden täytyy väistyä myös tänään, koska ylistämme Sinun nimeäsi niiden ylitse. Tähän me uskomme, sillä Sinä voit myös meidän aikanamme varjella ihmiset saatanalliselta eksytykseltä. Herra armahda meitä.

Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään omassa elämässämme taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä loppuun asti. Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapauttavasta armostasi. Täytä meidät niin Sinun rakkaudellasi, että tulemme kuuliaisiksi Sinun käskyillesi. Rakkautesi olkoon meissä se voima, joka voittaa pimeyden vallat kansassamme. Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme sinun kauttasi. Siihen me uskomme. Armahda meitä. Amen.


Tuolloin ei vain itsenäisyytemme vaan myös olemassa olomme kansakuntana oli uhattuna. Valtiomme päämies ei empinyt huutaa Korkeinta Suomen avuksi, ja se rukous tuli kuulluksi. Ne, jotka ovat tästä asiasta toista mieltä, eivät ole ottaneet korviinsa talvisodan veteraanien todistuksia siitä, kuinka ylivoimaisen vihollisen edessä suomalaiset olivat ja kuinka loppuun ajettuja olivat sotilaamme, kun talvisota päättyi. Kuitenkin Suomi ja suomalaiset selviytyivät. Siihen vaikuttaneita sattumia oli niin monta, että on vaikea olla näkemättä niissä Korkeimman johdatusta.

Apostoli Johannes sanoo: ”Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. – – –. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1.Joh.4:14−16,17b).
     

lauantai, 30. marraskuu 2019

LEHTIMAJOISTA IKUISIIN MAJOIHIN

1. adventtisunnuntai
Mark:11:1‒10
Sak.9:9‒10


1_adventti_kehys.jpg
Kuva:     Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen ratsastaessa aasin varsalla Jerusalemiin, monet levittivät vaatteitaan hänen kulkutielleen, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarren puista, ja häntä tervehdittiin hoosianna-huudoin. Sillä tavalla kansa osoitti Jeesukselle kuninkaallista arvonantoa.

Mistä Jeesuksen ylenpalttinen suosio johtui? Siitä, että hän oli tehnyt Galileassa, Samariassa ja Juudeassa sellaisia tunnustekoja, joiden vuoksi hyvin monet uskoivat hänen olevan messias. Kun hän nyt lähestyi Jerusalemia Öljymäen suunnasta ratsastaen aasinvarsalla, kansa muisti profeetta Sakarjan sanat:

”Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” (Sak.9:9) ja: ”Hän seisoo sinä päivänä Öljymäellä, joka kohoaa Jerusalemin itäpuolella.” (Sak.14:4).

On erikoista, että evankelistat Markus, Matteus ja Luukas kertovat tielle levitetyistä vaatteista tai lehvistä, kun taas evankelista Johannes puhuu palmunoksista (ks. Joh.12:13). Tämä yksityiskohta antaa syyn olettaa, että Johannekselle Sakarjan kirja on läheisempi kuin hänen kolmelle kollegalleen. Palmunoksat nimittäin liittyvät juutalaisessa perinteessä lehtimajanjuhlaan, josta Herra on sanonut Mooseksen kautta:


”Seitsemännen kuun viidentenätoista päivänä, kun olette korjanneet sadon talteen, ryhtykää viettämään seitsenpäiväistä Herran juhlaa. Juhlan ensimmäinen päivä on lepopäivä, samoin kahdeksas päivä. Kootkaa ensimmäisenä päivänä hedelmäpuiden parhaita hedelmiä, palmunlehviä ja puiden lehteviä oksia sekä pajuja purojen varsilta ja viettäkää iloista juhlaa seitsemän päivän ajan Herran, Jumalanne edessä. ‒ ‒ ‒. Kaikkien israelilaisten tulee silloin asua lehtimajoissa seitsemän päivää, jotta tulevatkin sukupolvet muistaisivat, että minä annoin israelilaisten asua lehtimajoissa, kun toin heidät pois Egyptistä.” (3.Moos.23:39‒40,42‒43).

Mooses oli israelilaisten ensimmäinen vapaustaistelija, johtaja ja lainantaja. Sakarjan ennustama Vapahtaja tuli olemaan Mooseksen veroinen ja jopa suurempi kuin hän, sillä Sakarja sanoi: ”Kaikki jäljellä olevat niistä kansoista, jotka ovat hyökänneet Jerusalemia vastaan, tulevat nyt sinne vuosi vuodelta kumartaen rukoilemaan Kuningasta, Herraa Sebaotia, ja viettämään lehtimajanjuhlaa.” (Sak.14:16).

Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, lehtimajanjuhlaan oli vielä useita kuukausia, mutta pääsiäinen oli lähellä. Oliko hänen ajoituksensa tai tulkintansa Sakarjan profetiasta virheellinen? Ei, vaan Sakarjakin tiesi ennalta Vapahtajan kärsimyksen ja kuoleman sanoessaan: ”Niin he antoivat minulle palkaksi vaivaiset kolmekymmentä hopearahaa. Herra sanoi minulle: ’Vie ne temppeliin ja viskaa metallinsulattajalle. Näin korkean hinnan arvoisena he minua pitävät!” (Sak.11:12‒13).

Juudas Iskariot toteutti tämän ennustuksen, kun hän kavalsi Jeesuksen. Mutta niin piti tapahtua, jotta Jumalan vanhurskas tahto täyttyisi. Suostumalla sovitusuhriksi ja kuolemalla syyttömästi Vapahtaja voitti kuoleman (vrt. Jes.53:10‒12).

Kansa, joka tervehti Jeesusta poliittisena vapahtajana, ei ymmärtänyt tästä mitään. Mutta kun Jeesus nousi kuolleista ja ilmestyi oppilailleen, Sakarjan ja muiden profeettojen sanat loksahtivat paikalleen ainakin niille, jotka uskoivat Jeesukseen. Iloinen lehtimajanjuhla olikin edessäpäin Jumalan valtakunnan hääjuhlana. Johannes puhui siitä Ilmestyskirjassa sanoen:

”Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: ’Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!” (Ilm.7:9‒10).

Vanhassa Testamentissa kerrotut asiat ovat esikuvia sille, mitä Jumala on tehnyt ja tulee tekemään Poikansa kautta ihmiskunnan hyväksi. Kun aloitamme uutta kirkkovuotta, on hyvä muistaa, että kristillinen seurakunta elää odotuksessa. Kristus on kanssamme jo nyt sanassaan ja sakramenteissaan. Mutta hän tulee myös kunniassaan ja kirkkaudessaan antaakseen ikuisen valtakunnan niille, jotka uskovat häneen.

”Sinä päivänä ei ole hellettä, ei pakkasta eikä jäätä. Kerran tulee aika ‒ milloin, sen Herra tietää ‒ jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. ‒ ‒ ‒. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.” sanoo profeetta Sakarja (Sak.14:6‒7,9).
   

perjantai, 15. marraskuu 2019

AJAN HENKI

Valvomisen sunnuntai
Aam.4:12−13


valvomisen_sunnuntai_kehys_A4.jpg 
Kuva:    Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Jumalasta on mahdoton puhua siten, että tulisi oikein sanotuksi, millainen hän on. Kuitenkin hän on lähettänyt meille sanansa, jotta voisimme ymmärtää oikein, mitä hän odottaa meiltä.

Jos annamme Jumalan sanan osua sydämeemme, opimme tuntemaan myös Jumalan tahdon ja saamme lahjan, jota meillä ei ole ollut, elämän valon (ks. Ps.119:105). Sen sijaan jos torjumme Jumalan sanan tai muunnamme sen, myös jumalakuvamme vääristyy. Toisin sanoen teemme itsellemme epäjumalan, joka ei elä eikä voi antaa elämää.

Valvomisen sunnuntain Vanhan Testamentin teksti on Aamoksen kirjasta. Se puhuu enemmän oikean jumalasuhteen vaalimisesta kuin valvomisesta. Koska ei ole olemassa suhdetta Jumalaan saati hengellistä valppautta ilman Jumalan sanan vastaanottamista ja tuntemista, on hyvä sittenkin kuulla, mitä profeetta Aamos muinoin julisti.

Huutaessaan: ”Valmistaudu kohtaamaan Jumalasi, Israel!” Aamos kuulutti, että Herran päivä oli lähellä. Jerobeam II:n (782−753 e.Kr.) hallitsema Israelin kuningaskunta ja Ussian (767−740 e.Kr.) hallitsema Juudan kuningaskunta olivat tuolloin vaurautensa huipulla. Mutta niin kuninkaat kuin kansa olivat unohtaneet esi-isiensä Jumalan.

Elävän Jumalan kohtaaminen tuli olemaan jotain muuta kuin, mitä Jumalan omaisuuskansa kuvitteli. Kumpikin kuningaskunta oli pakkosiirtolaisuuden ajan kynnyksellä, ensin Israel ja sitten Juuda. Tästä Aamos varoitti Israelia sanoen: ”Pois maastaan kulkee kaikkineen Gilgal, ja turhuuden huoneeksi tulee Jumalan huone, Betel.” (Aam.5:4−5).

Temppelipapit koettivat parhaansa mukaan pyöristää Jumalan sanan, mutta niin tehdessään he puhuivat omiaan. Aamos oli ammatiltaan karjapaimen ja viikunoiden viljelijä, jumaluusopillista koulutusta vailla. Jumala valitsi hänet sanansaattajakseen, koska hän ei kyseenalaistanut sitä, mitä Herra oli sanonut.

Papeille Aamos julisti: ”Voi teitä, jotka hartaasti odotatte Herran päivää! Mitä iloa teille on Herran päivästä? Se tuo pimeyden, ei valoa. Käy kuin miehen, joka pakeni leijonaa mutta kohtasi karhun − kun hän pääsi kotiin ja nojasi kädellä seinään, käteen puri käärme. Eikö Herran päivä siis ole pimeä eikä valoisa, pilkkopimeä, ilman valon häivää?” (Aam.5:18−20).

Tuomarit puolestaan, joiden olisi kuulunut vaalia oikeudenmukaisuutta, katsoivat lain täytetyksi, kun sen kirjain oli täytetty. Siksi heille ei ollut mikään ongelma ratkaista oikeusjutut maksukykyisten asiakkaidensa hyväksi. Aamos sanoi heille:

”Te vihaatte sitä, joka kaupunginportin kokouksessa vaatii oikeaa tuomiota, ja inhoatte sitä, joka kertoo totuuden. Te poljette tilattomia ja viette maanvuokrana heidän viljansa. Sen tähden teille käy näin: vaikka te rakennatte taloja hakatuista kivistä, ette saa asua niissä. Vaikka te istutatte ihania viinitarhoja, ette saa nauttia niiden viiniä.” (Aam.5:10−11).

Kansakunnan yläluokka oli kiinnostunut vain yltäkylläisestä elämästä ja hupaisasta ajanvietosta. Sitä ei liikuttanut, että köyhät kansalaiset kärsivät monenlaisten vääryyksien takia. Kuninkaalliset, ylhäiset, tavaroiden hovihankkijat ja rahanvaihtajat huolestuivat kansakunnan tilasta vasta siinä tapauksessa, että heidän sijoitusvarallisuutensa uhkasi menettää arvonsa.

Aamos ennusti yläluokalle ikävyyksiä sanoen: ”Voi teitä, Siionin huolettomat ja Samarian vuoren itsevarmat asukkaat, te valitun kansan kärkijoukko! Te torjutte mielestänne pahan päivän ja hyväksytte väkivallan keskuudessanne. Te makaatte norsunluuvuoteillanne ja loikoilette leposohvillanne. Teidän käy näin: vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan. Loikojien juhlat on juhlittu.” (Aam.6:1,3−4,7).

Luonnollisestikaan ne, joihin Jumalan sana kohdistui, eivät kuunnelleet Aamosta suopeasti. Päinvastoin he ajattelivat saaneensa riesakseen taas yhden totuudentorven, joka ei ymmärtänyt asioiden suhteellisuutta saati sitä, että maailmaa ei voinut millään parantaa.

Aamos ei piitannut halveksunnasta, jota itseriittoiset ihmiset jakoivat hänelle runsain mitoin, vaan hän paljasti, mitä kansan parhaimmisto tuli kokemaan, ellei se tehnyt parannusta. Hän sanoi: ”Koittaa aika − sanoo Herra, Jumala − jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam.8:11−12).

Israelin kuningaskunnan historia päättyi vuonna 722 e.Kr, jolloin Assyrian kuningas Sargon II valloitti pääkaupungin Samarian ja vei sen väestön orjatyövoimaksi Assuriin. Aamos ennusti Israelin kuningaskunnan kaatumisen kolme vuosikymmentä ennen kuin se tapahtui.

Vastaava kohtalo tuli Juudan kuningaskunnan osaksi vuonna 597 e.Kr. eli 125 vuoden kuluttua Israelin kuningaskunnan sortumisesta. Silloin Babylonian kuningas Nebukadnessar vei Juudan parhaimmiston pakkosiirtolaisuuteen Baabeliin.

Raamatun mukaan Jumala salli näiden kahden suuren onnettomuuden kohdata israelilaisia, koska kaikista maailman kansoista hän oli ottanut omakseen heidät. Jumala oli ilmaissut heille tahtonsa ja voimansa. Hän oli pelastanut heidät monesta vaarasta ja vainosta. Tästä huolimatta israelilaiset eivät pysyneet uskollisina isiensä Jumalalle (ks. Aam.3:2). Niin Jumala antoi omaisuuskansansa tuntea, minkä veroinen se oli muiden kansojen rinnalla.

Kun israelilaisilla ei ollut turvanaan Jumalan erityistä siunausta ja varjelusta (ks. Aam.6:2), he menettivät vapautensa. Vastoinkäymiset olivat kuitenkin suuremmat niille, joilla oli paljon menetettävää, kuin niille, joilla ei ollut mitään. Köyhät israelilaiset säästyivät pakkosiirroilta, mutta ajan oloon he sekoittuivat assyrialaisiin ja babylonialaisiin maahanmuuttajiin.

Aamoksen profetia on tavallaan kuva myös meidän aikakaudestamme. Israelilaisten inhimilliset ja raadolliset puolet ovat tunnistettavissa nykyajan kristikunnasta, meistä.

Kristittyjen kuuluisi olla, kuten apostoli Pietari sanoi, ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan” (1.Piet.2:9). Sitä vastoin kristillinen usko on monille kristityille kulttuurihistoriallinen viitekehys, jota he häpeävät – ikään kuin kaikki hyvä, joka heillä on, ei olisi kristillisen rakkauden ja kärsivällisyyden hedelmää, ja ikään kuin kaikki paha, joka on kohdannut heitä, olisi kristinuskosta peräisin.

Ne, jotka lukevat ja kuuntelevat Jumalan sanaa avoimin mielin, ymmärtävät kyllä, mistä mikäkin aikakautemme ilmiö johtuu. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta historiasta on mahdollista oppia. Kun itsekkyydestä ja ylpeydestä tehdään hyveitä, silloin lankeemus on lähellä. Viisas on se, joka ei antaudu tämän aikakauden hengen johdatettavaksi, vaan pyytää Jumalan Hengen johdatusta.