Pääsiäispäivä
Joh.20:1‒20


Kuva:     Anniina Mikama, Kirkon kuvapankki, kirkkohallitus


Jerusalemissa, lähellä Öljymäkeä on hyvin vanha kalliohauta, jota näytetään turisteille ja josta sanotaan, että siinä hautaluolassa Jeesus lepäsi pitkäperjantaista pääsiäisaamuun. Tuolla paikalla on aivan erityinen tunnelma, mistä syystä kristityt pitävät sen luona paljon hartaushetkiä.

Martti Simojoesta, joka oli Suomen ev.-lut. kirkon arkkipiispa vuosina 1964‒1978, kerrotaan, että hän piti erään Israelin matkansa aikana saarnan puutarhahaudalle kokoontuneille suomalaisille ja aloitti sen sanoen: ”Tämä on ainoa paikka maailmassa, mistä ette löydä Jeesusta Kristusta.”

Vaikka Pyhä maa on mielenkiintoinen ja historialtaan rikas alue, tyhjän haudan vuoksi sinne todellakaan ei kannata matkustaa. Tiedämme jo evankeliumien perusteella, että Jeesus ei ole haudassaan.

Toisaalta meidän pitää etsiä Jeesusta, jotta löytäisimme hänet ja saisimme sisimpäämme rauhan. Uskon kannalta on olennaista, etsimmekö häntä oikeasta paikasta. Voimme näet huutaa yksinäisyyttämme ja ikäväämme tyhjyyteen loputtomasti. Hän ei ole kuolleiden joukossa, eikä hän vastaa meille sieltä.

Johannes sanoo pääsiäisen evankeliumissa: ”Vielä he [näet] eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.” Varhain pääsiäispäivän aamuna opetuslapset eivät käsittäneet, että heidän Mestarinsa oli voittanut kuoleman.

Kun Jeesus jonkin ajan kuluttua ilmestyi heille elävänä ja selitti heille profeetalliset kirjoitukset, he uskoivat. Mutta Johannes uskoi jo sillä hetkellä, kun hän näki tyhjät käärinliinat.

Uskominen olisi ehkä helppoa, jos saisimme keskustella ylösnousseen Jeesuksen kanssa. Kuitenkin saamme vain sen todistuksen hänen ylösnousemuksestaan, joka on Raamatun profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Joidenkin mielestä tämä on liian vähän.

Mutta pyhät kirjoitukset eivät ole hutera uskon perusta, päinvastoin. Vain Jumalan sana voi auttaa meidät näkemään syntisyytemme ja tuntemaan Jeesuksen Kristuksen pelastajanamme. Raamattu todistaa, että Jeesus otti päälleen meille kuuluneen rangaistuksen (ks. Jes.53:4‒5; 1.Piet.2:24). Kiintyminen tähän sanaan kuin pimeässä loistavaan lamppuun saa aamutähden syttymään sydämessämme (vrt. 2.Piet.1:19).

Suomen Lähetysseuran Israelin lähetti rovasti Risto Santala on kertonut tästä uskon ja toivon heräämisestä seuraavan esimerkin.

"Tulin kerran Jerusalemissa puutarhahaudalle turistien kanssa. Aivan pääportin vieressä oli haudalla hurskas juutalainen. Leveä musta hattu päässään hän rukoili hiljaa. Kun tulin hänen ohitseen, hän katsoi ylös. Kohtasin tummat, itkettyneet silmät. Näky jäi vaivaamaan minua."

"Katselimme ensin Gordonin Golgatan ja palasimme jälleen lähellä pääporttia olevalle puutarhahaudalle. Mies oli yhä paikallaan. Menin hänen viereensä ja aloin lukea hiljaa ulkoa hepreaksi: 'Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan. – – – Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta: me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. – – – Meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän säilytti päälleen.' Näin luin aina Kristuksen haavoihin asti."

"Sitten siirryin Puutarhahaudalle ja suoritin selostukseni. Takaisin tullessani mies oli yhä paikallaan. Menin hiljaa miehen vierelle ja siunasin hänet hepreaksi. Silloin hän kohotti katseensa silmiini ja sanoi: ”Kiitos!” Jotenkin näin tuon miehen murheellisissa silmissä koko Israelin kansan kyselyn. Emme saa rauhaa sisäisestä syyllisyydestämme, ennen kuin näemme tuomitun Kristuksen. Hän kantoi synnin kirouksen ruumiissaan ristinpuuhun."

(Jesaja 53. Kärsivän Kristuksen sana kärsivälle ihmiselle).


Ylösnoussut Herra, Jeesus Kristus, on lupauksensa mukaan läsnä kaikkialla, missä vain kaksikin on kokoontuneena hänen nimessään (ks. Matt.18:20) ja missä julistetaan sovituksen sanaa hänen ristillä vuotaneen verensä kautta. Niin teemme seurakuntamme jokaisessa jumalanpalveluksessa. Siksi hän on myös täällä tänään.

”Kuinka asia on nyt, kun emme voi kokoontua samaan paikkaan rukoilemaan, kiittämään ja viettämään ehtoollista?” joku kysyy. Voimme kuitenkin rukoilla siellä, missä olemme, samojen asioiden puolesta. Yksityisissä rukouksissamme voimme muistaa toisiamme, läheisiämme ja kaikkia ihmisiä, joista tunnemme huolta. Voimme myös kiittää asioista, jotka ovat meille yhteisiä – ennen kaikkea siitä, että Jumalan armo hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa on loputon.

Vielä emme voi kokoontua Herran aterialle, mutta odottaminen voi olla meille hyväksi. Nimittäin odotuksen jälkeen ehkä ymmärrämme, että ehtoollisessa ei ole kysymys vain Herramme muistamisesta vaan myös siitä, että hän on läsnä. Kun kaikki sujuu tavalla, joka on meille entuudestaan tuttu, kaikki on myös yllätyksetöntä. Tuttuus on toki turvallista, mutta se on myös hengellisesti turruttavaa.

Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus olivat Jeesuksen oppilaille kuin hengellinen hirmumyrsky, jonka jälkeen he eivät olleet entisellään. He muuttuivat pelokkaista piiloutujista rohkeiksi todistajiksi ja lyhytnäköisiin hankkeisiin keskittyneistä oppilaista päämäärätietoisiksi lähettiläiksi. Tuon muutoksen aiheutti elävä Jeesus.

Elävää ei tarvitse etsiä haudasta. Hän on niiden kanssa, jotka tunnustavat hänen Kuninkuutensa ja palvelevat häntä Hengessä ja totuudessa.

   

Palmusunnuntai
Joh.12:1−8


                    Kuva:  Anniina Mikama, Kirkon kuvapankki


Kumpi oli oikeassa – Maria, joka valutti Jeesuksen jaloille pullollisen kallista tuoksuöljyä, vaiko Juudas, joka moitti Mariaa tuhlaavaisuudesta? Öljyn rahallinen arvo vastasi työmiehen vuosipalkkaa.

Taloudellisesti ajatellen Juudaksen lausumaa moitetta voi pitää aivan järjellisenä. Jos työmies hankki vuodessa noin kolmesataa denaria, niin Marian valuttaman öljyn hinnalla olisi voinut yhtenä päivänä ruokkia enemmän kuin kolme sataa ihmistä. Maria haaskasi mahdollisuuden tehdä hyvää.

Juudas vetosi köyhiin. Jeesus oli huolehtinut vähäosaisista parantamalla heidän sairauksiaan, ruokkimalla heitä ja julistamalla heille evankeliumia. ”Eikö olisi ollut paras myydä öljy, joka Marialla oli, ja käyttää varat diakoniaan”, Juudas arvosteli järkevästi.

Tämä puhe vetosi ihmisiin, mutta Jeesukseen se ei tehonnut. ”Sinä, Juudas, voit auttaa köyhiä niin paljon ja usein kuin haluat. Minun hyväkseni et kohta voi tehdä mitään, vaikka haluaisitkin. Jätä siis Maria rauhaan, hän tekee tämän hautaamistani varten.” Jeesus sanoi Juudakselle.

Kysymys, kumpi oli oikeassa, pitääkin kääntää muotoon: kumpi rakasti. Evankeliumi antaa vastauksen, joka ei kaipaa selityksiä. Kyllä Juudas oli oikeassa siinä, että hyväntekeväisyyttä tarvitaan enemmän kuin ylellisyyttä. Mutta tässä tilanteessa Jeesus salli ylellisyyden, sillä rakkaus oli kaikkein tarpeellisin.

Omaisuudesta luopuminen ja itsensä uhraaminen ovat hyödyttömiä tekoja, jos ne eivät tapahdu rakkaudesta. Silloin, kun rakkaus ohjaa ihmisen tekemään hyvää, tulokset ovat moninkertaiset annettuun uhriin verrattuna.

Voi olla, että Juudas kerjäsi Mestarin huomiota, muttei saanut kaipaamaansa tunnustusta. Siksi hän ryhtyi kavaltajaksi. Juudas oli älykäs mies, joka pystyi erittelemään Jeesuksen tekoja ja vertauksia ja muokkaaman niistä poliittisen ohjelman. Juudas rakasti sitä, mitä hän halusi Jeesuksen olevan, mutta ei sitä, mitä Jeesus oli.

Voi olla myös, että Juudas pettyi Jeesukseen, koska Jeesus antoi suuremman arvon yksinkertaisuudelle kuin älykkyylle. Kunnianhimoisena miehenä hän olisi pannut peliin kaikkensa, jotta Jeesuksesta olisi tullut juutalaisten hallitsija. Silloin Juudas olisi päässyt käyttämään valtaa Jeesuksen neuvonantajana. Mutta Jeesus ei tarvinnut hänen älyllistä tukeaan. Jeesukselle riitti, että Juudas hoiti oppilaskunnan taloutta. Juudas olisi halunnut päästä valtionvarain ministeriksi.

Uskon ja hyvien tekojen suhdetta on vaikea hahmottaa. Toisinaan omatunnossa puhuu aivan kuin Juudas: ”Lakkaa palvomasta mammonaa! Myy talosi ja tavarasi. Jakele rahasi köyhille!” Toisinaan taas Martta on äänessä: ”Tuhlaat omaa aikaasi ja muiden, kun istut mietiskelemässä. Nytkin voisit tehdä jotain hyödyllistä!”

Silloin kun rakkaus Jeesukseen synnyttää meissä rakkautta lähimmäisiin, uskomme ja tekomme ovat oikeassa suhteessa keskenään. Silloin taas, kun teemme jotain hyvää hyötymisen toivossa, uskomme ja tekomme ovat epäsuhdassa.

Velvollisuudet ovat tässä suhteessa harmaa vyöhyke. Se, joka hoitaa tunnollisesti ja oikein virkansa tai työnsä, vaikkei kaikkia tehtäviään rakastakaan, palvelee lähimmäisiään. Hän on kuin Jeesuksen vertauksen poika, jolle isä sanoi: ”Mene tänään työhön viinitarhaan” ja joka vastasi: ”En minä halua”, mutta muutti mielensä ja meni. Sen sijaan viranhaltija tai työntekijä, joka laistaa velvollisuutensa, on kuin Jeesuksen vertauksen poika, jolle isä sanoi: ”Mene tänään työhön viinitarhaan” ja joka sanoi: ”Kyllä menen”, mutta ei mennytkään (ks. Matt.21:28–32).

Miten voimme tietää, mikä meitä milloinkin motivoi eli ajaa liikkeelle? Puhtaan motivaation löytäminen on niin vaikeaa, että jos sitä jää odottamaan, mitään hyviä tekoja ei synny. Päinvastoin arka ihminen, jonka omatunto on valmiiksi herkälle viritetty, lannistuu yrittäessään pitää sielunsa puhtaana sen hämäriä nurkkia myöten.

Jotta meissä ja meidän kauttamme tapahtuisi jotain hyvää, meidän pitää noudattaa Jeesuksen opetusta. Hän sanoo: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille [toisen] puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.” (Joh.14:15-17).

Kristuksen käskyjen täyttäminen on rukousta, paastoamista, lähimmäisen palvelemista, nöyryyttä, pidättymistä tuomitsemasta toisia ja kiitollisuuden osoittamista Jumalalle. Jos hengellistä elämää verrataan puuhun, niin kuuliaisuus Kristukselle on puun lehdet. Puun hedelmiä ovat rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys ja itsensä hillitseminen (Gal.5:22).

Hengellisen elämän viisaus ja vaikeus on siinä, ettei lehtiä pidä luulla hedelmiksi, muttei myöskään pidä kuvitella, että lehdetön puu kantaa hedelmää. Todellinen rakkaus kypsyy niissä, jotka ovat valmiit kantamaan rakkauden mukanaan tuoman vaivan ja kärsimyksen.
    

Talvisodan päättymisen muistopäivä 13.3.2020

1.Sam.7:14





"Tämän jälkeen Samuel otti kiven ja asetti sen Mispan ja Senin välille. Hän antoi kivelle nimen Eben-Eser, Avunkivi, sanoen: 'Tähän asti Herra on auttanut meitä."

Maaliskuun 13. päivänä 2020 Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan päättymisestä on kulunut 80 vuotta. Sallalaisia, jotka kokivat tuon maamme historian kohtalokkaan vaiheen, on yhä keskuudessamme. Iäkkäin heistä täytti 102 vuotta tammikuussa 2020.

Ei ole liioittelua sanoa, että Sallan pataljoonan (ErP17) miehet olivat ratkaisemassa Suomen kohtaloa 30.11.1939 – 13.3.1940. Jos Puna-armeija olisi päässyt läpimurtoon Itä-Lapissa joulukuussa 1939, se olisi voinut katkaista Suomen ja edetä vapaasti kohti Tornionjokea ja kääntyä sieltä etenemään kohti Helsinkiä.

Kun Sallan suunnalle saatiin talvisodan loppuvaiheessa ruotsalaisia vapaaehtoisjoukkoja, Lapissa taistelleita suomalaisia joukkoja alettiin siirtää Viipurin suunnalle, jossa puolustuksemme oli murtumassa. Sallan pataljoonan miehet ehtivät viime hetkellä estämään Vilalahden rantaan päässeen Puna-armeijan kärkijoukon etenemisen sisämaahan. Vilajoen suusta olisi ollut Viipurin-Helsingin maantielle vain vähän yli kilometrin pituinen ja esteetön matka.

Koska talvisota oli erittäin raskas koettelemus koko kansallemme, monet historian tutkijat ovat halunneet selvittää, olisiko se ollut vältettävissä. Professori ja ulkoasiainneuvos Juhani Suomi kirjoitti vuonna 1973 teoksen nimeltä ’Talvisodan tausta’, jossa hän arvioi Suomen idänpolitiikkaa vuosina 1937–1938 ja antoi ymmärtää, että Suomi olisi voinut välttää joutumisen sotaan, jos silloinen valtioneuvostomme olisi suhtautunut vakavasti niin kutsuttuihin Jartsev-neuvotteluihin.

Neuvostoliiton lähetystösihteeri Boris Jartsev otti yhteyden ulkoministeri Rudolf Holstiin 14.4.1938 ja pyysi saada keskustella hänen kanssaan eräistä Neuvostoliittoa ja Suomea yhteisesti koskettaneista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Jartsev kertoi saaneensa valtuutensa suoraan Neuvostohallitukselta, mikä antoi hänelle mahdollisuuden ohittaa esimiehensä.

Tämä seikka ja se, että keskustelut oli pidettävä salaisina, oudoksutti Suomen hallituksen jäseniä. Salaisia keskusteluja kyllä käytiin Suomen valtioneuvoston ja Jartsevin välillä. Mutta ne eivät johtaneet mihinkään, koska Rudolf Holsti ei katsonut voivansa luottaa Jartseviin. Myöhemmin on käynyt esiin, että toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev olikin NKVD:n virkamies Boris Rybkin. Kun hän toi esiin käsityksensä, että Saksa tulisi hyökkäämään Neuvostoliittoon ja käyttämään Suomea tukialueenaan, hän itse asiassa paljasti osan Stavkan eli Neuvostoliiton asevoimien pääsesikunnan varautumissuunnitelmasta.

Euroopan kollektiivinen turvallisuus oli alkanut horjua siitä lähtien, kun Espanjan sisällissota alkoi vuonna 1936. Ja sen jälkeen, kun Saksa vuonna 1938 otti haltuunsa Itävallan sekä Tšekkoslovakian sudeettialueet, Neuvostoliitto oli entistä varmempi Saksan laajentumishalusta Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Jartsevin mainitsemiin Neuvostoliiton ja Suomen yhteisiin turvallisuusintresseihin vaikutti välillisesti myös se, että Saksa tuki Japanin sotilaallista toimintaa Neuvostoliiton selustassa Itä-Aasiassa.

Kuitenkin Suomi oli sitoutunut jo vuonna 1935 Pohjoismaiden yhteiseen puolueettomuuspolitiikkaan, mistä syystä ajatus sotilaallisen avun vastaanottamisesta Neuvostoliitolta tuntui suomalaisista mahdottomalta. Toisaalta Suomessa tiedettiin, että vuodesta 1937 lähtien Stalin oli ”puhdistanut” Puna-armeijan poliittisesti ei-toivotuista henkilöistä. Noin 80 prosenttia Puna-armeijan päällystöstä oli joutunut teloituskomppanian eteen tai työleireille, mistä syystä Neuvostoliiton sotilaallista valmiutta pidettiin heikkona.

Neuvostoliiton luoteisrajan turvallisuus oli paljon tärkeämpi kysymys kuin suomalaiset poliitikot osasivat ennakoida. Tästä kertoo karulla tavalla se, että Stalinin toimeenpanemat puhdistukset kohdistuivat myös siviiliväestöön. 1930-luvulla Leningradin ja Murmanskin välisellä alueella asui paljon suomensukuisia, suomalaistaustaisia ja suomalaisia, jotka NKVD määritteli poliittisesti epäluotettaviksi ryhmiksi. Vuosina 1937–1938 monia heistä syytettiin valtion vastaisesta toiminnasta, valtion omaisuuden tuhoamisesta tai vahingoittamisesta tai sellaiseen toimintaan yllyttämisestä.

Eila Lahti-Argutina kertoo kirjassaan ’Olimme joukko vieras vaan’, että poliittisesti epäluotettaviksi katsottujen henkilöiden vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja rankaisutoimet toteutettiin kiintiöperiatteella. Juridisesti pätevää näyttöä valtion vastaisesta toiminnasta ei tarvinnut olla, jotta ihmisiä voitiin lähettää vankileirien saaristoon tai jotta heitä voitiin teloittaa. Siksi vain hyvin harva niistä, jotka joutuivat epäluulojen kohteeksi, vapautettiin. Arviolta 25000 Neuvostoliitossa asunutta suomensukuista, suomalaistaustaista ja suomalaista henkilöä likvidoitiin ennen talvisotaa. Heistä yli sata oli sallalaisia.

1930-luvun vainot Neuvostoliitossa on selitetty Stalinin vallanhimoisuudella ja raakamaisuudella. Mutta suomalaisten ja monen muun vähemmistökansan kohtelulle on vielä yksi selitys, jonka Eila Lahti-Argutina on löytänyt Vjatsheslav Molotovin kolkoista sanoista: ”Vuosi 1937 oli välttämätön. Vuoden 1937 ansiosta meillä ei ollut sodan aikana viidettä kolonnaa.”

Agrologi ja historioitsija Paavo Hautala sanoo kirjassaan ’Isät meidän itää päin’, että päätös Suomen miehittämisestä tehtiin ennen 10.3.1939 pidettyä NKP:n puoluekokousta. Tämä näkemys on yhtenevä sen kanssa, mitä venäläinen historioitsija Pavel Aptekar on sanonut tukittuaan Venäjän valtion arkistoja: ”Ensimmäinen yksityiskohtainen suunnitelma Suomen sotaa varten laadittiin jo maalis-huhtikuun vaihteessa vuonna 1939.”

Molotov-Ribbentrop -sopimus, jonka Neuvostoliitto ja Saksa solmivat 23. elokuuta 1939, antoi kummallekin suurvallalle niin sanotun työrauhan toimia etupiireikseen katsomillaan alueilla omien tarkoitusperiensä mukaan. Lokakuun 5. päivänä 1939 Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat Moskovaan neuvottelemaan ”eräistä konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa: 12.–14. lokakuuta, 3.–4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Mutta tässä vaiheessa oli kysymys enää siitä, suostuiko Suomi toimimaan Neuvostoliiton sanelun mukaisesti.

Olisiko Suomi siis voinut välttää joutumisen sotaan Neuvostoliiton kanssa? Kyllä olisi, mutta vain sillä ehdolla, että Suomi olisi suostunut sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa. Jos Suomi olisi suostunut Neuvostoliiton vaatimuksiin, siitä olisi seurannut ajautuminen sotaan Saksan kanssa mahdollisesti jo 9.4.1940, kun Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan, ja viimeistään 22.6.1941, kun Saksa käynnisti hyökkäyksensä Neuvostoliitton. Jos historia olisi kulkenut tämän mahdollisuuden mukaisesti, rintamalinja olisi ollut Suomen länsirajalla, Helsingin edustan ja Turun saaristoissa sekä Ahvenanmaalla, joihin Saksa olisi tehnyt maihinnousuja.

Millä tavalla näiden asioiden pohtiminen on merkityksellistä enää, kun jatkosodankin päättymisestä on yli seitsemänkymmentäneljä vuotta? Jalkaväkirykmentti 7:n komentaja Adolf Erik Ehrnrooth on poistunut jo keskuudestamme. Mutta jos hän olisi vielä elossa, hän vastaisi näin: ”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.”

Käsitän Adolf Ehrnrothin sanat niin, että olennainen osa nykyisyyden hallitsemisesta on sotasukupolven suomalaisten ponnistusten ja uhrausten kunnioittamista sekä uskottavan kansallisen puolustuskyvyn ylläpitämistä. Mutta ei pidä luulla, että nämä yksin riittävät. Tähän saakka Jumala on auttanut Suomen kansaa. Auttaako hän meitä myös eteenpäin, jos hylkäämme hänen sanansa? Muinaisen Israelin kansan johtajaa, Joosuaa vapaasti lainaten:

Tänä päiväna valitkaa,
ketä käytte palvelemaan.
Mutta minä ja minun perheeni
palvelemme Herraa vaan.
(Ks. Joos.24:17).
     

2. sunnuntai joulusta
1.Sam.3:1–10




Vanha Testamentti kertoo israelilaisten hengellisestä elämästä tuomarien hallintokaudella: ”Siihen aikaan Herra puhui ihmisille vain harvoin, eikä näkyjä usein nähty.” (1.Sam.1:1).

Miksi Jumala puhui kansalleen vain harvoin? Tuomarien kirjassa kerrotaan, että niin pian kuin Joosuan sukupolvi oli nukkunut pois israelilaiset kääntyivät palvelemaan ympärillään asuneiden kansojen epäjumalia (ks. Tuom.2:10–12). Israelin kansan historiassa alkoi sekasortoinen kausi, joka kesti monta sataa vuotta.

Koska israelilaisten moraali rappeutui, he eivät kyenneet pitämään puoliaan vihamielisiä naapurikansoja vastaan. Ajoittain myös veljessodat repivät israelilaiset hajalle. Mutta aina kun he joutuivat ahtaalle ja huusivat avukseen isiensä Jumalaa, Herra armahti heitä. Hän antoi heille vahvoja johtajia, tuomareita, jotka karkottivat viholliset ja palauttivat maahan järjestyksen. Kuitenkin myös aina kun olot vakiintuivat ja rauhoittuivat, israelilaiset alkoivat palvoa epäjumalia.

Samuel oli israelilaisten viimeinen tuomari. Hänen syntymänsä aikaan Silon pyhäkössä olivat Herran pappeina Eeli sekä tämän pojat Hofni ja Pinehas. Samuelin kirjassa kerrotaan Eelin pojista, että he käyttivät asemaansa väärin (ks. 1.Sam.2:12–17, 22–25). Koska suurin osa israelilaisista ei tahtonut kuunnella pyhää lakia eivätkä papit toimittaneet virkaansa oikein, Jumala ei puhunut kansalleen.

Samuel, joka oli annettu pienenä poikana pyhättöön Eelin kasvatettavaksi, palveli Herraa alttiilla mielellä. Siksi juuri hän sai ottaa vastaan Herran sanan, joka oli tarkoitettu Eelille. Kokemattomuuttaan Samuel tosin ei ymmärtänyt, että kutsuja oli Jumala. Kun Eeli oli neuvonut häntä, Samuel osasi vastata neljännellä kerralla: ”Puhu, palvelijasi kuulee.” Silloin Herra sanoi:

”Pian minä teen Israelissa sellaisen teon, että joka siitä kuulee, sen molemmat korvat soivat. Sinä päivänä toteutan sen, mitä olen puhunut Eelille ja hänen suvulleen, alusta loppuun saakka. Olen sanonut hänelle, että ikuinen tuomioni kohtaa hänen sukuaan, koska hän tiesi poikiensa halventavan Jumalaa eikä pitänyt heitä kurissa. Sen tähden minä vannon Eelin suvulle: eivät uhrit eivätkä lahjat koskaan sovita Eelin suvun rikosta.” (1.Sam.3:11–14).

Saatuaan tiedon Samuelin näyn sisällöstä Eeli tyytyi Jumalan tahtoon. Hänen poikansa Hofni ja Pinehas kaatuivat filistealaisia vastaan käydyssä taistelussa Afekin luona. Mutta Herra oli Samuelin kanssa eikä sallinut yhdenkään hänen sanansa osua harhaan. ”Näin koko Israel Danista Beersebaan saakka oppi tietämään, että Herra oli uskonut Samuelille profeetan tehtävän. Siitä alkaen Herra ilmestyi jatkuvasti Silossa ja ilmoitti siellä Samuelille tahtonsa.” (1.Sam.3:20–21).

*

Vanhan Testamentin ja Uuden Testamentin käsitykset Jumalasta eivät ole täysin yhtenevät. Siinä, missä Vanhan Testamentin kiivas Jahve kiroaa neljänteen sukupolveen asti ne, jotka vihaavat häntä, ja siunaa neljänteen polveen saakka niitä, jotka noudattavat hänen tahtoaan (ks. 2.Moos.20:5), Uuden Testamentin esittelemä Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja on loputtoman kärsivällinen (ks. Matt.5:45; 2.Piet.3:8–9).

Kuitenkin on luuloa, että Jumala olisi Vanhassa Testamentissa ainoastaan ankara ja Uudessa Testamentissa vain lempeä. Meillä ihmisillä on taipumus rakentaa Jumalasta mielikuvia sen perusteella, mitä odotamme häneltä ja mitä koemme elämässämme. Muunlaisia jumalakuvia emme pystykään luomaan kuin sellaisia, jotka ovat oman käsityskykymme ja mielikuvituksemme mittaisia – sitten nämä jumalakuvat osoittautuvat epäjumaliksi.

Todellinen ja elävä Jumala on kaiken ymmärrettävän ja kuviteltavan tuolla puolella. Mutta hän on myös läsnä sanassaan tässä ja nyt. Opimme hänen tuntemistaan Jeesuksen Kristuksen, lihaksi tulleen Sanan kautta.

Jos tunnemme vain ankaran Jumalan, silloin olemme kuin nuori Samuel, joka kuuli Jumalan äänen, mutta oletti Eelin kutsuneen häntä. Pelkomme ja kunnioituksemme vuoksi emme uskalla kääntyä Jumalan puoleen ennen kuin olemme aivan varmoja hänen hyväntahtoisuudestaan.

Toisaalta jos tunnemme vain lempeän Jumalan, saatamme tulla sellaisiksi kuin Eelin pojat. He eivät antaneet mitään arvoa isänsä varoituksille Jumalan kärsivällisyyden loppumisesta. Jumala ei ollut heille pyhä, mistä syystä heidän oli helppo unohtaa pyhät säädökset. Tästä seurasi, että Eelin pojat ylittivät rajan myös sen välillä, mikä oli heidän omaansa ja mikä oli toisten omaa.

Raamattu todistaa sekä Vanhassa että Uudessa Testamentissa, että ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” (Sananl.3:34; Jaak.4:6). Koska Jumala on ikuinen ja muuttumaton, myös jälkimodernin aikakauden ihmisten kannattaa ottaa opiksi Raamatusta.

Jos Jumala ei puhu ihmisille, hän ei ole kuollut – niin kuin eräs 1800-luvun filosofi on väittänyt – vaan hän puhuu sen kautta, mitä hän on jo sanonut kirjoitetussa sanassaan ja kristillisen kirkon historiassa. Kirkko on Kristuksen ruumis. Siksi niilläkin, jotka kaipaavat Jumalaa tänään, on mahdollisuus löytää hänet. Hänelle tarvitsee sanoa vain:

Tässä olen,
tuon sulle elämäni.
Anteeks’ anna se, mikä oli väärin.
Anna nyt mulle voimaa
uskollisesti hoitaa
kaiken sen,
minkä huominen mukanaan tuo.
     

Jouluaamu
Luuk.2:1–20



 

Luukkaan mukaan Jeesus Kristus syntyi, kun Augustus oli Rooman keisari ja Quirinius oli Syyrian käskynhaltija ja kun Rooman valtakunnassa toimitettiin verollepano. Vaikka nämä tiedot ovat keskenään jossain määrin ristiriidassa, niiden avulla voidaan ajoittaa Jeesuksen syntymä vuosien 7–6 paikkeille ennen ajanlaskumme alkua.

Matteuksen mukaan Jeesus syntyi kuningas Herodes Suuren hallitusajan lopulla. Herodes, joka käski surmata kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat poikalapset Betlehemistä, kuoli noin vuonna 4 eKr. Jeesus oli Herodeksen kuollessa enintään kaksivuotias, joten hänen syntymänsä ajoittui vuosiin 6–4 ennen ajanlaskumme alkua.

Luukkaan ja Matteuksen käsitykset Jeesuksen syntymävuodesta ovat siis lähellä toisiaan. Meidän käytössämme oleva ajanlaskun nollavuosi on kuitenkin neljästä seitsemään vuotta myöhempi kuin Luukkaan tai Matteuksen ilmoittama Jeesuksen raamatullinen syntymävuosi.

Miksi niin? Siksi, että nykyinen ajanlaskumme luotiin yli viisi vuosisataa Luukkaan ja Matteuksen kertomien tapahtumien jälkeen. Munkki Dionysios Exiguus (n. 470 – n. 544), joka laati taulukot pääsiäisen ajankohdan määrittämiseksi, laski myös Kristuksen syntymävuoden.

Koska 500-luvulla oletettiin, että maailmankaikkeus oli maakeskeinen, tähtitieteellisiä ilmiöitä ei osattu laskea tarkasti. Myös juliaaninen kalenteri, joka oli silloin käytössä, oli epätarkka. Niinpä Dionysioksen laskelmiin tuli heittoa muutaman vuoden verran.

Tähtitieteilijä Johannes Kepler (1571–1630) laski 1600-luvun alussa, että planeetat Jupiter ja Saturnus olivat vuonna 7 eKr. kolmesti niin lähekkäin, että ne näyttivät yhdeltä kirkkaalta tähdeltä. Planeetat kohtasivat Kalojen tähtikuviossa.

Nykyään Keplerin laskelman voi tarkistaa tietokoneohjelmalla, joka mallintaa taivaankappaleiden liikkeitä. Kepler osui hämmästyttävän hyvin oikeaan, vaikka hänen aikanaan ei vielä tunnettu tähtitieteessä välttämätöntä differentiaalilaskentaa.

Toisaalta tietokoneavusteisella laskennalla voidaan osoittaa, että Jupiter ja Venus kohtasivat Leijonan tähdistössä vuonna 3 eKr. ja Neitsyen tähdistössä vuonna 2 eKr. Planeettakonjunktiot olivat erityisen kirkkaat, ja ne näkyivät auringonlaskun jälkeen lännessä.

En väitä varmana tosiasiana, mutta pidän mahdollisena, että vuosina 7, 3 ja 2 eKr. tapahtuneet planeettojen kohtaamiset olivat se tähti, joka sai Matteuksen evankeliumissa mainitut itämaan tietäjät lähtemään liikkeelle ja etsimään äsken syntynyttä juutalaisten kuningasta.

Joku voi huomauttaa tähän, että Raamatun kertomukset eivät ole sittenkään kyllin tarkkoja, että ne olisivat vakuuttavia.

Juuri tässä huomaamme ajattelutavan eron, joka on lasten ja aikuisten välillä. Siinä missä lapset ja lapsenmieliset matkustavat uskon avulla Jeesuksen seimen luo, järkeilyyn tottuneet aikuiset kompastuvat kirjoitusten epätarkkuuteen. Evankeliumin todeksi kokeminen vaatii aikuiselta, että hän taivuttaa järkensä hyväksymään sen, minkä hän olisi valmis uskomaan sydämellään.

Sitä paitsi on olemassa paljon arkisia asioita, joissa järkiperäisesti ajattelevat aikuiset luottavat katteettomiin lupauksiin omaksi ja muiden vahingoksi. Lentäväksi lauseeksi muuttunut päättäjäportaan selitys: ”Meille vakuutettiin, että hinnat eivät nouse.” on vain yksi esimerkki tästä (Fortumin sähkönsiirtoverkon myyminen Carunalle).

Mutta Jumalan sanaan luottaminen ei vahingoita ketään. Luukas kertoo, että Betlehemin paimenet ilahtuivat ilmoituksesta, jonka enkeli toi heille: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” (Luuk.2:11–12). ”Nyt Betlehemiin!” he sanoivat, ”Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” (Luuk.2:15).

Jos paimenet olisivat ajatelleet niin kuin nykyajan ihmisillä on tapana, he olisivat kysyneet: ”Ei kai kuninkaallista lasta panna eläinten syöttökaukaloon?” Niinpä niin. Pieni pyhäkoululainen kuuli kosmonautista, joka avaruudessa käytyään ei ollut nähnyt Jumalaa ja oli sen vuoksi vahvistunut käsityksessään, ettei Jumalaa ole. Pyhäkoululainen kysyi: ”Oliko sillä kosmonautilla puhdas sydän?”

Pyhäkoululainen nimittäin oli oppinut tuntemaan Jeesuksen sanan: ”Autuaita ovat puhdassydämiset. He saavat nähdä Jumalan.” (Matt.5:8).