lauantai, 11. toukokuu 2024

KIRKON AARRE

Vuonna 1517 Martti Luther kuuli munkki Tetzelin kauppaavan paavillisia aneita, jotka vapauttivat sielun kiirastulen vaivoista, ja hokevan iskulausetta: "Kun raha kirstuun killahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa!" Tästä Luther tuli täyteen pyhää suuttumusta ja päätti esittää julkisen haasteen kirkon teologeille katolisen opin puhdistamiseksi sekä vääristyneiden käytäntöjen perkaamiseksi kirkosta.

Kristillistä uskoa ei tarvitse päivittää vastaamaan ihmisten kulloisiakin tarpeita, niin kuin emeritusprofessori Miikka Ruokanen toteaa Suomen Kuvalehdessä 8.5.2024, vaan se on pidettävä yksinkertaisena ja raamatullisena. Mitä tulee kirkkomme nykyisiin ja tuleviin käytäntöihin, niidenkin on perustututtava Raamattuun ja Luterilaisiin tunnustuskirjoihin.

Selkeä ja yksinkertainen opetus voisi tuoda kirkkoihimme enemmän kuulijoita kuin pyrkimys räätälöidä jokaiselle sellainen oppi kuin kukanenkin haluaa.


Seikka, että jollekin uudelle käytännölle on olemassa teologinen perustelu, ei tee siitä käytännöstä yhdenmukaista luterilaisen uskonkäsityksen kanssa; sillä teologioita on lukuisia, mutta luterilaisuus on pitäytymistä Raamattuun ja Luterilaisten tunnustuskirjojen oppiin. Raamatusta ja tunnustuksestamme poikkeavien käytäntöjen ymppääminen kirkkomme järjestykseen on verrattavissa vieraan tulen kantamiseen Herran alttarille, josta Vanha Testamentti varoittaa (vrt. 3.Moos.10:1-2).

Juho Koskinen kirjoitti vuonna 1902 teoksen 'Tohtori Martti Lutheruksen elämä ja vaikutus', joka olisi vieläkin hyödyllinen luettavaksi Suomen ev.-lut. kirkon oppineille. Juho Koskinen nimittäin mainitsi, mikä paavillinen oppi oli anekaupan perustana ja miksi tuo oppi ei kestänyt raamatullista läpivalaisua. Sitaatit Koskisen kirjan sivuilta 24 ja 25:

"Legati puhutteli Lutherusta ystävällisesti, selitti ei voivansa ruveta Lutheruksen kanssa väittelemään ja esitti hänelle paavin käskystä kolme vaatimusta: 1) että hän peruuttaisi erhetyksensä, 2) ettei hän vastaisuudessa mietteitään levittäisi ja 3) että hän kaikissa taipuisi paavin tahdon alle. Lutherus pyysi saada tietoa, missä hän muka oli erehtynyt. De Vio lausui ystävällisesti, etä hänen etupäässä tuli peruuttaa nämät kaksi väitettään: 1:ksi, että anneaarre ei ole sama kuin Jesuksen ansio (58 thesi), ja 2:ksi, että ihmisellä, joka pyhää ehtoollista nauttii, tulee olla totinen usko. Edellisen Lutheruksen väitteen kardinaali väitti vääräksi erään paavi Klemens VI:n antaman asetuksen (1343) nojalla ja toisen skolastisilla lausunnoilla. Lutherus taas perusti väitteensä Raamattuun. Kardinaali väitti, että paavin valta ulottuu kaikkiin asioihin. 'Paitsi Pyhään Raamattuun', vastasi Lutherus. 'Paitsi Raamattuun', kertasi ivallisesti de Vio."

"Vihdoin korotti Lutheruskin äänensä ja sanoi: 'Jos tämä paavin (Klemens VI:n) asetus todistaa, että anneaarre on sama kuin Jesuksen ansio, niin peruutan sanani'. Legati purskahti nauruun, otti kirjan, luki korkealla äänellä riehuten ja puhkien asetuksen. Kun
hän tuli sanoihin: 'Kristus on ansiollaan aarteen valmistanut', keskeytti Lutherus häntä ja huomautti sanaa 'valmistanut', siis ei sanota, että Kristuksen ansio on aarre. Hän lisäsi: 'Luuletteko, ettemme me, saksalaiset, kielioppia ymmärrä: olla aarteena ja hankkia aarre ovat eri asioita'. Kardinaali joutui pussiin, eikä voinut muuta sanoa kuin: 'Peruuta tai älä koskaan tule silmieni eteen'. Lutherus hämmästyneenä kumarsi ja läksi pois, näennäisesti voitettuna, mutta todellisuudessa voittajana."


https://www.koraali.fi/luther/Tohtori%20Martti%20Lutheruksen%20el%C3%A4m%C3%A4%20ja%20waikutus.pdf

Paavi Klemens VI:n asetus, josta kardinaali de Vio ja Martti Luther väittelivät, oli niin kutsuttu ansiovarasto-oppi vuodelta 1343. Sen ajatus oli lyhennettynä seuraava: Kristuksen kirkko maan päällä voi jakaa siunauksia niitä tarvitseville ihmisille siitä aarteesta eli ansioiden varastosta, jonka Kristus ja hänen pyhät seuraajansa ovat hankkineet kirkolle.

Tämä paavi Klemens VI:n kehittämä oppi toimi anekaupan teologisena perusteluna. Mutta Luther ja muut uskonpuhdistajat hylkäsivät sen, koska se perustui hatarasti Raamattuun. Sen sijaan Luther korosti evankeliumin kuulemisen ja noudattamisen siunauksellista merkitystä muotoillessaan 95 teesiään: "Seurakunnan todellinen aarre on Jumalan armon ja kunnian kaikkein pyhin evankeliumi." (62. teesi).

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi sataa seitsemän vuotta luterilaisen uskonpuhdistuksen käynnistymisestä. Viiden vuosisadan monet aatevirtaukset ovat vaikuttaneet kirkkoonkin niin, että kirkon usko ja sitä tukeva teologia ovat monien mielestä vähemmän tärkeitä kuin ihmisiin vaikuttaminen ajankohtaisten mielikuvien avulla.

Anno Domini 2024 ihmislähtöinen ansiovarasto-oppi nostaa päätään, koska Jumalan armon ja kunnian kaikkein pyhin evankeliumi on lakannut olemasta kirkollemme pyhä. Lainaan pastori Mika Tuovisen sanoja:


"Jos kirkko tai seurakunta ei kutsu ihmisiä Jeesuksen luokse, se panttaa suurinta aarrettaan. Tämä aarre loistaa selvimmin vasta silloin, kun sitä julistetaan. Silloin se pääsee toimimaan ja pelastamaan kuulijoitaan. Niin kuin leivästä ei ole hyötyä jos sitä ei syödä, tästä evankeliumista ei ole hyötyä jos sitä ei uskota omalle kohdalle."


https://mikatuovinen.net/kirkon-todellinen-aarre/

Leipiäkin on monenlaisia. Pulla on leipä, mutta se on ravintoarvoltaan heikompi kuin ohrarieska, joka puolestaan pitää nälän loitolla vähemmän aikaa kuin ruisleipä. Miellyttääkseen ihmisiä Suomen ev.-lut. kirkko on tarjonnut kuulijoilleen pääasiassa "pullaa" jo monen vuosikymmenen ajan. Entä sitten, kun pullakaan ei enää kelpaa - millaiseksi tuotteeksi pulla päivitetään? Piispainkokouksemme näyttää luottavan tässä ihmisten makuaistiin.

Vanhan Testamentin pikkuprofeetta Hoosea sanoo viisaasti: "Tulkaa, palatkaamme Herran luo!" (Hoos.6:1). Jumalalta ei voi ottaa mitään, jos hän ei anna. Voimme jakaa ihmisille, mitä hän on antanut meille jaettavaksi ja minkä hän on vahvistanut sanallaan. Mutta jos yritämme siunata asioita, joita Jumala sanansa mukaan ei siunaa, annamme ihmisille valheellisen käsityksen Herrastamme.

Emmehän voi selittää pois näitä apostoli Paavalin sanoja seuraajalleen Timoteukselle: "Jumalan, Kristuksen Jeesuksen ja valittujen enkelien edessä kehotan vakavasti sinua soveltamaan näitä ohjeita puolueettomasti, niin että et tee mitää omien mieltymystesi mukaan. Harkitse kätten päällepanemista tarkoin, jotta et joutuisi osalliseksi toisten synteihin. Säilytä itsesi puhtaana." (1.Tim.5:21-22).

Toki tätä Paavalin antamaa ohjetta vastaan on sanottu, että se on sidonnainen omaan ajankohtaansa ja siksi laitettava muuttuvien säädösten koriin. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei ole kuitenkaan mitään kahden korin teologiaa, jonka perusteella raamatullisesta ja apostolisesta opista voitaisiin riisua pois kohdat, jotka ovat nykyaikaan soveltumattomia.

Toisin sanoen ne teologit, jotka ovat lähteneet lajittelemaan jakamattoman kirkon dogmaa muuttuviin ja muuttumattomiin opinkappaleisiin, ovat tehneet saman kuin paavi Klemens VI aikoinaan, eli he ovat korottaneet oman viisautensa sen viisauden yläpuolelle, jonka Pyhä Henki antoi apostoleille.

Hedelmistään puu tunnetaan. Kelmens VI:n ansiovarasto-oppi pimitti syntisiltä Kristuksen armon. Nykyajan ihmislähtöiset opit saattavat jokaisen, joka niihin luottaa, pitämään omia tunnetilojaan ja mietelmiään Pyhän Hengen ilmoituksina.
Mikä Herra sitten on kirkolleen, että hänen luokseen palaisimme? Herra Jeesus vastaa:

"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääsen Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh.14:6)

ja

"Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei ole koskaan nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh.6:35).



 

maanantai, 29. huhtikuu 2024

RUKOILEMISESTA

5. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.11:5–13



Mailis Janatuinen sanoo eräässä kirjassaan:

”Oman Poikansa ristille lyötyyn käteen
Jumala joutui kerran antamaan käärmeen ja skorpionin.”

(Jää luoksemme: Luukkaan evankeliumi vuoden jokaiselle päivälle, Perussanoma 2000).

Tuo lause avaa oikealla tavalla Luukkaan evankeliumin kohdan, joka lupaa, että sinnikäs rukoilija saa sen, mitä pyytää. Jumala ei ole automaatti, joka täyttää toiveemme heti ja sellaisina kuin ne esitämme. Vaikka hän on runsaskätinen, hän on myös pidättyväinen. Hän odottaa, että opimme pyytämään häneltä asioita, jotka ovat hänen tahtonsa mukaisia ja jotka kasvattavat luottamustamme häneen.

Jeesus perusteli Jumalan hyväntahtoisuutta sanoen: ”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” Vaikka Jumala antaa meille jokapäiväisen leipämme, hänen lahjansa eivät ole ensi sijassa aineellisia hyödykkeitä, vaan hän täyttää Pyhällä Hengellään ne, jotka ovat hänen lapsiaan.

Tosin me emme käsitä aina, että Pyhän Hengen saaminen on siunaus. Haluamme jotakin, joka vastaa kulloisia tarpeitamme, mitä ne sitten ovatkin. Tässä mielessä olemme samanlaisia kuin pienet lapset, jotka kauppaan päästyään alkavat mankua karkkia. Jos vanhempi ei taivu lapsen tahtoon, lapsi yrittää päästä tavoitteeseensa huutamisen ja sätkimisen avulla.

Usein lapsen kiusallinen esiintyminen tehoaa vanhempiin. Mutta oppiiko lapsi luottamaan kasvattajiinsa, jos nämä antavat periksi hänen satunnaisille vaatimuksilleen? Ei, vaan lapsi oppii kärsimättömyyttä. Seuraavaksi hän vaatii saada karkin heti suuhunsa, koska hän pelkää, että vanhemmat yrittävät huiputtaa hänet pois makeishyllyn luota.

Pyhä Henki on totuuden, viisauden, armon, rakkauden, lohdutuksen, luottamuksen ja yhteyden henki. Hän opettaa meitä kärsivällisyyteen, itsehillintään ja hyviin tekoihin. Hän auttaa meitä myös näkemään toisten ihmisten tarpeet ja käyttämään voimamme ja aikamme toisten hyväksi.

Koska Pyhä Henki synnyttää ja pitää yllä seurakunnan, tulemme Jumalan kasvojen eteen yhteisten asioidemme vuoksi emme täyttääksemme yksityiset tarpeemme, vaikka niitä meillä itsekullakin on varmaan repullinen jumalanpalvelukseen tullessamme.

Ajatelkaamme siis oikein. Jos mietimme rukoillessamme sekä omaa asiaamme että jotakin lähimmäisemme asiaa, unohtakaamme se oma asiamme ja rukoilkaamme lähimmäisemme puolesta. Kyllä Jumala tietää toiveemme ja antaa meille, mitä tarvitsemme, meidän sitä pyytämättäkin. Paljon suurempi siunaus on sillä, että muistamme lähimmäisiämme esirukouksessa, kuin sillä, että huolehdimme jatkuvasti itsestämme.

Kun keskustelin tästä aiheesta erään ihmisen kanssa, hän sanoi minulle:

Omituisinta meissä ihmisissä on,
että usein aivan ilmeisesti haluamme ja pyydämme sellaista,
joka olisi kuin käärme tai skorpioni iankaikkiselle sielullemme.
Sellaista Jumala ei anna, koska harkintavalta on aina Hänellä.

Pyhän Hengen lahjassa saamme sitten muun muassa oikean rukouksen,
sillä Henki rukoilee sanomattomin huokauksin puolestamme, kun itse emme osaa.


Vastasin hänelle:

Sisimmässämme on pohjaton kaivo,
jonka vain Jumala voi täyttää rakkaudellaan.
Jokainen ihminen yrittää täyttää sen korvikkeilla siihen saakka,
kunnes tulee tuntemaan Jumalan rakkauden Jeesuksessa Kristuksessa.

En ole parempi kristitty kuin kukaan toinen. Minun on rukoiltava, koska erehdyn niin kuin kaikki muutkin ihmiset, ja erehdyksilläni murehdutan Pyhän Hengen. Kuitenkin hän on kärsivällinen opettaja, joka neuvoo, kuinka voin ja kuinka voimme välttää sielunvihollisen asettamat ansat.

Ehkä emme halua nähdä itseämme sellaisina syntisinä kuin todella olemme. Mutta parantuaksemme meidän on kohdattava totuus. Ehkä pidämme totuutena vakaumuksen, johon olemme tulleet omien pohdintojemme kautta. Mutta Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6).

Ehkä rakennamme pelastuksemme sen varaan, että Kristuksen kirkolla on uskossa poisnukkuneiden pyhien ihmisten ansiovarasto, josta se voi jakaa armoa ja siunauksia niille, jotka niitä tarvitsevat, ja siten ikään kuin sijaistaa Herraa Jeesusta täällä maan päällä.

Mutta ei, sellaisesta meidän Herramme ei puhunut mitään. Sitä eivät opettaneet apostolitkaan. Eikä Pyhä Henki laske muuta perustusta kuin sen, joka on jo laskettu Jeesuksen, Jumalan Pojan kautta. Kukin katsokoon siis, miten rakentaa (vrt. 1.Kor.3:10–11).

Ehkä oletamme, että vain synnittömien rukoukset tulevat kuulluiksi. Mutta juuri sellainen on sielunvihollisesta lähtenyttä eksyttävää oppia. Rukoile näin: ”Herra, Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.” niin tulet varmasti kuulluksi; sillä mieluisinta Jumalalle on huomata syntisen kääntymys.

Jeesus on, niin kuin apostoli Paavali sanoo, kuollut tähtemme, ja enemmänkin: ”Hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee puolestamme.” (Room.8:34). Jumalan tahtomat hyvät asiat virtaavat siunauksina elämäämme Jeesuksen lävistettyjen käsien kautta.
   

lauantai, 27. huhtikuu 2024

SOTIEN VARJO

Kansallisena veteraanipäivänä 2024

Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu,
valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.
Tulkaa ja katsokaa Herran tekoja,
hänen voimansa herättää pelkoa kaikkialla.
Koko maailmasta hän hävittää sodat,
hän särkee jousen ja taittaa keihään,
hän tuhoaa kilvet tulessa.
(Ps.46:6–10).

Toinen maailmansota päättyi Suomen osalta 79 vuotta sitten, kun viimeiset vieraan valtakunnan joukot vetäytyivät rajojemme taakse 27. päivänä huhtikuuta 1945. Sen jälkeen me suomalaiset olemme saaneet rakentaa maatamme rauhassa.

Mutta sodilla on aina pitkä varjo. Sodissa haavoittuu, vammautuu ja kuolee ihmisiä sekä tuhoutuu valtava määrä aineellista omaisuutta. Sodat tuottavat leskiä, orpoja, köyhyyttä ja sukupolvien yli jatkuvaa kärsimystä.

Tästä huolimatta maailmassa on ihmisiä, jotka arvostavat voitokkaan sodan, kunnian ja sankaruuden ylitse kaiken muun. Usein nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka lähettävät toisia taisteluihin itse niihin osallistumatta. Alueiden valloittaminen on heille keino hankkia omiensa suosio ja pönkittää valtaansa.

Suomella on ollut historiassaan monta sotaa, mutta mikään niistä ei ole ollut sanan varsinaisessa mielessä voitokas. Meidän on ollut pakko puolustaa itsenäisyyttämme. Olemme joutuneet luovuttamaan alueitamme ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. Siksi meidän sankareitamme ovat ne, jotka kaatuivat sodissamme. Eloon jääneitä sotiin osallistuneita puhuttelemme nimellä veteraani.

Kansallisena veteraanipäivänä kunnioitamme sankarivainajiemme muistoa ja kiitämme veteraanejamme työstä, jonka he ovat tehneet maamme hyväksi sotien ja jälleenrakentamisen aikoina.

Vuoden 2024 alussa Suomessa oli kaksi tuhatta veteraania, joista lähes neljäsataa oli sotainvalideja. Veteraanien puolisoita ja leskiä sekä sotaleskiä oli noin kuusi tuhatta viisisataa. Veteraanien keski-ikä on nyt lähes sata vuotta.

Koska keskuudessamme on enää harveneva joukko veteraaneja, kysymys: ”Mikä on maamme sotasukupolvien miesten ja naisten henkinen perintö tulevaisuuden suomalaisille?” saa aina vain tärkeämmän merkityksen.

Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth (1905–2004) kiteytti vastauksensa tuohon kysymykseen näin: ”Suomi on hyvä maa. Tämä maa on paras paikka meille suomalaisille. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, jonka paras puolustaja on Suomen oma kansa!” Ehrnrooth tiesi, mistä puhui, sillä jatkosodassa hän oli johtanut taisteluja etulinjassa, haavoittunut vaikeasti ja toivuttuaan palannut etulinjaan.

Mutta myös tavalliset sotilaat ja lotat osasivat kiteyttää kokemuksensa. Eräs sotamies, joka oli saanut kirjeen kotiväeltään, näytti sen sotilaspastori Otso Kiannolle ja sanoi: ”Katso, kotona rukoillaan minun puolestani.”

Sallan rintamalla taistelleet veteraanit pystyttivät sotien jälkeen Joutsijärven Mäntyvaaraan ja Pelkosenniemen Lapinkankaalle muistomerkit, joihin he hakkasivat sanat: ”Tässä auttoi Herra.” He tiesivät, kuinka tärkeä oli turvautua Jumalaan ja luottaa hänen apuunsa.

Sotasukupolvien suomalaisten miesten ja naisten mielenlaadusta on niin paljon esimerkkejä, että ne eivät mahtuisi paksuun kirjaankaan. Siksi myös meidän kannattaa nähdä asiat tässä valossa: isänmaan puolustaminen on hyvä ja oikea asia, mutta Jumalan sanassa pysyminen ja sen mukaan eläminen on asioista paras.

Jos pitkä rauhan aika, josta kansakuntamme on saanut nauttia, on meille itsestäänselvyys, olemme unohtaneet tärkeimmän. Nimittäin rauhamme jatkuminen on ennen kaikkea Jumalan kädessä.

30. marraskuuta 1939, 13. maaliskuuta 1940, 25. kesäkuuta 1941 ja 27. huhtikuuta 1945 ovat syöpyneet kansakuntamme tajuntaan sodan ja rauhan päivämääriksi, jotka pyhitämme surun ja ikävän täyttämällä hartaudella. Tällä vuosituhannella meidän suomalaisten uuden etsikkoajan alkamisen päiväksi tuli 24. helmikuuta 2022.


Rukoilemme:

Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isämme,
me kiitämme sinua armostasi, suojeluksestasi ja johdatuksestasi,
jotka ovat tulleet osaksemme, vaikka emme ole ansainneet niitä.

Kiitämme sinua ihmisistä, jotka ovat puolustaneet isänmaatamme sen vaaran vuosina,
sekä niistä, jotka uskonsa ja ahkeruutensa kannustamina
ovat nostaneet maamme hyvinvointiin.

Auta meitä näkemään, että sinun sanasi on ikuisesti kestävä totuus.
Auta meitä rakentamaan elämämme ja tulevaisuutemme sinun pyhän sanasi varaan,
niin kuin sukupolvet ennen meitä ovat tehneet.

Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.
    

sunnuntai, 7. huhtikuu 2024

HÄNEN KANSSAAN ELÄMME

1. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.24:36–49

 

Eräänä pääsiäisenä hiihtelin metsäsuksilla Kauniinhaudanharjussa, kun kuulin Hanhiojan laakson pohjalta soinnikkaan äänen. Joku lauloi kolmesti:

Kristus nousi kuolleista,
kuolemallaan kuoleman voitti
ja haudoissa oleville elämän antoi.

Se oli minusta niin merkillistä, että aloin tähyillä laaksoon nähdäkseni, kuka siellä veisasi. Harjun juuressa oli hiihtoladun varressa laavu, ja siihen oli pysähtynyt evästauolle perhe, jonka isä makkaraa paistaessaan päästi ilmoille tuon ortodoksisen pääsiäistroparin – joka on myös virsikirjamme virsi 90.

Olin mielissäni siitä, että kuulemani laulu ei ollut mikään kupletti, sekä siitä, että pääsiäisen sanoma yllätti minut. Se tuli tarpeeseen, sillä olin toipilaslomalla leikkauksesta.

Koska liikunta edisti haavojen paranemista, käytin aikaani hiihtelyyn. Mutta ihminen on ruumiin, sielun ja hengen kokonaisuus. Kirkas auringonpaiste, puhtaana hohtava lumi ja raikas ilma lääkitsivät sieluani, joka ei ollut saanut virkistystä moneen kuukauteen. Henkeni kaipasi kuitenkin vielä jotakin, jota en voinut koskea käsilläni, nähdä silmilläni enkä aistia paljailla kasvoillani.

Hengen ruoka tuli sisimpääni korvieni kautta. Tilanteessa oli tuoreutta, joka muistutti enkeleiden viestiä Jeesuksen haudalla: ”Hän ei ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Kolmannen päivän aamuna pitkäperjantain jälkeen Jeesuksen oppilaat palasivat Mestarinsa haudalle, koska he rakastivat häntä ja surivat menetystään.

– Etsinkö minäkin elämää kuolleiden joukosta? kysyin itseltäni.
– En toki. Tiedänhän, että Jeesus elää.
– Missä sitten on ilosi? jatkoin itsetutkiskeluani.
– Olen ollut viime aikoina kuin sumussa. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
– Vastaus, jonka kuulit tuolta haudan pohjalta, oli juuri sinua varten.

Havahduin ajatuksistani. Puhuinko itsekseni, vai puhuiko Herran Henki minun hengelleni? Ymmärsin, että hän puhui, ja minun piti tallettaa sisimpääni tuo elämys tulevia aikoja varten.

Päivän evankeliumissa kerrotaan, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi oppilailleen ja sanoi: ”Rauha teille.” ja että hän avasi heidä mielensä ymmärtämään kirjoitukset.

”Rauha teille” ei ollut pelkkä tervehdys, vaan se oli Jumalan sana, joka karkotti pelon, poisti hämmennyksen sekä asetti särkyneen uskon palaset kohdalleen. Jeesus ei vain toivottanut rauhaa, vaan toi rauhan. Hänen sanoissaan oli rauha, on rauha tänään ja tulee olemaan pysyvä rauha. Sillä hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (ks. Hepr.13:8; Ilm.1:4).

Vain rauhallinen mieli voi kuunnella keskittyneesti ja ottaa vastaan totuuden. Levoton mieli sen sijaan hyppelee asiasta toiseen ja hukkaa johtolangat. Kaikki, mitä Jeesukselle tapahtui, oli kerrottu jo ennakkoon laissa ja profeetoissa, esimerkiksi Jesajan kirjan luvussa 53:

”Katso, minun palvelijani menestyy,
hän on nouseva, kohoava ja sangen korkea oleva.
– – –
Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi,
meidän kipumme hän sälytti päällensä.
Me pidimme häntä rangaistuna,
Jumalan lyömänä ja vaivaamana,
mutta hän on haavoitettu
meidän rikkomustemme tähden,
runneltu meidän pahain tekojemme tähden.
Rangaistus oli hänen päällänsä,
että meillä rauha olisi,
ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.”
(Jes.53:1,4–5; KR1938).

Tuohon hetkeen saakka Jeesuksen oppilaat eivät olleet ymmärtäneet, mitä nuo profeetta Jesajan sanat tarkoittivat. Mutta nyt heidän mielensä aukeni käsittämään, että Herran kärsivä palvelija oli hän, joka seisoi heidän keskellään kuoleman voittajana.

Tänä päivänä meidän kannattaa ottaa vastaan ensimmäisten kristittyjen todistus siitä, että Jeesus elää, sillä hänen kanssaan myös me saamme elää. Kristikunnan historia on edennyt vaiheeseen, jossa vanhojen kirkkokuntien jäsenet suhtautuvat hengelliseen perintöönsä lähinnä samalla tavalla kuin kulttuuriinsa.

Mutta Jeesus on enemmän kuin kulttuurihahmo. Hän on kuninkaiden Kuningas ja kaikkeuden Herra. Hän toimii tietämättämme siellä, missä hänen nimeään huudetaan avuksi pahuuden valtoja vastaan (ks Ef.6:12), missä häntä kunnioitetaan ja kiitetään yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa ja missä hänen käskyjään noudatetaan (ks. Matt.28:20).

Tänä päivänä juutalaisten keskuudessa vahvistuu liike, joka tunnustaa Jeshuan eli Jeesuksen messiaaksi. Profeetta Sakarja ennusti noin viisi sataa vuotta ennen Kristusta, että Daavidin suku tulee kääntymään hänen puoleen, jonka he ovat lävistäneet (ks. Sak.12:10 ja 13:1). On mahdollista, että tämän toteutuminen on jo alkanut.

Turhaa usko, unta vaan,
jos on Kristus haudassaan.
Vaan hän elää, ja niin me
hänen kanssaan elämme.
(Virsi 87:7).

Kun kaste ja usko yhdistävät meidät Jeesukseen Kristukseen, saamme omistaa kohdallemme apostolin sanat: ”Niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.” (1.Kor.15:22–23).
   

lauantai, 30. maaliskuu 2024

PENSEISTÄ PALAVIKSI

2. pääsiäispäivä
Matt.28:8–15


Varhain aamulla Maria ja Salome
lähtevät Jeesuksen haudan luo,
ja he kuollutta Mestaria itkevät.
Kuka lohtunsa heille nyt suo?
Mutta kohta nuo naiset jo huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Tämän kuultuaan lähti sinne Pietari
murheen murtama, toivoton mies.
Ilman Jeesusta elämä on arvoton,
toki sen tämä kieltäjä ties.
Mutta kohta jo Pietari huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Eivät Pietari, Maria ja Salome
voineet hillitä ylistystään.
Kiitosvirsiä veisaten he lähtivät
ilosanomaa levittämään.
Tänään maailma ilosta huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!


Näillä sanoilla lauluntekijä Jaakko Löytty on kerrannut Epäilijän messu -nimisessä teoksessaan sen, mitä evankeliumien kirjoittajat todistavat pääsiäisaamusta.

Kun naiset veivät sapatin jälkeen tuoksuvaa öljyä haudan luo, kun Pietari ja Johannes kurkistivat hautakammioon ja kun hautaa vartioineet sotilaat häpeillen tunnustivat ylipapeille epäonnistuneensa tehtävässään, Jeesuksen hauta oli tyhjä.

Jokainen edellä mainituista ihmisistä tajusi, että Jeesus oli voinut poistua haudastaan vain elävänä. Mutta he hapuilivat epäuskon ja uskon välimaastossa. Ihmisjärki ei riittänyt selittämään tuota kokemusta.

Ylösnoussut Jeesus näyttäytyi ensin niille naisille, jotka menivät varhain aamulla hänen haudalleen. Nuo naiset saivat tehtävän viedä sana Jeesuksen oppilaille, että heidän Mestarinsa eli. Silloisessa ajassa todistuksen ottaminen vastaan naisilta ei kuulunut tapoihin, mistä syystä oppilaat arvelivat viestintuojien puhuneen omiaan eivätkä uskoneet heitä (ks. Luuk.24:10–11).

”Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.” (Luuk.24:12).

Jaakko Löytyn Epäilijän messu on omistettu apostoli Tuomaalle, joka harhaili epätoivon ja uskon välimaastossa vielä silloinkin, kun toiset olivat jo kohdanneet ylösnousseen Herran. Mutta kuka tahansa hengellisesti koditon ihminen on Tuomaan paikalla, kun tämä kysyy:

Miksi veisaatte sitä samaa virttä,
että joku joskus voitti kuoleman?
Onhan ihminen yhä toisen uhri.
Näen maailman julman, ankaran.

Teoksen lopussa, Jumalan Karitsa -hymnissä, Tuomas saa vastauksen vaikeisiin kysymyksiinsä. Kuoro laulaa hänen ahdistuneiden repliikkiensä väliin:

Katso, Jumalan Karitsa!
Katso, Jumalan Karitsa,
joka tähtemme syyttömänä kuolee,
meidän syntimme kantaa harteillaan.
Herra, armahda, armahda nyt meitä,
anna rauhasi tähän maailmaan.

Jeesus auttoi Tuomaan uskoon osoittamalla hänelle kouriin tuntuvalla tavalla, että hän oli voittanut kuoleman.

”Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!’ Silloin Tuomas sanoi: ’Minun Herrani ja Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh.20:26–29).

Suuri osa tämän maailman ihmisistä elää ilman uskoa Kristukseen. Lukuisat kristitytkin noudattavat tapoja, jotka kertovat välinpitämättömyydestä sitä uskoa kohtaan, johon heidät on kastettu. Uuden Testamentin viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys avaa lukijalleen näyn, että kristittyjä on kolmenlaisia: yhtäältä niitä, jotka ovat hengellisesti palavia, toisaalta niitä, jotka ovat uskossaan haaleita, ja viimeksi niitä, joiden usko on sammunut (ks. Ilm.2:1–29).

Jeesuksen oppilaskunta oli hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä, vielä viikkojenkin ajan epävarmuuden ja odotuksen tilassa. Niin olemme myös me, kun meille tapahtuu jotakin traumaattista. Voimattomuuden tunne ja särkymisen kokemus eivät ole kuitenkaan sama asia kuin kuollut usko. Kun ruumiillinen, henkinen tai hengellinen kipu saa meidät huutamaan avuksemme Kristusta, vielä silloinkin, kun pystymme vain heikkoon huokaukseen, hänen Henkensä on meissä ja rukoilee puolestamme.

Päivän evankeliumissa juutalaisten ylipapit ja vanhimmat ovat esimerkki kuolleesta uskosta. He lahjovat vartiosotilaat kertomaan päällikölleen, että oppilaat varastivat haudasta Jeesuksen ruumiin sillä aikaa, kun vartijat nukkuivat. Selitys on huono, koska vartiotehtävässä nukahtamisesta seuraa ankara kurinpito. Mutta ylipapit ja vanhimmat turvautuvat valheeseen mieluummin kuin tunnustavat Jumalan ihmeen.

Kuolleen uskon edustajat voivat olla hurskaita tavalla, että he eivät palvo käsin tehtyjä jumalia. Mutta elävän Jumalan tuntemusta heillä ei ole. He voivat toistaa ulkoa pyhät kirjoitukset, mutta he selittävät pois ne kohdat, joissa Jumala tuomitsee synnin. He voivat johtaa komeita seremonioita, mutta he eivät johdata ketään parannukseen ja Kristuksen armoon. He voivat tehdä rohkeita päätöksiä, mutta he vetäytyvät jokaisesta taistelusta, joka käydään Jumalan valtakunnan ja pimeyden välillä.

Jeesus kuoli kaikkien ihmisten puolesta – myös niiden puolesta, jotka eivät ottaneet eivätkä ota vastaan hänen uhriaan. Juuri siitä me ymmärrämme, että hän haluaa pelastaa hengellisestä kuolemasta eli kadotuksesta niin monta ihmistä kuin mahdollista. Meitä, jotka olemme liitettyjä häneen ja merkittyjä hänen laumaansa, hän vetää puoleensa, jotta kasvaisimme hänen tuntemisessaan ja rohkaistuisimme olemaan suolana ja valona maailmassa (ks. Matt.5:13–16). Sillä autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.