Teologit,
jotka sanovat, että ihmeitä ei tapahdu,
ovat valinneet mukatieteellisen lähestymistavan asioihin,
joita on vaikea tai mahdoton selittää nykyisen tiedon avulla.
Heidän mielestään Jeesuksen neitseellinen syntymä
samoin kuin hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa
ovat pelkkiä vertauskuvia,
koska niitä ei voi todistaa tapahtuneiksi
Raamatun ulkopuolisilla lähteillä.
Tässä he seuraavat lähestymistapaa,
joka sulkee pois jonkin mahdollisuuden toteutumisen siksi,
että se on hyvin harvinainen tai peräti ainutkertainen.
Jos teologia on tieteenala,
silloin jokaisen teologin pitäisi ymmärtää,
että tiede pyrkii ainoastaan selittämään ilmiöitä,
ei kiistämään niitä.
Ja vaikka tiede edistyisi kuinka pitkälle,
todellisuus tuo aina vastaan ilmiöitä,
jotka haastavat tieteen selityskyvyn.
Elämässä voi kyllä menestyä sulkemalla mielestään asioita,
joihin ei halua uskoa tai ei kykene uskomaan.
Usein samat ihmiset,
jotka torjuvat uskonasiat humpuukina,
kuitenkin pitävät perättömiä puheita tosina,
vaalivat tosiasioihin perustumattomia käsityksiä itsestään
tai muista ihmisistä,
lottoavat
‒ koska on olemassa pienen pieni todennäköisyys saada päävoitto ‒
ottavat riskejä liikenteessä luottaen ajotaitoonsa
‒ koska heillä on ollut onnea siihenkin asti ‒
tai tekevät elämässään muunlaisia valintoja
enemmän tunteen kuin järjen ohjauksessa.
Raamatun sana vaikuttaa järkeemme ja tunteisiimme,
mutta usko ei ole järkeilyä sen paremmin kuin tunteiluakaan.
”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”
(Hepr.11:1; KR1938).
Mikä sitten on se asia, jota uskossa toivomme?
Moni kristitty on pettynyt yritettyään täyttää Jumalan lain
ja huomattuaan, ettei sen täyttäminen ole ihmiselle mahdollista.
Pettymystä on seurannut katkeruus Jumalaa ja toisia kristittyjä kohtaan.
Mutta toivomme ei ole siinä, että voimme sanoa:
”Olen täyttänyt kaikki Jumalan käskyt.”
Moni kristitty on pettynyt pyydettyään Jumalalta jotakin tarpeellista,
esimerkiksi jokapäiväistä leipää, mutta sitä ei ole ilmaantunut.
Pettymystä on seurannut turhautuminen.
Mutta toivomme ei ole siinä,
että saamme kaiken, mitä haluamme.
Moni kristitty on pettynyt odotettuaan Jumalalta rukousvastausta,
jota ei ole kuitenkaan kuulunut.
Pettymystä on seurannut luopuminen.
Mutta toivomme ei ole siinäkään,
että Jumala vastaa meille haluamallamme tavalla,
vaan se on siinä, että hän on jo vastannut ihmiskunnalle
lähettämällä Poikansa keskuuteemme.
”Olkoon teillä se mieli,
joka Kristuksella Jeesuksella oli,
joka ei, vaikka hänellä olikin Jumalan muoto,
katsonut saaliiksensa olla Jumalan kaltainen,
vaan tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon,
tuli ihmisten kaltaiseksi,
ja hänet havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen;
hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti,
hamaan ristin kuolemaan asti.
Sentahden onkin Jumala hänet korkealle korottanut
ja antanut hänelle nimen kaikkia muita nimiä korkeamman,
niin että kaikkien polvien pitää Jeesuksen nimeen notkistuman,
sekä niitten, jotka taivaissa ovat,
että niitten, jotka maan päällä ovat,
ja niitten, jotka maan alla ovat,
ja jokaisen kielen pitää tunnustaman Isän Jumalan kunniaksi,
että Jeesus Kristus on Herra.”
(Fil.2:5‒11; KR1938).
Toivomme on siinä,
että pääsemme Jumalan luokse, kun meistä aika jättää.
Itsestään selvä asia se ei ole siltikään.
Nimittäin mitä enemmän olemme oppineet viisastelemaan,
sitä vaikeampi meidän on notkistaa polvemme Jeesuksen nimeen
ja taivuttaa sydämemme tekemään samoin.
Raamattu kutsuu tätä mielentilaa ylpeydeksi
tai haluksi olla Jumalan vertainen (ks. 1. Moos.3:5; Hes.28:2).
Mitä suuremmaksi ylpeytemme kasvaa,
sitä vaikeampi meidän on tunnustaa olevamme syntisiä,
jotka tarvitsevat Jeesusta Kristusta,
ainoaa, joka voi pelastaa ihmiset heiltä itseltään.
Luodessaan kuvan Jeesuksesta, joka
syntyi,
kasvoi aikuiseksi,
tulkitsi juutalaisille heidän pyhiä kirjoituksiaan,
ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
monet teologit ja kirjailijat tekevät hänestä pelkän ihmisen
‒ viisaan ehkä, mutta
kyvyttömän pelastamaan ketään iankaikkiseen elämään.
Kun nuo teologit ja kirjailijat ovat sitten vakiinnuttaneet kuvan
Jumalan kaltaisuudesta riisutusta Jeesuksesta,
he ja heidän oppilaansa ovat ruvenneet täyttämään
ihmisten ja Jumalan välissä olevaa kuilua omilla meriiteillään.
He menevät tässä ihmisen jumalallistamisen projektissaan niin pitkälle,
että he selittävät pois Jeesuksen omat sanat:
”Minä ole tie ja totuus ja elämä;
ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.”
(Joh.14:6; KR1938).
Koska he eivät voi poistaa tuota Jeesuksen sanaa Raamatusta,
he ohittavat sen selittämällä,
että se on evankelista Johanneksen käsitys asiasta,
mutta ei Jeesuksen oma lause.
Samalla periaatteella he sivuuttavat kaikki muutkin raamatunkohdat,
joita he pitävät liian ehdottomina, eksklusiivisina tai loukkaavina
nykyajan ihmisten kannalta.
Vielä he eivät ole selittäneet jonkun toisen kuin Jeesuksen sanoiksi
rakkauden kaksoiskäskyä eli kymmenen käskyn tiivistelmää:
”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi,
kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.
Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.
Toinen tämän vertainen on:
’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”
(Matt.22:37‒39; KR1938).
Mutta he ovat tulkinneet sen rakkauden kolmoiskäskyksi
ja kääntäneet se kätevästi ympäri:
rakasta ensin itseäsi,
‒ sillä jos et rakasta itseäsi, et voi rakastaa ketään toistakaan ‒
rakasta sitten lähimmäistäsi,
‒ sillä jos et tee niin, keräät itsellesi vihollisia ‒
ja rakasta sitten Jumalaa,
‒ jos hänelle jää tilaa itserakkaudeltasi ja lähimmäisrakkaudeltasi.
Jos luit tähän saakka ja huomasit,
kuinka ylpeys vääristää totuuden,
onnittelen sinua.
Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.
”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.”
(Jaak.4:6; KR1938).