Juhannuspäivä
Joh.1:1–28


 

On alkukesä. Hilla ja mustikka kukkivat, perunat on istutettu. Osa kesän hyvistä antimista on kerättävissä jo nyt. Tämä kaikki tuo mieleeni Johanneksen evankeliumin alkusanat: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” (Joh.1:1–2).

Juhannuksen alusviikkoina voin tehdä tuoreen vastan ja läiskyttää sitä saunan lämmössä koivun tuoksusta nauttien tai kiivetä tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa tai kuljeskella kankailla korvasieniä etsien. Jouluna sitten otan pakastimesta säilötyt korvasienet ja koivuvastan, saunon ja makustelen korvasienikastiketta saunan jälkeen.

Tavat, joilla vietämme juhannusta ja joulua, muistuttavat toisiaan. Se kertoo, että nämä juhlat kuuluvat yhteen, vaikka ne ovat toisilleen vastakkaisina vuodenaikoina.

Miksi juhannus ja joulu ovat juuri niissä kohdissa vuotta, joissa niitä vietetään? Muinoin Rooman valtakunnassa oli vuoden pimeimpänä aikana riemukas saturnalia-juhla. Kristityksi kääntynyt keisari Konstantinus Suuri halusi antaa vuoden pimeimmän ajan juhlalle uuden merkityksen. Konstantinus määräsi, että koko valtakunnassa tuli viettää saturnalian sijasta Kristuksen, maailman valon, syntymäjuhlaa. Näin joulu sai sen paikan kalenterissa, joka sillä on vielä nykyäänkin.

Juhannuksen paikka johtuu puolestaan siitä, että Luukkaan evankeliumi kertoo Johannes Kastajan syntyneen puoli vuotta ennen Jeesusta (ks. Luuk.1:35‒36). Apostoli Johannes kuvaa Johannes Kastajan suhdetta Jeesukseen: "Johannes todisti hänestä ja huusi: 'Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua." (Joh.1:15).

Kun kristinusko levittäytyi kaikkiin Rooman valtakunnan osiin, myös kesäpäivänseisauksena vietettyjen pakanallisten juhlien tilalle tuli kristillinen juhla. Johannes Kastajan muistopäivä sopi tähän kohtaan, sillä Johannes oli Jeesuksen airut, joka valmisti ihmisiä ottamaan vastaan maailman Vapahtajan.

Suomalaiseen juhannuksen ja joulun viettoon kuuluu tapoja, jotka periytyvät kristillisen ajan alusta mutta myös pakanuuden ajalta. Kristilliset tavat, esimerkiksi juhla-aikojen pyhittäminen Jumalan sanan ja perheyhteyden vaalimista varten, kantavat eteenpäin tietoa kristillisistä arvoista. Ne ovat kulttuurimme perusta ja niin keskeinen osa identiteettiämme, ettemme välttämättä huomaa edes ajatella niitä.

Kun läiskytämme juhannussaunassa tuoretta vastaa tai kiipeämme tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa tai kuljemme kankailla korvasieniä etsien, meidän on hyvä pitää mielessämme, että valo, lämpö ja luonnon antimet muistuttavat iankaikkisesta elämästä, jonka ihmiseksi tullut Jumalan Sana, Jeesus Kristus on hankkinut meille.

Ja kun läiskytämme joulusaunassa pakastimesta otettua vastaa tai sytytämme haudoille kynttilöitä tai valamme kinkun päälle korvasienikastiketta, niin talven pimeys, kylmyys ja vähäiset antimet muistuttavat meitä siitä, että meillä on Kristuksen tähden toivo elämästä, joka ei koskaan katoa.

Ai, niin, melkein unohdin mainita: korvasienet pitää ryöpätä kolme kertaa vaihtaen keitinvesi jokaisen ryöppäämisen jälkeen. Kolmesti ryöpätyt korvasienet kannattaa vielä kuivattaa.
  

Helluntaipäivä
Joh.14:23–29


 

Päivän evankeliumi on osa pitkästä jäähyväispuheesta, jonka Jeesus lausui oppilailleen ennen kuolemaansa. Siinä on surullinen sävy. Mutta siinä on myös lohdutus, sillä Jeesus sanoo: ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä minä olen teille puhunut.”

Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus näyttäytyi oppilailleen vielä neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui heille Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. – – –. Teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.” (Ap.t.1:4–5).

Tämä lupaus toteutui kymmenentenä päivänä siitä, kun Jeesus erkani taivaisiin. Oppilaat olivat koolla suljettujen ovien takana, kun heidän kokoussaliinsa tuli jostakin kuin voimakas tuuli ja he näkivät kuin tulenliekkien asettuvan itse kunkin heistä yläpuolelle. He alkoivat kiittää ja ylistää Jumalaa monikielisesti, ja he tulivat täyteen uutta luottamusta ja rohkeutta.

He lähtivät ulos Jerusalemin kaduille, jossa he julistivat parannusta ja kastetta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Sinä päivänä noin kolme tuhatta ihmistä otti vastaan apostolien julistuksen, mistä syystä siitä päivästä – jota me kutsumme helluntaiksi – tuli kristillisen kirkon syntymäpäivä.

Jos se vuosi, jolloin Jeesus kuoli, nousi kuolleista ja astui ylös taivaisiin, oli ajanlaskumme vuosi 33, voimme sanoa, että tänään Kristuksen kirkko viettää 1986:tta syntymäpäiväänsä. Lähes kahden vuosituhannen aikana kirkon historiassa on ollut nousuja ja laskuja sekä maallistumisen aikoja ja alkuperäisen uskon uudelleen löytämisen aikoja. Mutta evankeliumi on julistettu lähes kaikille kansoille, ja Raamattu on käännetty monelle tuhannelle kielelle. Kristuksen kirkon kasvu ei olisi ollut mahdollista ilman Pyhää Henkeä, joka synnyttää uskon ja kokoaa seurakunnan.

Jeesuksen omien sanojen mukaan evankeliumi julistetaan kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu (ks. Matt.24:14). Mikä loppu? Tämän vanhan maailman loppu. Mutta se ei ole sellainen loppu, jonka jälkeen ei ole mitään, vaan meillä on Jumalan lupaus ”ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.” (2.Piet.3:13).

Jos vertaamme kristikunnan historiaa merimatkaan ja kirkkokuntia laivoihin, jotka tekevät tuota matkaa, silloin käsitämme, että ylitettävää ulappaa on vielä jäljellä. Kuinka osaamme säilyttää oikean suunnan niin, ettemme jää kiertämään kehää keskelle valtamerta tai niin, ettemme joudu rantautumaan jollekin autiolle saarelle? Kuinka huolehdimme aluksestamme niin, etteivät myrskytuulet kaada ja upota sitä?

”No, sehän on ihan helppoa”, joku sanoo, ”aluksemme on uppoamaton, ja sen varustukseen kuuluvat tutka ja satelliittipaikannin.”

Näin voimme tietenkin ajatella. Mutta kirkkolaiva rakennettiin jo kauan ennen Titanicia, jota aikanaan (vuonna 1912) ylistettiin käytännössä uppoamattomaksi valtamerialukseksi. Kirkkolaiva laskettiin telakalta silloin, kun laivat olivat puuta ja niissä oli airot, masto, purje, peräsin ja painolasti. Niin, luit oikein, painolasti. Se oli laivan kölipuun molemmille puolille ladottu kerros kiviä, joka vakautti aluksen kovassa tuulessa ja etenkin silloin, kun jouduttiin luovimaan tuulta vasten.

Viikingit purjehtivat nopeilla ja matalakulkuisilla aluksillaan Norjasta Fär-saarille, Fär-saarilta Islantiin ja Islannista Grönlantiin 900-luvun alkupuolella. He suunnistivat tähdistöjen avulla ja päättelivät merilintujen käyttäytymisestä, kuinka lähellä maata he olivat. 1000-luvun alussa he purjehtivat Grönlannista Pohjois-Amerikkaan, jota he kutsuivat nimillä Markland ja Vinland.

Jos Marklandin ja Vinlandin löytänyt kristitty viikinki Leif Eriksson olisi jättänyt varustamatta aluksensa painolastikivillä, hän ei olisi päässyt siihen maahan, jota hän lähti etsimään. Jos me heitämme oman elämämme matkan varrella kristilliset arvomme yli laidan niin, että molskahtaa, emme voi tehdä muuta kuin antaa tuulen viedä laivaamme, mihin se on milloinkin sitä viedäkseen. Mutta sellainen seilaaminen ei ole purjehtimista, vaan se on ajelehtimista.

Toinen tärkeä asia, joka tarvitaan aluksen suunnassa pitämiseen, on peräsin. Siksi navigoimisesta, joka tarkoitti alkuaan purjehtimista, on tullut suunnistamisen synonyymi. Lähes kaikissa uusissa henkilöautoissa on nykyään vakiovarusteena navigaattori. Mutta satelliittipaikannin ei korvaa laivan peräsintä eikä varsinkaan sitä miehistön jäsentä, jonka tehtävä on ohjata laivaa peräsimen avulla.

Kuka on kirkkolaivan pilotti eli ohjaaja? Aika yleisesti ihmiset mieltävät, että arkkipiispa, patriarkka tai paavihan se on. Mutta kukaan heistä ei ole tarpeeksi korkea-arvoinen voidakseen asettua kirkkolaivan pilotiksi. No, kuka sitten? Se on hän, jonka puhumat sanat Pyhä Henki palauttaa mieleemme ja opettaa meitä noudattamaan. Virressä 307 sanotaan:

Purjeisiini tuulta anna,
mua kanna
meren yli mailleni.
Pidä, Jeesus, itse perää,
Herra, herää!
Muuten hukkuu haahteni.
(Virsi 307:3).
     

Helatorstai
Ap.t.1:1‒11


                          Utsjoen kirkon alttaritaulu
 

Nikean uskontunnustuksessa, jota kirkkomme on alkanut käyttää enenevästi jumalanpalvelusuudistuksen myötä, sanotaan Jeesuksesta, että hän astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Näissä sanoissa kiteytyy helatorstain eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivän merkitys.

Kristikunta on odottanut apostolien ajoista saakka sen lupauksen toteutumista, joka lausuttiin sanoin: ”Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.” Siitä on jo pitkä aika, mistä syystä monet kristityt ovat lakanneet uskomasta, että tuo lupaus täyttyy aikanaan.

Jos kristillisen uskon pääkohtia voi verrata asuinhuoneistoon, monet ovat sammuttaneet valot siitä huoneesta, joka muistuttaa Kristuksen takaisin tulemisesta ja viimeisestä tuomiosta. Onko se harvoin käytössä oleva vierashuone tai säilytyskomero, johon tungetaan vanhat ja kuluneet vaatteet? Ei sen pitäisi olla kumpikaan niistä, vaan kaikki, minkä sanomme uskontunnustuksessa, kuuluu niihin huoneisiin, jotka pidämme valaistuina ja asuttuina.

Kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ei ole yhtäkään kohtaa, jonka voimme jättää pois muuttamatta kristinuskoa jollakin vakavalla ja vahingollisella tavalla. Tämä seikka ei tietenkään huolestuta niitä, jotka haluavat poistaa kristinuskosta kaiken, mikä ei vastaa modernia maailmankäsitystä. Mutta jokaiselle, joka on saanut tulla tuntemaan Jeesuksen, on luovuttamaton totuus, että hän on myös Kristus, taivaan kuningas.

Ilmestyskirjan toisessa ja kolmannessa luvussa Kristus puhuttelee seitsemää Vähän Aasian seurakuntaa: Efesoa, Smyrnaa, Pergamonia, Tyatiraa, Sardesta, Filadelfiaa ja Laodikeaa. Yhteinen sanoma niille kaikille on, että Kristus, kirkon Herra tulee takaisin. Erityinen sanoma Efesolle on: ”Sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja.” (Ilm.2:4–5).

Ensi rakkaudesta luopuminen on sitä, että kristittyjen yhteisö ei anna kunniaa Herralle ja palvele toisia ihmisiä. Kun tärkein asia unohtuu ‒ eli se, että jokainen uskova on ostettu kalliilla hinnalla Kristuksen, Jumalan Pojan omaksi (ks. 1.Kor.7:23) ‒ puhe rakkaudesta jatkuu niin kuin ennenkin, mutta rakkauden teot lakkaavat. Samalla käsitys rakkauden alkuperästä muuttuu ihmislähtöiseksi, kun Jumalan rakkautta ei tunneta eikä koeta.

Smyrnan seurakunnalle Kristus sanoo: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voiton seppeleeksi elämän.” (Ilm.2:10). Rauhallisessa Suomessa meidän on vaikea tajuta, millaista on olla kristitty sellaisissa maissa, joissa kristittyjä vainotaan. Sorrumme helposti ajattelemaan, että ne, jotka kärsivät kristillisen uskonsa vuoksi, ovat menetelleet sopimattomasti suhteessa ympäristöönsä. Mutta se ei ole totta. Maailma vihaa niitä, joiden elämässä on Kristuksen valo.

Pergamonin seurakuntaa Kristus moittii siitä, että se on antanut keskuudessaan tilaa eksytykselle: ”Heitä on sinunkin luonasi, noita jotka seuraavat nikolaiittojen opetusta.” (Ilm.2:15). Nikolaiitat olivat eräänlainen lahko, joka näyttäytyi ulkonaisesti samanlaisena kuin kristillisyys mutta vietti todellisuudessa nautinnonhaluista ja itsekeskeistä elämää.

Kaksinaismoraali on nykyisessä kristikunnassa niin tavallinen ilmiö, että se heittää epäilyksen varjon myös niiden päälle, jotka seuraavat Kristusta ehyin sydämin ja vilpittömin mielin. "Miksi uskoisimme Kristukseen, kun kristityt ovat oikeasti tuollaisia?" kysyvät ne, jotka eivät lue Raamattua mutta sitäkin enemmän niitä, jotka tunnustavat uskonsa Jeesukseen.

Tyatiran seurakuntaa Kristus moittii siitä, että se suvaitsee keskuudessaan epäjumalanpalvelusta: ”Olen antanut hänelle aikaa kääntyä, mutta hän ei halua luopua siveettömästä elämänmenostaan.” (Ilm.2:21). Kysymyksessä oli jonkin pakanallisen uskonnon selvännäkijä, jota osa Tyatiran kristityistä piti profeettana. Tämän selvännäkijän neuvot eksyttivät monta pois Kristuksen seuraamisen tieltä.

Nykyään on tavallista, että länsimaalaiset kristityt osallistuvat itämaisista uskonnoista peräisin oleviin rentoutumis- ja mietiskelyharjoituksiin pitäen niitä hyvinä keinoina vaalia fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Mutta sellaiset harjoitukset eivät ole hengellisesti vaarattomia. Aasiasta kotoisin olevat ihmiset, jotka ovat kääntyneet pakanuudesta kristinuskoon, varoittavat meitä länsimaalaisia kristittyjä siitä, että itämaisten mietiskelytekniikoiden tarkoitus on mielen avaaminen henkivalloille, jotka ovat todellisia ja joihin ei kannata tutustua.

Sardeen seurakunnalle Kristus sanoo: ”Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. Herää ja vahvista sitä, mikä on vielä jäljellä, sitä, mikä jo oli kuolemaisillaan.” (Ilm.3:1–2). Sardeen kristittyjen usko ei sammunut siksi, että heitä vainottiin tai johdettiin harhaan. He asuivat yhdessä Vähän Aasian suurimmista ja rikkaimmista kaupungeista ja olivat enimmäkseen hyvin varakkaita. Ajallisen toimeentulon helppous ja varmuus sai heidät unohtamaan, miksi he olivat tulleet kristityiksi.

Filadelfian seurakunnalle Kristus sanoo: ”Edessäsi on nyt avoin ovi, minä olen sen avannut, eikä kukaan voi sitä sulkea. Sinun voimasi ovat vähäiset, mutta sinä olet ottanut sanani varteen, etkä ole kieltänyt nimeäni. – – –. Sinä olet tarkoin seurannut sanaani ja kestänyt, ja siksi minä puolestani tarkoin varjelen sinua ja pelastan sinut siitä koetuksen hetkestä, joka kohtaa koko maailman.” (Ilm.3:8,10).

Kirkon tulevaisuutta ei ratkaista suurissa väestökeskuksissa vaan jokaisessa paikassa, jossa vain kaksi tai kolmekin on koolla Jeesuksen nimessä ja rukoilee häntä Hengessä ja totuudessa (ks. Matt:18:20). Pienen seurakunnan voima on sen uskollisuudessa, sillä sitä kirkon Herra arvostaa enemmän kuin mitään muuta. Jumalan sanan suurimmat lupaukset koskevat pieniä ja uskollisia seurakuntia.

Viimeisenä Kristus sanoo Laodikean seurakunnalle: ”Sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani. – – –. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi! Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Sen joka voittaa, minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niin kuin minäkin olen voittoni jälkeen asettunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen.” (Ilm.3:15–16, 19–21).

Penseys on välinpitämättömyyttä hengellisistä asioista. Toisaalta se on instituutioiksi muuttuneiden vanhojen kirkkojen kangistuneisuutta. Julkisen vallan erityisessä suojeluksessa oleminen tarkoittaa kirkolle aina myös julkisen vallan sääntöjen ja ajattelutapojen omaksumista. Koska virkamieslaki ei kannusta luovaan ajatteluun ja ongelmien ratkaisuun, kynnys Jumalan antamien lahjojen käyttämiseen nousee korkeaksi. Iloisen ja rohkean kristillisyyden tilalle tulee pidättyväinen ’kun et tee mitään, et tee virhettäkään’ -asenne.

Helatorstai on siis erittäin tärkeä kirkkovuoden juhla. Se muistuttaa meitä siitä, mikä kristillinen toivomme todella on. ”Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.” (Ilm.2:7,11,17,29,6,13,22). Kun Kristus tulee takaisin, hän asettaa kaiken kohdalleen. Helatorstai on toivoa täynnä.
    

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.2019
 

Tämän vuoden loppupuolella Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan alkamisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta. Koska talvisota oli erittäin raskas koettelemus koko kansallemme, monet historian tutkijat ovat halunneet selvittää, olisiko se ollut vältettävissä.

Professori ja ulkoasiainneuvos Juhani Suomi kirjoitti vuonna 1973 teoksen nimeltä ’Talvisodan tausta’, jossa hän arvioi Suomen idänpolitiikkaa vuosina 1937–1938 ja antoi ymmärtää, että Suomi olisi voinut välttää joutumisen sotaan, jos silloinen valtioneuvostomme olisi suhtautunut vakavasti niin kutsuttuihin Jartsev-neuvotteluihin.

Lähetystösihteeri Boris Jartsev otti yhteyden ulkoministeri Rudolf Holstiin 14.4.1938 ja pyysi saada keskustella hänen kanssaan eräistä Neuvostoliittoa ja Suomea yhteisesti koskettaneista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Jartsev kertoi saaneensa valtuutensa suoraan Neuvostoliiton hallitukselta, mikä antoi hänelle mahdollisuuden ohittaa esimiehensä.

Tämä seikka ja se, että keskustelut oli pidettävä salaisina, oudoksutti Suomen hallituksen jäseniä. Salaisia keskusteluja kyllä käytiin Suomen valtioneuvoston ja Jartsevin välillä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään, koska Rudolf Holsti ei katsonut voivansa luottaa Jartseviin. Myöhemmin on käynyt esiin, että toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev olikin NKVD:n virkamies Boris Rybkin. Kun hän toi esiin käsityksensä, että Saksa tulisi hyökkäämään Neuvostoliittoon ja käyttämään Suomea tukialueenaan, hän itse asiassa paljasti osan Stavkan eli Neuvostoliiton asevoimien varautumissuunnitelmasta.

Euroopan kollektiivinen turvallisuus oli alkanut horjua siitä lähtien, kun Espanjan sisällissota alkoi vuonna 1936. Ja sen jälkeen, kun Saksa vuonna 1938 otti haltuunsa Itävallan sekä Tšekkoslovakian sudeettialueet, Neuvostoliitto oli entistä varmempi Saksan laajentumishalusta Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Jartsevin mainitsemiin Neuvostoliiton ja Suomen yhteisiin turvallisuusintresseihin vaikutti välillisesti myös se, että Saksa tuki Japanin sotilaallista toimintaa Neuvostoliiton selustassa Itä-Aasiassa.

Kuitenkin Suomi oli sitoutunut jo vuonna 1935 Pohjoismaiden yhteiseen puolueettomuuspolitiikkaan, mistä syystä ajatus sotilaallisen avun vastaanottamisesta Neuvostoliitolta tuntui suomalaisista mahdottomalta. Toisaalta Suomessa tiedettiin, että vuodesta 1937 lähtien Stalin oli ”puhdistanut” Puna-armeijan poliittisesti ei-toivotuista henkilöistä. Noin 80 prosenttia Puna-armeijan päällystöstä oli joutunut teloituskomppanian eteen, mistä syystä Neuvostoliiton sotilaallista valmiutta pidettiin heikkona.

Neuvostoliiton luoteisrajan turvallisuus oli paljon tärkeämpi kysymys kuin suomalaiset poliitikot olettivat. Tästä kertoo karulla tavalla se, että Stalinin toimeenpanemat puhdistukset kohdistuivat myös siviiliväestöön. 1930-luvulla Leningradin ja Murmanskin välisellä alueella asui paljon suomensukuisia, suomalaistaustaisia ja suomalaisia, jotka NKVD määritteli poliittisesti epäluotettaviksi. Vuosina 1937–1938 monia heistä syytettiin valtion vastaisesta toiminnasta, valtion omaisuuden tuhoamisesta tai vahingoittamisesta tai sellaiseen toimintaan yllyttämisestä.

Eila Lahti-Argutina kertoo kirjassaan ’Olimme joukko vieras vaan’, että poliittisesti epäluotettavien henkilöiden vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja rankaisutoimet toteutettiin kiintiöperiatteella. Juridisesti pätevää näyttöä valtion vastaisesta toiminnasta ei tarvinnut olla, jotta ihmisiä voitiin lähettää vankileirien saaristoon tai jotta heitä voitiin teloittaa. Siksi vain hyvin harva niistä, jotka joutuivat epäluulojen kohteeksi, vapautettiin. Arviolta 25000 Neuvostoliitossa asunutta suomensukuista, suomalaistaustaista ja suomalaista henkilöä likvidoitiin ennen talvisotaa.

1930-luvun vainot Neuvostoliitossa on selitetty Stalinin vallanhimoisuudella ja raakamaisuudella. Mutta suomalaisten ja monen muun vähemmistökansan kohtelulle on vielä yksi selitys, jonka Eila Lahti-Argutina löytää Vjatsheslav Molotovin kolkoista sanoista: ”Vuosi 1937 oli välttämätön. Vuoden 1937 ansiosta meillä ei ollut sodan aikana viidettä kolonnaa.”

Paavo Hautala sanoo kirjassaan ’Isät meidän itää päin’, että päätös Suomen miehittämisestä tehtiin ennen 10.3.1939 pidettyä NKP:n puoluekokousta. Tämä näkemys on yhtenevä sen kanssa, mitä venäläinen historioitsija Pavel Aptekar on sanonut tukittuaan Venäjän valtion arkistoja: ”Ensimmäinen yksityiskohtainen suunnitelma Suomen sotaa varten laadittiin jo maalis-huhtikuun vaihteessa vuonna 1939.”

Näin ollen Molotov-Ribbentrop -sopimus, jonka Neuvostoliitto ja Saksa solmivat 23. elokuuta 1939, antoi kummallekin suurvallalle niin sanotun työrauhan toimia etupiireikseen katsomillaan alueilla omien tarkoitusperiensä mukaan. 5. lokakuuta 1939 Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat Moskovaan neuvottelemaan ”eräistä konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa: 12.-14. lokakuuta, 3.-4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Mutta tässä vaiheessa oli kysymys enää siitä, suostuiko Suomi toimimaan Neuvostoliiton sanelun mukaan.

Olisiko Suomi siis voinut välttää joutumisen sotaan Neuvostoliiton kanssa? Kyllä. Mutta se olisi edellyttänyt Suomen suostumista sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa, mistä olisi seurannut ajautuminen sotaan Saksan kanssa mahdollisesti jo 9.4.1940, kun Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan, ja viimeistään 22.6.1941, kun Saksa käynnisti Operaatio Barbarossan. Jos historia olisi kulkenut tämän mahdollisuuden mukaisesti, rintamalinja olisi seurannut Suomen länsirajaa.

Millä tavalla näiden asioiden pohtiminen on merkityksellistä nykyään, kun jatkosodan päättymisestäkin on seitsemänkymmentäneljä vuotta? Jalkaväkirykmentti 7:n komentaja Adolf Erik Ehrnrooth on kuullut jo viimeisen iltahuudon. Mutta jos hän olisi keskuudessamme, hän vastaisi omilla sanoillaan: ”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.”

Käsitän tuon niin, että nykyisyyden hallitsemiseen kuuluvat sotasukupolven suomalaisten ponnistusten ja uhrausten kunnioittaminen sekä uskottavan kansallisen puolustuskyvyn ylläpitäminen. Onnittelut kunniamerkin saajille ja kiitos kaikille niille, jotka täyttivät velvollisuutensa viimeistä piirtoa myöten.
   

5. paastonajan sunnuntai
Joh.11:47-53
 

Gustave Doré, Abelin kuolema.

Noin seitsemänkymmentä hermostunutta miestä kohtasivat toisensa yöllisessä neuvonpidossa. Yksi heistä aloitti keskustelun kysyen muilta: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.”

Tällaisen ongelman edessä juutalaisten ylipapit, fariseukset ja suuri neuvosto olivat sen jälkeen, kun Jeesus oli herättänyt kuolleista Lasaruksen. Tämän tunnusteon nähtyään monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Betaniaan lohduttamaan Marttaa ja Mariaa, uskoivat Jeesukseen.

Meidän on vaikea käsittää, miksi juutalaisten uskonnolliset johtajat menivät pois tolaltaan Lasaruksen kuolleista herättämisen vuoksi. Eikö heidän olisi pitänyt iloita siitä, että Jeesus teki Jumalan voimalla ihmetekoja heidän keskuudessaan? Sehän todisti, että profeettojen ennustama ja kauan odotettu messias oli tullut kansansa Israelin tykö.

Mutta ylipapit, fariseukset ja suuri neuvosto eivät nähneet asiaa samalla tavalla kuin kansa. He eivät kokeneet olevansa viroissaan ja tehtävissään kansaa varten, vaan kansa ja temppeli olivat heitä varten. He pitivät yllä tasapainoa Rooman hallinnon ja juutalaiskansan välillä, ja vaikean välitystehtävänsä korvaukseksi he katsoivat olevansa oikeutettuja moniin etuihin.

Maaherra Pontius Pilatus valvoi roomalaista rauhaa Juudeassa, mistä syystä juutalaisten uskonnolliset erimielisyydet kiinnostivat häntä vain yleisen järjestyksen näkökulmasta. Jos jossakin syntyi mellakka, Pilatus lähetti sotaväen osaston taltuttamaan sen. Mutta keisarin virkamiehenä hänen piti huolehtia myös siitä, että tasainen verotulojen virta kulki Jerusalemista Roomaan. Sen vuoksi liiallinen verenvuodatus ei ollut suotavaa.

Pelkäsivätkö juutalaisten johtomiehet siis turhaan? Kyllä, koska Jeesus kieltäytyi ryhtymästä kuninkaaksi, jollaiseksi kansa olisi halunnut korottaa hänet ruokkimisihmeen jälkeen (ks. Joh.6:15). Mutta ylipapit eivät voineet seurata huolestumatta Jeesuksen suosion kasvua. He olivat saaneet virkansa maaherran antaman nimityksen kautta. Kansa, joka ei ollut valinnut heitä, ei myöskään rakastanut heitä.

Evankelista Johanneksen mukaan Kaifas vastasi suurelle neuvostolle: ”Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin, että koko kansa joutuu tuhoon?” Kaifaan sanojen takana oli täyttymätön tarve tulla arvostetuksi. Jeesus oli puolestaan sekä Jumalan että ihmisten suosiossa, mistä syystä hänen toimintansa horjutti vakavasti Kaifaan ja hänen edustamansa järjestelmän uskottavuutta.

Jo aikojen alussa kateus johti Kainin tappamaan veljensä Abelin. "Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa." (Hepr.11:4). Ylipappi Kaifaalla oli yksinoikeus mennä suurena sovintopäivänä temppelin kaikkein pyhimpään ja uhrata siellä koko kansan syntien puolesta. Mutta Kaifaan uhrien savu ei noussut yläilmoihin - niin kuin ei Kaininkaan.

Kateellinen sydän on sielunvihollisen asunto. Mutta Jumala voi käyttää merkillisellä tavalla hyödyksi jopa vastustajiaan. Johannes sanoo Kaifaasta: ”Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.”

Siitä päivästä lähtien juutalaisten suuren neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus. Kyseessä oli salaliitto, jonka neuvosto solmi torjuakseen uhkan, joka kohdistui heidän omaan asemaansa. Pienen johtajapiirin epäluulo kasvoi vihaksi, joka kehittyi murhanhimoksi. Väärän tekonsa he perustelivat välttämättömyydellä: ”Meidän oli pakko toimia niin kuin toimimme. Muuten koko kansa olisi joutunut tuhoon.”

Kaifaan ja hänen johtamansa neuvoston oli kuitenkin turha taistella Jumalan suunnitelmia vastaan. Jeesuksen kuoltua ristillä, he saivat juhlia kaksi päivää ”voittoaan”. Kolmannen päivän aamuna Jeesus nousi kuolleista ja hankki seuraajilleen pysyvän voiton. Tästä viimeisestä villityksestä tuli Jumalan vastustajille pahempi kuin se ensimmäinen (ks. Matt.27:62–64).