sunnuntai, 24. tammikuu 2021

KRISTILLISESSÄ USKOSSA EI OLE KAHTA KORIA

Suomen. ev.-lut. kirkon emeritus arkkipiispa John Vikström on ottanut kantaa luterilaiseen käsitykseen avioliitosta. Kanava -lehdessä 1/2021 ja Suomen kuvalehdessä 22.1.2021 hän sanoo muun muassa:

”Avioliittokäsityksen laajentamista pohdittaessa on näin ollen paikallaan harkita, olisiko mahdollista luoda järjestys, jossa vanhan perinteen mukaisesti olisi kaksi avioliittokäsitystä rinnakkain, laajempi avioliittokäsitys ja nykyinen käsitys. Tällöin eri käsitysten kannattajat saisivat pitää kiinni omasta käsityksestään, eikä toista käsitystä tarvitsisi pitää esteenä toisen olemassaololle.

Eri käsitykset eivät olisi toistensa ehdottomia vastakohtia, koska laajempi käsitys, joka ei määrittele osapuolten sukupuolta, ei sulkisi suppeampaa pois vaan antaisi sille riittävän tilan.

Ei olisi siis kyse mistään kokonaan uudesta avioliittokäsityksestä, kuten nimikin sanoo, vaan voimassa olevan käsityksen laajentamisesta. Sen keskeiset elementit siirtyisivät uuteen käsitykseen osapuolten sukupuolta koskevaa osaa lukuun ottamatta. Käsitysten välillä vallitsisi siis merkittävä kontinuiteetti. Tämä ei ole mikään optimaalinen ratkaisu, mutta luultavasti ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta.

Emeritus arkkipiispa Vikström on samanaikaisesti sekä oikeassa että väärässä. Hän on oikeassa siinä, että Suomen ev.-lut. kirkon kirkkokäsikirjoissa avioliittoon vihkimisen kaava seurailee muutosta, joka yhteiskunnassamme on tapahtunut reilun sadan vuoden aikana. Mutta hän on väärässä siinä, että luterilainen käsitys avioliitosta perustuu Martti Lutherin Vähään Katekismukseen ja kulloiseenkin kirkolliskokouksen hyväksymään kirkkokäsikirjaan.

John Vikström on niin oppinut teologi, että hän ei voi vedota tietämättömyyteensä siitä, että Luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan avioliitosta muissakin osissa kuin Vähässä katekismuksessa, esimerkiksi Martti Lutherin kirjoittamissa Isossa katekismuksessa ja Avioliittoon vihkimisen kaavan esipuheessa.

Martti Lutherin käsitys avioliitosta ei ole läheskään niin patriarkaalinen kuin John Vikström antaa ymmärtää. Isossa katekismuksessa Luther sanoo: ”Jos on määrä säilyttää avioliitto puhtaana, silloin on miehen ja vaimon yhdessä asuessaan ennen kaikkea säilytettävä keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, niin että he rakastavat toinen toistaan koko sydämestään ja ovat toisilleen täysin uskollisia.” (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, sivu 359. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1990).

Kun siis miehen ja naisen on säilytettävä avioliitossaan ennen kaikkea keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, asia on nähtävä niin, että jo vuodesta 1529 lähtien – jolloin Luther julkaisi teoksensa Der Grosse Katechismus – luterilaisuuden piirissä on pidetty aviopuolisoja tasaveroisina kumppaneina. Rakkaus ja yksimielisyys eivät voi elää suhteessa, jonka toinen osapuoli alistaa toista. Tässä Martti Luther oli edellä omaa aikaansa.

Toisekseen on selvää, että Luterilaiset tunnustuskirjat pitäytyvät Jeesuksen ja apostolien opetuksiin avioliiton purkamattomuudesta, molemminpuolisesta yksiavioisuudesta ja joidenkin ihmisten kelpaamattomuudesta avioliittoon, mitkä sitten lienevätkin syyt viimeksi mainittuun. Jos Raamatusta ja Luterilaisista tunnustuskirjoista haluaa saada tukea sukupuolineutraalille avioliitolle, pitää harrastaa hyvin rohkeaa tulkinnallista akrobatiaa. Sen lisäksi pitää ottaa vastuu siitä, että tavalliset luterilaiset uskovaiset eivät kykene loikkimaan trapetsilta toiselle.

John Vikström on samanaikaisesti sekä oikeassa että väärässä myös siinä, kun hän sanoo: ”Tämä ei ole mikään optimaalinen ratkaisu, mutta luultavasti ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta.”

Luterilaisen avioliittokäsityksen laajentaminen ei ole todellakaan mikään optimaalinen ratkaisu, sillä se avaa keskustelun siitä, kuinka monta osapuolta kristillisessä avioliitossa voi olla. Jeesus ja apostolit eivät puhuneet moniavioisuuden puolesta, vaikka he tiesivät, että Aabrahamilla oli vaimonsa Saaran lisäksi jalkavaimo Haagar ja että Jaakobilla oli vaimonsa Lean lisäksi toisena vaimonaan tämän sisko Raakel. Jos vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat ne periaatteet, joiden mukaan Suomen ev.-lut. kirkko navigoi nykyajassa, silloin on johdonmukaista hyväksyä myös moniavioisuuden patriarkaaliset, matriarkaaliset ja sukupuolineutraalit muodot.

Luterilaisen avioliittokäsityksen laajentaminen ei ole ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta. Toinenkin vaihtoehto on olemassa. Emerituspiispat Eero Huovinen ja Wille Riekkinen ovat todenneet, että Suomen ev.-lut. kirkon on käytännöllisempi luopua oikeudestaan vihkiä avioliittoon kuin venyttää Raamatun tulkintaansa ja Luterilaisten tunnustuskirjojen tulkintaansa kysymyksessä: ”Mitä kristillinen avioliitto on?”

Kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan maaliskuussa 2017, Wille Riekkinen oli sitä mieltä, että Suomen ev.-lut. kirkon piti omaksua laajennettu käsitys avioliitosta ja sitä vastaavat käytännöt kirkkokäsikirjaansa. Vuonna 2020 Wille Riekkinen kuitenkin asiaa mietittyään ilmaisi kannattavansa Eero Huovisen esitystä.

Esipuheessaan avioliittoon vihkimisen kaavaan Martti Luther sanoo: ”Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä.” (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, sivu 318. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1990). Katsoessaan avioliiton kuuluvaksi yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin Martti Luther oli jälleen edellä aikaansa.

Siviilivihkiminen kohtelee kaikkia pareja samanarvoisesti. Koska yhteiskunnallinen tilanne on muuttunut Suomessa ja muissa länsimaissa noin sadan vuoden aikana sellaiseksi, että avioliittoa ei pidetä enää purkamattomana miehen ja naisen yhteiselämän instituutiona, Suomen ev.-lut. kirkko on joutunut paikalle, jossa sen täytyy valita linjansa. Kaksilla rattailla ei voi ajaa, koska rattaat vetävät eri suuntiin.

Siviilivihkimisen ei luulisi olevan ongelma niille Suomen ev.-lut. kirkon jäsenille, jotka tuovat esiin sitä, etteivät he usko Jumalan olemassaoloon. Luterilaisuuden olemuksesta käsin on oikeutettua kysyä heiltä, miksi he pyytävät siunausta elämäänsä Jumalalta, johon he eivät usko. Jotkut vastaavat tähän kysymykseen toteamalla, että he eivät pyydä siunausta Jumalalta vaan kirkolta.

No, jos asia on näin, silloin Suomen ev.-lut. kirkolla ei ole mitään todellista annettavaa heille. On näet niin, että luterilaisilla kirkoilla ei ole siunausten varastoa, josta papit voivat jakaa onnea ja menestystä jokaiselle, joka niitä tarvitsee. Roomalaiskatolinen kirkko kyllä katsoo omistavansa ”uskossa poisnukkuneiden Kristuksen pyhien ansiovaraston”, jonka siunaukset riittävät kaikille ja kaikkeen. Mutta uskonpuhdistajat Martti Luther, Philip Melanchton ja Luterilaisten tunnustuskirjojen yli kahdeksan tuhatta allekirjoittajaa hylkäsivät tämän paavi Klemens VI:n laatiman dogmin, joka antoi oikeutuksen anekaupalle.

Mistä sitten kristitty saa siunauksen elämäänsä, jos ei kotikirkkonsa alttarilta? Luterilainen katsanto on, että siunaus tulee Jumalalta niille, jotka tahtovat elää hänen sanansa mukaisesti. Jumalan ja ihmisten välimiehenä on Jumalan Poika, Jeesus Kristus, joka on lunastanut omakseen jokaisen, joka uskoo häneen. Jumalan ja ihmisen väliin ei pidä asettaa mitään eikä ketään, jolle Isä ei ole antanut välittäjän asemaa. Korkeimman aittoihin eivät pääse varkaat, koit eivätkä ruosteet. Minkä oven Jumala avaa, sitä ihminen ei voi sulkea. Ja minkä oven Jumala pitää suljettuna, sitä ihminen ei voi avata.

Voimassa olevassa Kirkkojärjestyksen 1. luvun 1. pykälässä sanotaan:

”Suomen evankelisluterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Kirkkojärjestyksen 1. luvun 1. pykälä on kaiken sen kautta, mihin se viittaa, Suomen ev.-lut. kirkon perustuslaki. Vain kirkolliskokous voi muuttaa sitä, ja siihenkin se tarvitsee suuren määräenemmistön. Kirkkomme liberaalit tahot syyttävät usein kirkkomme konservatiivisia tahoja siitä, että ne jarruttavat kehitystä ihan vain jarruttamisen halusta. Tähän voi kuitenkin todeta, että Suomessa tavaksi tullutta perustuslain yli kävelemistä ei kannata omaksua luterilaiseen kirkkoon, jos kirkko haluaa pysyä yhtenä.

On oikeutettua kysyä myös: ”Mikä merkitys on sellaisella kirkolla, joka ohjaa jäseniään toisenlaiseen kristillisyyteen kuin, minkä se ilmaisee tunnustuksessaan ja järjestysmuodossaan?” Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko on pyhien yhteys, jossa evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Luterilainen kirkko ei vie ihmisiä autuuteen uskomalla heidän puolestaan kaiken, mikä kristilliseen uskoon kuuluu, vaan se kutsuu ihmisiä uskomaan Jeesukseen Kristukseen, Vapahtajaan, ja tukee heitä Jumalan sanan opetuksella, kasteen ja ehtoollisen sakramenteilla sekä esirukouksin.

Entinen Porvoon piispa Björn Vikström, joka on John Vikströmin poika, on puhunut ja kirjoittanut laajasti niin kutsutun kahden korin teologian puolesta. Sillä tarkoitetaan, että kristillisessä uskossa on yhtäältä muuttumattomien totuuksien kori sekä toisaalta muuttuvien eli ehdonvallan alaisten totuuksien kori. Björn Vikström haluaa ajatella, että kristillinen käsitys avioliitosta kuuluu muuttuvien totuuksien koriin.

Perinteisen luterilaisen teologian vastaus tähän isä ja poika Vikströmin harrastamaan uusteologiaan on, että jakamattoman kirkon uskossa, johon Suomen ev.-lut. kirkkokin sitoutuu tunnustuspykälässään, ei ole kahdenlaisia totuuksia. Luopuminen yhdessä asiassa siitä, mitä Jeesus ja apostolit opettivat, johtaa luopumiseen kaikessa siitä, mitä Jeesus ja apostolit opettivat.

Kirkkomme omaksumien käytäntöjen kohdalla voimme kuitenkin ajatella, että on olemassa hyödyllisten ja säilytettävien asioiden kori sekä hyödyttömien ja poistettavien asioiden kori. Koska avioliittoon vihkiminen ei ole luterilaisittain katsottuna sakramentti, luterilaisen kirkon ei tarvitse takertua oikeuteensa vihkiä avioliittoon. Siitä on mahdollista luopua. Sen myötä lopetettaisiin tietysti myös kirkon jäsenten yksityiselämän holhoaminen.

Toisin kuin emeritus arkkipiispa John Vikström en usko siihen, että Suomen ev.-lut. kirkossa eri avioliittokäsitysten kannattajat saavat pitää kiinni omasta käsityksestään niin, ettei toista käsitystä pidetä esteenä toisen olemassaololle. Tällainen sivistynyt ja kohtelias toisen vakaumuksen kunnioittaminen kesti kirkossamme vähän aikaa sen jälkeen, kun kirkolliskokous oli avannut papinviran niille naisille, joilla oli koulutuksellinen pätevyys ja seurakunnan vokaatio Suomen ev.-lut. kirkon papinvirkaan. Sitten alkoi molemminpuolisen provosoimisen ja provosoitumisen aika kirkossamme.

Minähän olen tietenkin vain emeritus kirkkoherra, mistä syystä minua ei tarvitse pitää viisaampana kuin emeritus arkkipiispaa. Olen kuitenkin tehnyt työni seurakuntaelämän kentällä, jossa todelliset ”uskonsodat” käydään. Olen joutunut ottamaan vastaan sylkeä naamalleni, vaikka en ole antanut aihetta tunnevaltaisiin reaktioihin. Provokaattorit ja provosoitujat ampuvat mielellään niitä, jotka yrittävät auttaa kentällä viruvia haavoittuneita.

Olenpa ollut teologien kokouksessakin, jossa eräs alustaja ehdotti sellaisia uusia kirkollisia toimituksia kuin avioeron siunaaminen ja abortin siunaaminen. Käytin puheenvuoron siitä, mitä siunaus on Raamatun ja Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ja mitä kirkon tulee siunata ja mitä sen ei tule siunata. Minun jälkeeni eräs kollega pyysi puheenvuoron, jonka hän aloitti haukkumalla kirkkomme konservatiivit radikaalifeminismistä tutuilla iskusanoilla. Hänen äänensä värisi, ja hänen kasvonsa punottivat vihasta.
    

maanantai, 21. joulukuu 2020

KONTEKSTI, TILANNE JA HETKI

Eläkkeelle jäätyäni olen vapaa kirjoittamisen pakosta.

Tarkoitan sitä, että voin kirjoittaa, mitä haluan, milloin haluan ja olla kirjoittamatta, kun kypsyttelen ajatuksiani. Työntäyteisimpinä virkavuosinani minun täytyi kirjoittaa monta saarnaa kuukaudessa, laatia toimintasuunnitelmia ja -kertomuksia, valmistella hyvin perusteltuja esityksiä kirkkoneuvostolle ja tehdä paljon muita kynäilysuorituksia.

Nyt ei tarvitse. Oikeastaan voisin olla hiljaa kuin hiiri. Suomalainen sananlasku sanoo: "Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa." Mutta Vanhan Testamentin Saarnaaja sanoo: "On aika olla vaiti ja aika puhua." (Saarn.3:7). Riippuu kontekstista, tilanteesta ja hetkestä, milloin on parempi vaieta kuin puhua ja milloin on parempi puhua kuin vaieta. Sama pätee kirjoittamiseen ja muunlaisiin ulostuloihin.

Kontekstia, jossa nykyajan kynäilijät toimivat, kutsutaan informaatiotulvaksi. Se tarkoittaa, että julkaistua tietoa on enemmän kuin kukaan ihminen tai mikään joukko ihmisiä kykenee seulomaan, lukemaan ja vertaisarvioimaan. Toisaalta sosiaalinen media on tehnyt informaatiotulvalle kyseenalaisen palveluksen muuttamalla sen disinformaatiotulvaksi, mikä tarkoittaa sitä, että tosiasiat häviävät mielipiteille.

Huomiotaloudessa vain peukutukset merkitsevät jotain. Sillä ei ole merkitystä, osoittaako peukku ylöspäin vai alaspäin. Kumpikin suunta on huomion kannalta saman arvoinen. Saako jonkun Facebook- tai Twitter-päivitys kiitoksia, hymiöitä ja sydämiä vaiko naamoja turpa nurinpäin, ilkeitä räkänauruja tai vihapuheeksi luokiteltavia kommentteja, on myös merkityksetöntä huomion kannalta, sillä rahan tekemisen näkökulmasta kaikki käy.

Niiden, jotka julkaisevat kirjoituksiaan sosiaalisessa mediassa lisätäkseen informaatiota, vähentääkseen disinformaatiota ja käydäkseen keskustelua siitä, mikä ylipäätään on faktaa, täytyy uskoa vahvasti, että tosiasioiden esiin tuominen saa ihmismassat tarkistamaan mielipiteitään. Toivotan Korkeimman siunausta, voimaa ja rohkeutta niille harvoille totuuden puhujille.

Tilanteet puolestaan ovat vaihtelevia, kuten jokaisen elämää nähneen ja kokeneen ihmisen voi olettaa tietävän. Uudessa Testamentissa apostoli Paavali neuvoi roomalaisia sanoen: "Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room.12:15). Jeesus ei sanonut niin, mutta hän teki niin. Kaanan häissä hän muutti kuusi saavillista vettä viiniksi, koska viinin ehtyminen olisi merkinnyt hääilon muuttumista suruksi (ks. Joh.2:1-12).

Toisaalta Uuden Testamentin lyhin ja puhuttelevin jae on: "Jeesus itki." (Joh.11:35). Missä hän itki ja minkä takia? Betaniassa, koska hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut. Jeesus kävi siis suremassa menettämäänsä ystävää - siinäkö kaikki? Ei, vaan hän herätti Lasaruksen kuolleista, mikä oli yksi hänen suurimmista tunnusteoistaan.

Joku voi sanoa, että tunnusteoillaan Jeesus herätti paljon huomiota. Niin varmaan herättikin, mutta saamastaan huomiosta hän ei hyötynyt taloudellisesti. Päinvastoin heti Lasaruksen kuolleista herättämisen jälkeen Jeesuksen vihamiehet päättivät ottaa hänet hengiltä (ks. Joh.11:45-53). Miksi he vihasivat häntä? Siksi, että kääntämällä kuoleman elämäksi, murheen iloksi ja pelon rohkeudeksi Jeesus teki tyhjäksi heidän valtansa.

Pelko, kärsimys ja kuolema ovat joidenkin ihmisten valtalähteitä. He vetoavat näihin kolmeen niin hienovaraisesti, että kuulijat ja/tai lukijat eivät huomaa, kuinka heihin vaikutetaan. Kun nykyään jotkut kirjoittajat pyrkivät avaamaan sitä, mitä kristityn vapaus on, he osoittavat ajattelevansa ja toimivansa toisin kuin vallitseva paradigma edellyttää. Lievin seuraamus tästä on, että he menettävät ystäviään. Toivotan kaikille, jotka uskaltavat lähteä leirin ulkopuolelle Mestarin häpeää kantaen (vrt. Hepr.13:13), Korkeimman siunausta. 

Entä hetket? Elämmekö hetkien jatkumossa, vai ovatko hetket toisistaan riippumattomia esimerkiksi niin, että eilinen ei vaikuta tähän päivään ja tämä päivä ei vaikuta huomiseen?

Lyhin aikayksikkö, jolla on merkitys tuntemassamme maailmassa, on nimeltään Planckin aika. Se on noin 5,39 x 10^-44 sekuntia. Koska emme kykene tajuamaan niin lyhyttä hetkeä, kokemuksemme ajasta rytmittyy sen mukaan, minkä pystymme käsittämään, eli sekunteihin, minuutteihin, tunteihin, vuorokausiin, viikkoihin, kuukausiin ja vuosiin.

Kun joku sanoo olevansa hetken lapsi, hän tarkoittanee, että eiliset ovat hänelle menneitä ja että huominen ei ole ihan vielä. Kuitenkin todellisuudessa jokaiseen sekuntiimme kuluu valtava määrä Planckin ajan mittaisia hetkiä, jotka muuttuvat välittömästi menneiksi hetkiksi. Näin ollen jo yksi sekunti on hetkien jatkumo. Ehkä kvanttimaailmassa on olentoja, jotka elävät Planckin ajan hetkiä yksi kerrallaan, mutta ihmisille sellainen on mahdotonta.

Koska elämme ajan jatkumossa, historia vaikuttaa nykyisyyteen ja nykyisyys vaikuttaa tulevaisuuteen. Tämä päivä voi olla erilainen kuin eilinen, vaikkapa sillä tavalla, että eilen oli pohjoistuuli ja kahdenkymmenen asteen pakkanen mutta tänään on etelätuuli ja viisi astetta lämpimän puolella. Kuitenkin sääilmiöt noudattavat pitkällä aikavälillä jotakin kehityskulkua.

Jos purjehtija ottaa tavoitteekseen ylittää valtameri ja hän yrittää sitä niin, että seilaa aina myötätuuleen, hänen täytyy tietää, millä leveysasteilla puhaltavat tasaiset pasaatit. Muuten purjehtija joutuu harhailemaan merellä ajautuen, milloin mihinkin suuntaan. Vastaranta ei lähene, koska purjehtijan navigoimisen taito on heikko.

Kristinuskon totuusväittämiä ei voi todistaa tosiksi lyhyillä havaintosarjoilla elämästä. Historiastaan irrotettuina ne tuntuvat peräti järjettömiltä. Vuosikymmenien varrella olen kohdannut monia, joiden lyhyt elämänkokemus on kannustanut heitä kiivailemaan kristinuskon puolesta tai sitä vastaan. Itsekin aloitin kristityn vaellukseni suuremmalla innolla kuin taidolla.

Mutta jos kristinusko olisi filosofia, vaihtaisin sen johonkin nykyajan ihmisiä parhaiten puhuttelevaan aatteeseen. Koska kristinusko ei ole filosofia, pidän kiinni sen totuusväittämistä ja navigoin niiden avulla elämän valtameren toiselle rannalle. Navigare necesse est, vivere non est necesse. Jokaiselle, joka tekee samoin, toivotan Jaakko Löytyn sanoin: "Soihtunne valaiskoon nyt tätä maailmaa."
    

maanantai, 19. lokakuu 2020

SUUNNAN TAJU

21. sunnuntai helluntaista
Luuk.10:1–12

Sallatunturista_vanhaan_Sallatunturiin_2

 

Kaikkivaltias Jumala.
Sinun sanasi loi meidät.
Sinun äänesi kutsui meitä.
Sinä kokosit yhteen pelkkiä ihmisiä.
Anna meidän olla uusia ihmisiä,
toivon ja rauhan yhteisö sekasortoisessa maailmassa.
Panithan oman nimesi suuhumme
ja oman työsi käsiimme.

Olemme matkalla oleva kansasi.
Meillä on takanamme pitkä historia
täynnä sekä valoa että pimeyttä.
Rukoilemme sinua: siunaa tulevaisuutemme.
Vieroita meidät
väärästä varmuudesta,
itseriittoisuudesta
ja ylpeydestä,
jotka kietovat ja pitävät meitä vankinaan.
Tee meistä mieluummin köyhiä ja epävarmoja,
kuin valtaan ja loistoon kahlittuja,
jotta ymmärtäisimme jälleen evankeliumin
ja seuraisimme Poikaasi Jeesusta Kristusta.

Hänen nimessään
meidän on pyydettävä sinulta anteeksi
kaikkia rikkomuksia,
joihin kirkkosi on langennut:
lyhytnäköisyyttä,
typeryyttä,
turhamaisuutta,
oman edun tavoittelua,
ylimielisyyttä,
vallanhimoa,
hallitsemista,
väkivaltaa, vainoa
ja uskonsotia.

Meidän on pyydettävä sinulta anteeksi,
ettei kirkkosi kykene näkemään,
mihin suuntaan sen on kuljettava.
Anna anteeksi, että vaikenemme,
kun pitäisi puhua,
ja että puhumme, kun pitäisi kuunnella.
Anna anteeksi, että vetäydymme, kun pitäisi astua esiin,
ja että asetumme huomion kohteiksi,
kun pitäisi huomata toiset.

Opeta meitä palvelemaan tunkeilematta
ja auttamaan nöyryyttämättä.
Anna meidän nähdä itsemme oikeassa valossa,
että osaamme huolehtia niistä,
joista ei kukaan muu ei välitä.
Anna meille mieluummin hengellistä
kuin maallista rikkautta.
Anna mieluummin rakkautesi lahja
kuin säännöllinen viikkotyö,
mukava palkka,
kertyvät kokemuslisät,
pitkät vuosilomat
ja riittoisa eläke.
Kun lähetät meidät, ja me pelkäämme,
auta meitä luottamaan sinun uskollisuuteesi.

Herra, Jeesus.
Vain sinä saat aikaan uskovien ykseyden.
Auta meitä, eri leireihin jakautuneita,
näkemään kuppikuntaisuuden mielettömyys
ja tuntemaan surua sen takia.
Älä anna meidän tyytyä siihen, kuinka asiat ovat,
vaan auta tekemään työmme
lupaamastasi tulevaisuudesta käsin
uskoen, että sinä luot uudeksi kaiken.

Rukoilemme sinua,
että saisimme tehdä asuttavaksi sen,
mikä on asumatonta,
täyttää merkityksellä sen,
mikä on merkityksetöntä,
ja odottaa uusia taivaita ja uutta maata,
joissa vanhurskaus vallitsee.
Ylistämme sinua,
sillä sinä olet merkinnyt meidänkin nimemme
Elämän kirjaan.

(Kirjoittajan mukailemia Huub Oosterhuisin rukouksia kirjasta ’Sanasi on lähellä’).

Luukkaan evankeliumin neljännessätoista luvussa on Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä, jossa kuningas sanoo palvelijalleen: ”Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi.” (Luuk.14:23). Kun liitämme sen jatkoksi neuvon, jonka Jeesus antoi lähettämilleen seitsemällekymmenellekahdelle oppilaalleen: Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään.” (Luuk.10:4), saamme lähetyskäskyn, jota emme ole ennen kuulleet.

Alkuseurakunnan aikana taivasten valtakunnan samoman julistamisella oli niin kiire, että toimintasuunnitelmien ja talousarvioiden tekemiseen sekä palaverien pitämiseen ei ollut aikaa. Jeesuksen lähettiläät eivät laskelmoineet, kuinka paljon mikäkin sijoitus tuotti voittoa tai tappiota. He eivät kantaneet mukanaan mitään turhaa, eivät edes kaikkea välttämätöntä. He lähtivät liikkeelle luottaen siihen, että heidän julistamansa evankeliumi kokosi satoa iankaikkiseen elämään.

Nykyisessä kirkossamme tämä alkuseurakunnan eetos on vaihtunut asenteeseen: ”Istu toimistossasi lukien Kipan Akkunaa, kirkkohallituksen yleiskirjeitä, Kirkon virka- ja työehtosopimusta ja Finlexia, vaihtaen sähköpostia, osallistuen Teams-palavereihin, vastaanottaen ja soittaen puheluita, valmistellen hallintoelinten kokouksia, järjestäen arkistoa, tehden tilastoja, kirjoittaen raportteja, suunnitellen jumalanpalveluksia ja toivoen, että kirkko on sunnuntaina täynnä.”

Alkuseurakunnan kevyt ja ketterä kirkkolaiva on vaihtunut raskaaseen ja hidasliikkeiseen risteilyalukseen, joka luottaa korkeisiin laitoihinsa ja vedenpitäviin laipioihinsa. Se on historiallisen kehityksen tulos. Mutta on aiheellista kysyä, onko tämän nykyaikaisin navigointivälinein varustetun risteilyaluksen miehistö selvillä siitä, mihin se on viemässä matkustajiaan. Jos suunnan tajua voi mitata jollakin mittarilla, niin seurakuntien henkilöstö-, talous- ja yleishallinnon monet pikkutärkeät tehtävät sekä toiminnan monitouhuisuus viittaavat sihen, että alus on matkalla ei minnekään.

Kun luonnossa liikkuja menettää suunnan tajunsa eli eksyy, ensimmäinen asia, joka hänen pitää tehdä, on olla hätääntymättä. Hänen pitää antaa katseensa kiertää täysi ympyrä ja tarkkailla, näkyykö maastossa kiinnekohtia. Samalla hänen kannattaa kuulostella, mistä suunnasta kantautuu tuttuja ääniä. Paksussa sumussa tai täydessä pimeydessä on parempi pysähtyä ja tehdä tulet kuin harhailla kilometrejä väärään suuntaan. Paras keino välttää koko tilanne on pitää mukanaan kartta ja kompassi ja käyttää niitä jatkuvasti.

Joku voi tietysti kommentoida, että paras keino eksymistä vastaan on kotona pysyminen. Mutta kristillinen usko on liikkeellä olemista, kulkemista tavoitetta kohti. ”Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” sanotaan heprealaiskirjeessä (Hepr.13:14).

Vuodet, vuosikymmenet, vuosisadat ja vuosituhannet ovat vain aikaa. Jumalan sanan lupaukset ovat ikuisia. Toki me elämme ajassa – mutta jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä (ks. 1.Kor.15:19).

Siksi ei ainoastaan meidän vaan myös kaikkien kristittyjen pitää olla selvillä taivasten valtakunnasta ja siitä, miten sinne päästään. Kirkon on paras keskittyä tärkeimpään eli perustehtävänsä toteuttamiseen. Siihen ei tarvita raskaita ja kalliita rakenteita. Jumalan sana sekä kaikki Herramme käskemät asiat ovat karttamme ja kompassimme.

   

torstai, 27. elokuu 2020

VAALI HYVÄÄ KIELTÄ

13. sunnuntai helluntaista
Sananl.18:4‒8,21


l%C3%A4hdepuro_Hangasharjussa_leiska.jpg
 

Suomen kirjakieli on uhanalainen. Joukkotiedotusvälineiden palveluksessa työskentelevät toimittajat ja muut kielen ammattilaiset eivät enää osaa kirjasuomea; tai pakkotahtisen työnsä takia he eivät ehdi miettiä, kuinka asiat sanotaan tyylikkäästi suomeksi.

Suomen kirjakieli on uhanalainen myös siksi, että julkisten yhteisöjen viranhaltijat ovat kautta aikojen vaalineet hallintokieltä, joka etäännyttää vallan käyttäjät ja vallankäytön kohteet toisistaan. Niin sanottu virastosuomi on täynnä vierasperäisiä käsitteitä ja rakenteita, koska ei ole tarkoituskaan, että suomenkielinen kansalainen ymmärtäisi sanoman ensi kuulemalta. Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että sama seikka koskee hallintoruotsia.

Kolmanneksi suomen kirjakieltä uhkaavat teknosuomi, google-suomi, suolanti ja finlenska, jotka leviävät tekstiviestien, sähköpostiviestien sekä maailmanlaajuisen tietoverkon keskusteluyhteisöjen kautta. Kun nuorisomme varttuu digitelevisio, tietokone ja älypuhelin seuranaan, se ei lue oma-aloitteisesti Kalevalaa, Seitsemää veljestä tai Rautatietä. Jotta suomalaiset nuoret tutustuisivat näihin kirjallisuutemme mestariteoksiin, ne on tarjottava heille sarjakuvina tai elokuvina, mieluiten dvd-tallenteina.

Ei ole yhdentekevä asia, millä ja millaisella kielellä viestitämme toisillemme. Raamatussa sanotaan: ”Niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.” (Sananl.18:21).

Yhteiskunnassa on ihmisiä monesta sukupolvesta. Jotta jokainen yhteiskunnan jäsen voisi tuntea kuuluvansa tähän ihmisyhteisöön, hallinnon ja viestimien tulee käyttää selkeää ja yleistajuista kieltä. Ja jotta sukupolvien väliin ei syntyisi kielikuilu, sujuvaa äidinkieltä ‒ olipa se sitten suomea, saamea, ruotsia, venäjää tai jotain muuta kieltä ‒ on opetettava kouluissamme. Myös toisen kotimaisen kielen säilyttäminen oppivaatimuksissa on perusteltua tästä näkökulmasta. Useamman kuin yhden kielen osaaminen madaltaa kuilua niiden välillä, joilla on keskenään eri äidinkieli.

Mutta Raamatun opetus kielestä ja sen vaalimisesta on paljon syvempi kuin, mitä kerroin edellä. ”Kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli. Meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma.” sanoo apostoli Jaakob (Jaak.3:5‒6).

Huonosti harkittu puhe, etenkin harkittu paha puhe kuulostaa monien ihmisten korvissa totuudelta. Kun ihmiset uskovat puoli- ja osatotuudet, jotka syötetään heille taitavasti, heitä on helppo johdatella ottamaan riskejä ja tekemään tekoja, joihin he eivät olisi muuten valmiit. Johdattelijat toki tietävät valehtelevansa, mutta niin kauan kuin heille kasautuu valtaa ja mammonaa sellainen pikkuseikka ei häiritse heidän rauhaansa.

Kuluneen vuosikymmenen aikana suomalaiset ovat oppineet tuntemaan käsitteen vihapuhe. Sillä tarkoitetaan tahallista panettelemista, loukkaamista tai väkivaltaan yllyttämistä, joka kohdistuu johonkin joukkoon ihmisiä. Vihapuhe ei ole kuitenkaan juridinen termi, vaan rikoslaki puhuu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Jos vihapuhe määriteltäisiin juridisesti, päädyttäisiin tilanteeseen, jossa turhautuneisuuden, suuttumuksen ja vihantunteiden julkinen ilmaiseminen olisi rikos.

Toisaalta vihapuheen juridinen määrittely antaisi lisää valtaa niille, jotka johdattelevat tietämättömiä ihmisiä tarjoamalla heille yksinkertaistettuja maailmankuvia. Jo nyt Suomen oikeuslaitos hakee ennakkotapausten avulla rajaa siihen, millaista kieltä julkisuudessa saa käyttää. Koska sanoma- ja aikakauslehdet sekä internet ja sosiaalinen media ovat julkisia keskustelualustoja, taitamattomat ja varomattomat keskustelijat voivat joutua käräjille sanoistaan. Tästä on lyhyt askel siihen, että yhteiskunnassa on pieni joukko sallittuja ja suuri joukko kiellettyjä puheenaiheita.

Kenen etua tällainen sananvapauden kaventaminen palvelee? Ei ainakaan niiden, jotka haluavat, että yhteiskunnalliset epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet tulevat korjatuiksi. Toisaalta kun ihmiset eivät käytä Luojan antamaa järkeään arvioidakseen, missä kontekstissa, tilanteessa tai tunnetilassa heidän kanssaihmisensä esittävät ja möläyttävät mielipiteitään, kaikenlaisesta pikkumaisesta pahastumisesta ja kantelemisesta tulee normi. Herkkähipiäisyys ei lisää eikä paranna keskustelua – se loitontaa ihmisryhmiä ja vahvistaa epäluulon ilmapiiriä.

Koska maailma on täynnä valhetta ja vihapuhetta, Raamatun moraaliopetukseen perustuva hyvän puheen vaaliminen on monien ihmisten mielestä turhaa. Välinpitämättömyyttä kielen ja sanoman oikeellisuutta kohtaan perustellaan sanoen: ”Olivatpa puheemme tosia tai epätosia, ne hukkuvat sameaan tietotulvaan.”

Mutta meistä itsestämmehän se riippuu, onko tietovirta samea vai kirkas. Jokainen voi tehdä hyvän puhetavan eteen jotakin, jos vain haluaa. Kristitylle tämä tarkoittaa, että hänen pitää olla hidas loukkaantumaan ja sitäkin hitaampi loukkaamaan. Vaikka laki kykenee hillitsemään ihmisten epäsosiaalista käyttäytymistä, mikään laki ei pysty parantamaan ihmisten epäsosiaalisia asenteita. Parannus alkaa siitä, että otamme todesta Jumalan sanan.

”Syvä kuin meri on harkittu puhe, virraksi paisuu viisauden lähde.” (Sananl.18:4).
    

tiistai, 11. elokuu 2020

ETSIKKOAIKOJA

11. sunnuntai helluntaista
Luuk.4:23−30


eloa_kypsyy_korjuuseen.jpg
                                   Eloa kysyy korjuuseen. Lappajärven kirkko.


Jeesus tuli Nasaretiin, jossa hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagoogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi kohdan, jossa sanottiin:

”Herran Henki on minun ylläni,
sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
(Jes.61:1−2).

Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagoogassa olivat, katsoivat tarkasti Jeesukseen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Nasaretin asukkaat huokasivat ihastuneina ja odottivat, mitä Jeesus sanoisi seuraavaksi. Tämähän oli jo saavuttanut mainetta muissa Galilean kylissä. Kuitenkin nasaretilaiset sanoivat: ”Eikö tuo ole Joosefin poika?” Jeesus vastasi heille: ”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!”


Tämä Luukkaan evankeliumin katkelma paljastaa jännitteen, joka oli Jeesuksen ja hänen kotikaupunkinsa asukkaiden välillä. Nasaretilaiset ajattelivat, että heillä oli jonkinlainen osakkuus Jeesuksen maineeseen ja tunnustekoihin, koskapa Jeesus oli lähtöisin heidän keskuudestaan. Oman kylän suuren pojan kuuluisuus oli kaikkien nasaretilaisten kuuluisuutta.

Jeesus todella nosti Nasaretin maailmankartalle. Hän näytti Jerusalemin hienostoihmisille ja Kapernaumin nousukkaille, että pienessäkin kylässä on voimaa. Hän teki pienestä Nasaretista profeetan kaupungin. Nyt hän tuntui lupaavan tehdä siitä myös messiaan kaupungin. Tämä kaikki hiveli nasaretilaisten itsetuntoa.

Mutta Jeesus ei halunnut olla nasaretilaisten yhtiökumppani eikä heidän maailmankartalle juoksijansa. Hänellä oli kotikaupungilleen toisenlainen sanoma: profeettojen ennustama armon aika oli käsillä ja se aika piti käyttää oikein. Nasaretilaisten, jotka seurasivat alttiisti mielihalujaan, tuli ottaa todesta Jumalan sana ja elää sen mukaan.

”Älä rupea saarnaamaan meille parannusta. Kyllä me tunnemme sinut.” nasaretilaiset ajattelivat. Mutta myös Jeesus tunsi kotikaupunkinsa väen perinpohjaisesti. Siksi hän sanoi heille: ”Kohta te pyydätte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’ Mutta totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

Nasaretilaiset eivät kestäneet Jeesuksen totuudellisia sanoja, vaan raivostuivat hänelle ja kävivät häneen käsiksi. Kiitokset vaihtuivat pilkaksi: ”Sinustahan on tullut nokkava, kun olet kiertänyt vähän muutakin kuin tahkoa. Mennäänpä tuonne kylän reunalle katsomaan, osaako kukonpoika lentää.”

He veivät Jeesuksen jyrkänteelle heittääkseen hänet sieltä alas. Silloin Jeesus kääntyi heihin päin, katsoi heitä silmiin ja käveli hölmistyneiden kyläläistensä ohitse maantielle. Lentonäytöstä hän ei antanut, mutta näytön pyhyydestään ja voimastaan hän antoi kyllä.

Nasaretilaisten alemmuudentunto ja pikkusieluisuus ovat helposti havaittavissa päivän evankeliumista. Se ei ole kuitenkaan tarkoitettu ikuiseksi muistutukseksi siitä, millaisia he olivat. Paremminkin se on tarkoitettu kertomaan, millaisia mekin olemme hyvin usein.

Jeesus kelpaa meille parhaiten silloin, kun voimme käyttää häntä oman tahtomme mukaan. Mutta kuka suostuu olemaan työväline hänen käsissään? Päivän evankeliumi kysyy meiltä, kumpaa pidämme oikeana: Jeesuksen nimen alistamista meidän käyttöömme vaiko itsemme alentamista Jeesuksen käyttöön.

Se kysyy myös, millainen asenne meillä on Jeesukseen: olemmeko me valinneet hänet, vai onko hän valinnut meidät? Jos me olemme valinneet Jeesuksen, voimme yhtä helposti kuin nasaretilaiset ajaa hänet pois, kun hän ei tanssi pillimme mukaan. Mutta jos hän on valinnut meidät, seuraamme häntä, koska vain hänellä on iankaikkisen elämän sanat.

Etsikkoajalla tarkoitetaan sellaista ajanjaksoa, jolloin Jumala kutsuu ihmisiä yksilöinä ja yhteisöinä niin, että he joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Nasaretin kylänväellä oli etsikkoaika niin kauan kuin Jeesus oli heidän luonaan. Mutta he torjuivat Jeesuksen.

Miksi ihmiset hukkaavat etsikkoaikansa? Nykyään se johtuu paljoudessaan siitä, että Jumalaa ei tunneta tai tunnusteta. Monet näkevät asioiden kehittyvän huonoon suuntaan ja käyvät levottomiksi.

Mutta vain harva ymmärtää tehdä oikein ja kääntyä Jumalan puoleen. Sadat tuhannet ja jopa miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa kokoontuvat osoittamaan mieltään ilmastomuutoksen, koronavirusepidemian, puuttuvien ihmisoikeuksien ja monien muiden haitallisten asioiden takia. He vaativat toimia hallituksilta, mutta he eivät kysy Elämän Herralta, mitä heidän itsensä pitäisi tehdä.

Hallitukset puolestaan lähettävät edustajansa kansainvälisiin konferensseihin neuvottelemaan ratkaisuista maailmanlaajuisiin ongelmiin. Koska hekään eivät pyydä viisautta Elämän Herralta, heille käy kuin miehelle, joka pakeni leijonaa mutta kohtasi karhun – ja kun hän pääsi kotiin ja nojasi kädellään seinään, käteen puri käärme (ks. Aam.5:19).

Kun Luojan olemassaolo kielletään, hänen kaitsentaansa ja johdatustaan ei voida pyytää eikä saada. Ihmiskunnan historia kulkee kuitenkin siihen suuntaan ja sillä tavalla kuin Isä, taivaan ja maan Luoja, sallii. Niille, jotka huutavat häntä avukseen, hän lupaa: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten”, sanoo Herra. ”Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer.29:11–14).