18. sunnuntai helluntaista
Mark.7:5-13


Valistuksen koulukuvat: Jeesus kulkee opetuslapsineen viljapellon poikki.
 

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen oppilaita – ja siten myös Mestaria itseään – vaadittiin noudattamaan pikkutarkkoja uskonnollisia tapoja. Fariseukset kysyivät Jeesukselta: ”Miksi opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä?” Vaikka Mooseksen laki salli nälkäisten poimia ruuakseen tähkiä (ks. 5.Moos.23:26), fariseukset olivat sitä mieltä, että sellaista ei saanut tehdä sapattina, koska se oli sadonkorjuuta ja siten työtä.

Jeesus puolusti oppilaitaan sanoen: ”Ettekö ole koskaan lukeneet, mitä Daavid teki, kun hänen ja hänen miestensä tuli nälkä eikä heillä ollut ruokaa? Hän meni Jumalan huoneeseen ja otti uhrileivät, söi ja antoi miehilleenkin, vaikka niiden syöminen on sallittua ainoastaan papeille. Sapatti on ihmistä varten, eikä ihminen sapattia varten. Niinpä ihmisen Poika on myös sapatin herra.”

Näin Jeesus tuli sanoneeksi, että hän oli juutalaisten kauan odottama Messias. Jumalan ja hänen kansansa häiden aika oli tullut. Fariseuksetkin odottivat Messiaan tuloa, mutta sellaisen Messiaan, joka perustaisi maallisen valtakunnan ja vahvistaisi ne monet sadat säännöt, jotka he olivat laatineet täydentämään Jumalan asettamat kymmenen käskyä.

Uuden Testamentin lukijoina tiedämme, että Jeesuksen uhrikuolema sovitti ihmiset Jumalan kanssa paremmin kuin mitkään säännöt, jotka sanoivat: ”Älä tartu”, ”Älä maista” tai ”Älä koske”. Nämä menettelytapaohjeet näyttivät viisailta, mutta todellisuudessa ne tyydyttivät vain ihmisten ylpeyttä (ks. Kol.2:20‒23).

Mitä varten kymmenen käskyä ovat sitten Raamatussa ja miksi katsomme, että ne ovat yhä voimassa? Kymmenen käskyä ovat Jumalan keino osoittaa, ettei ihminen saavuta täydellisyyttä teoillaan tai tekemättä jättämisillään. Fariseukset yrittivät täyttää Jumalan lain kaikkein pienimmissäkin yksityiskohdissa, joita elämässä voi olla. Mutta samalla he kadottivat käsityksen Jumalan hyväntahtoisuudesta ja armollisuudesta.

Paavali sanoo kirjessään galatalaisille: ”Pyhä kirjoitus on kaiken sulkenut synnin vankilaan sitä varten, että se, mitä on luvattu, annettaisiin niille, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Mutta ennen kuin uskon aika tuli, me jouduimme olemaan lain vartioimina ja sen vankeina, kunnes usko ilmestyisi. Laki oli meidän valvojamme Kristuksen tuloon asti, jotta me sitten tulisimme vanhurskaiksi uskosta. Nyt uskon ilmestyttyä emme enää ole valvojan alaisia.” (Gal.3:22‒25).

Kristityn vapaus on Jeesuksen hankkima ja antama vapaus synnin orjuudesta niille, jotka uskovat häneen. Jeesuksen seurassa jokainen saa olla oma itsensä. Toisaalta jokainen, joka uskoo Jeesukseen, tulee lopulta hänen kaltaisekseen ‒ ei kuitenkaan maanpäällisen elämänsä aikana.

Uusi elämä Kristuksessa muistuttaa jollain tavalla korjausrakentamista. Jeesus ei tyydy tekemään vaillinaista työtä eikä kikkailemaan pienillä ja edullisilla ratkaisuilla, sillä hän on sovittanut ja lunastanut ihmiskunnan kalliilla verellään. Jeesus on niin suurpiirteinen, ettei hän odota meiltä itsemme parantelua. Hän haluaa tehdä elämällemme täydellisen remontin, joka voi toteutua vain, kun sitoudumme häneen.

Mitä tämä sitoutuminen sitten on? Kasteessa meidät liitettiin kohtalon yhteyteen Kristuksen kanssa, mutta kaste tuottaa meille pelastuksen vain, kun uskomme häneen (vrt. Mark.16:15‒16). Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy (ks. Hepr.11:1, KR1938).

Kun puhutaan kristityn vapaudesta, on syytä muistaa, että se on käsitetty usein väärin. Jotkut ovat hurmaantuneet vapaudestaan ja ryhtyneet hillittömiksi. Joidenkin toisten itseriittoisuus on paisunut niin suureksi, että he ovat hukanneet näköpiiristään ristin, taivaantien suuntamerkin. Ylpeys vie samaan turmioon kuin hillittömyys, vaikkakin eri tavalla.

Myös välinpitämättömyys Jeesusta ja hänen opetustaan kohtaan johtaa ihmisen kadotukseen. Tämä on yksi niistä vaikeista Raamatun totuuksista, joiden vuoksi monet nimikristityt loukkaantuvat tosiuskovaisiin. Ironista kyllä, kirkkoa perinnelaitoksena pitävät kristityt eivät halua, että raamatullinen ja apostolinen uskonperintö tuodaan heidän tietoonsa.

Mutta toisten ja oman pelastuksemme vuoksi meidän on sanottava tämä uudelleen ja uudelleen: kristityn vapaus ei ole vapautta mihin tahansa, vaan se on vapautta elää Jumalan rakkauden hallitsemaa elämää. Kristitty on kokonaan vapaa lakivanhurskaudesta, mutta täysin riippuvainen Kristuksen lahjoittamasta uskonvanhurskaudesta. Näin ovat näkyleivät.
   

17. sunnuntai helluntaista
Matt.28:1‒8



On olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka eivät voi ottaa etäisyyttä elämäänsä ja tarkastella sitä ikään kuin sivusta katsoen. He ovat koko olemuksellaan kiinni siinä, mitä heille tapahtuu. Heille ei riitä, että he saavat kysymyksiinsä järkeviä vastauksia. Heidän täytyy tuntea, että evankeliumi on totta.

Uusi Testamentti kertoo, että Jeesus nousi haudasta kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen. Jos unohdamme tämän, uskomme kadottaa tarkoituksensa. Uskostamme voi tulla niin sanottua järkiuskoa, joka puhuu Jumalasta, mutta ei Jumalan kanssa. Tällainen usko luettelee, erittelee, analysoi ja tekee tilauksia, mutta ei elä todeksi sitä, mitä Jumalan sanassa sanotaan.

Toinen harhatie on tunneusko: alamme tavoitella elämyksiä, jotka ovat Raamatussa kerrottujen asioiden kaltaisia. Tuollainen usko on kuin pyörä, jota täytyy polkea, jotta se pysyy liikkeessä ja pystyssä. Koska jokainen kristitty joutuu kokemaan aikoja, jolloin Jumala tuntuu olevan kaukana, tunneusko romahtaa viimeistään silloin, kun Jumala on hiljaa.

Kirkon usko on, että Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen tähän maailmaan kärsimään ristinkuoleman ihmisten puolesta, jotta me ihmiset voisimme tulla autuaiksi uskomalla häneen. Kun autuutemme on Kristuksen varassa eikä omassa varassamme, silloin on erittäin tärkeää, että Uuden Testamentin sanoma on totta.

Evankeliumit kertovat, että kolmannen päivän aamuna Jeesus ei ollut enää haudassaan. Enkeli ilmestyi oppilasjoukkoon kuuluneille naisille ja kertoi Jeesuksen nousseen kuolleista. Nämä veivät hyvän sanoman apostoleille, jotka eivät tienneet, kuinka heidän olisi pitänyt reagoida uutiseen (ks. Mark.16:11).

Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan evankeliumi on tosi riippumatta siitä, mitä me ajattelemme sen olevan tai kuinka voimakkaina tunnemme se vaikutukset. Se on tosi, koska Jumala on sittenkin, kun me lakkaamme olemasta.

Kun otamme vastaan Jumalan sanan ilmoitustotuutena, tuo sana synnyttää meissä uskon. Se on Jumalan lahja kaikille, jotka janoavat autuutta.
   

13. sunnuntai helluntaista
Ap.t.3:1‒10
Joh.9:1−7
 

Valistuksen koulukuvat: Jeesus parantaa sairaita.

Luukas kertoo Apostolien teoissa, että Pietari ja Johannes olivat kuulusteltavina sen vuoksi, että he olivat parantaneet ramman miehen Jeesuksen nimessä. Tapaus hätkähdytti juutalaisia, ja varsinkin heidän johtajiaan, jotka luulivat päässensä eroon kiusallisesta Nasaretin miehestä. Ramman parantaminen tapahtui seuraavasti: 

”Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti. Silloin sinne kannettiin miestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka. Hänet pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä. Kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua. Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: ’Katso meihin.’ Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin. Mutta Pietari sanoi: ’Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele.’ Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa. Hän hypähti pystyyn, seisoi jalkojensa varassa ja käveli, ja hän tuli heidän kanssaan temppeliin, hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa.” (Ap.t.3:1‒8).

Kansa huomasi pian, että rampa kerjäläinen oli muuttunut käveleväksi, ja tuli kysymään parannetulta sekä Pietarilta ja Johannekselta, miten ihme oli tapahtunut. Pietari vastasi:

”Israelilaiset, miksi te tätä ihmettelette? Miksi te tuijotatte meitä aivan kuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet tämän miehen kävelemään? Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle, jonka te näette ja tunnette. Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen, niinkuin te kaikki näette.” (Ap.t.3:12,16).

Tieto tapahtuneesta saavutti kohta juutalaisten johtajat. He huolestuivat siitä, mistä apostolit puhuivat kansalle, ja lähettivät temppelivartion pidättämään heidät ja panemaan heidät vankilaan. Seuraavana päivänä ylipapit ja hallitusmiehet kysyivät Pietarilta ja Johannekselta: ”Millä voimalla ja kenen nimessä te tämän teitte?” (Ap.t.4:7).

Pietari vastasi: ”Se tapahtui Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen nimessä. Hänet te ristiinnaulitsitte, mutta Jumala herätti hänet kuolleista. ‒ ‒ ‒ Hän on se kivi, joka ei teille rakentajille kelvannut, mutta josta on tullut kulmakivi. ‒ ‒ ‒ Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.”

Sillä kerralla kerralla Pietari ja Johannes laskettiin vapaiksi, mutta jälkeenpäin he saivat kokea useasti, että Jeesuksen nimi herätti kiitollisuuden ohella myös vastustusta ja vihaa. Kuinka asia olisi voinutkaan olla toisin? Saihan Jeesus osakseen kärsimyksen ja kuoleman vain siksi, että hän teki hyvää ihmisille, joita ei olisi saanut parantaa. Hän ei tehnyt pahaa kenellekään, mutta totuus, joka oli hänen sanoissaan ja teoissaan, satutti monta itsekästä ja pahaa ihmistä.

Usein kirkolta odotetaan, että se todistaa kristillisen uskon puolesta tekemällä jotakin konkreettista, esimerkiksi jakamalla elintarvikeapua. Jos seurakunnilla jostain syystä on vähän, mitä jakaa, tyytymättömät tunteenpurkaukset nousevat ilmoille. Toisaalta myös silloin, kun jaettavaa on paljon, harva autettu kiittää Jumalaa.

Jumala ei tarkoittanut ketään ihmistä elämään almujen varassa, sillä almut tekevät riippuvaisiksi. Ne alistavat ja kahlitsevat avunsaajat autettavan osaan. Pietari antoi rammalle kerjääjälle paljon enemmän kuin tämä odotti. Hän välitti köyhälle, kurjalle ja kenties katkeroituneelle ihmiselle Kristuksen rakkauden, joka vapautti, paransi ja teki hänet kykeneväksi seisomaan omilla jaloillaan.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus paransi miehen, joka oli ollut sokea syntymästään saakka, antamalla hänelle tehtäväksi mennä peseytymään Siloan altaalle. Kyseisen paikan hepreankielinen nimi oli Shiloah, joka oli muotoutunut heprean lähettää-verbistä shalah.

Sananmukaisesti Jeesus lähetti syntymäsokean miehen vesialtaalle, jossa tämä peseytyi ja tuli näkeväksi. Kun mies palasi tuttujensa luo, hänestä tuli todistaja, sillä hän joutui kertomaan sekä uteliaille että epäileville ihmisille, kuinka hän sai näkönsä. Fariseuksille, jotka kuulustelivat häntä, mies vastasi: ”Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.” (Joh.9:31−34).

Myös me olemme lähetettyjä sanan ja sakramenttien lähteeltä toisten ihmisten keskelle. Saamme kertoa, mitä hyvää Jeesus on tehnyt meille: kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan hän on lunastanut meidät elämään. Nimittäin ehtoollisjumalanpalvelusta tarkoittava sana messu tule latinankielisistä sanoista ITE MISSA EST, jotka vanhan kirkon aikana lausuttiin seurakunnalle jumalanpalveluksen lopussa. ”Ite, missa est.” tarkoittaa: ”Menkää, olette lähetetyt.”
    

1. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.24:36−49




Kerran olen nähnyt tosi onnellisen ihmisen. Oli huhtikuun sunnuntai, ja tämä onnellinen ihminen käveli kirkonkylän pääväylän pientareella hymyillen suupielet korvissa. Siinä, missä hän käveli, oli pitkä pälvi.

Koska tämä onnellinen kulkija näytti tulleen jostakin Aasian maasta, jäin miettimään, mikä tekee meistä suomalaisista jäyhiä ja totisia. Vai onko väitetty totisuutemme vain harhakuva?

Olettakaamme, että jonain kauniina päivänä joku gallup-tutkija kysyy meiltä äkkiarvaamatta:

− Mikä on parasta, mitä teille on tapahtunut elämänne aikana?

Ehkä häkellymme, kohautamme hartioitamme ja menemme ohi, tai soperramme:

− Voi, en minä osaa sanoa.

Joku koiranleuka voi luetella paljon näennäisesti hyviä asioita, joita hänelle on sattunut elämän varsitiellä, mutta se paras asia taitaisi jäädä häneltäkin sanomatta.

Jos olisin kysynyt siltä ulkomaalaiselta, joka käveli pälveä pitkin, mikä häntä hymyilytti, niin hän olisi saattanut vastata:

− Sehän tässä naurattaa, kun saan kulkea vuoroin maalla, vuoroin lumessa.

Koska en ollut varma, osasiko ulkomaalainen suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, en kysynyt. Jälkeenpäin olen ollut harmissani siitä, että tein vain omia päätelmiäni.

Sanotaan, että lasten ja lapsenmielisten huvit eivät ole kalliita. Mutta on syytä kysyäkin, miksi hyvän mielen lähteiden pitäisi maksaa jotain? Onko ilomme aidompi silloin, kun teemme sen eteen kovasti työtä ja investoimme siihen suuria rahasummia, kuin silloin, kun saamme sen täysin ilmaiseksi?

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen oppilaat pelästyivät suunnattomasti, kun Jeesus ilmestyi ylösnousseena heidän keskelleen ja sanoi: ”Rauha teille.”

Eikö oppilaiden olisi pitänyt riemuita? Koska Jeesuksen oppilaat olivat poissa tolaltaan viime päivien tapahtumien vuoksi, oli inhimillistä, että he säikähtivät. Heidän oli vaikea uskoa sitä, minkä he näkivät.

Mutta Jeesus johdatti heidät käsittämään, mitä heidän järkensä ei tahtonut hyväksyä. Sitten hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Siinä hetkessä sana tuli heille lihaksi. Se oli varmaankin parasta, mitä opetuslapsille oli tapahtunut heidän siihen mennessä eletyn elämänsä aikana.

Voimmeko me sanoa olevamme onnellisia siitä, että kuulumme Kristuksen seurakuntaan? Tai onko se parasta, mitä meille on milloinkaan tapahtunut, että meidät on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen? Meidän pitäisi vastata: ”Kyllä olemme.” ja ”Kyllä on”.

Parempaa lahjaa nimittäin emme ole saaneet emmekä tule saamaan kuin, että Jeesus on sovittanut syntimme ja lunastanut meidät iankaikkiseen elämään. Kuoleman valta on murtunut. Mutta voidaksemme iloita siitä sanan on tultava lihaksi myös meille.

Totisuus ja jäyhyys voivat johtua uskon puutteesta. Jos emme nauti oikeaa hengellistä ravintoa sanan ja sakramenttien kautta, tulemme ikään kuin puutostautisiksi ja ilottomiksi kristityiksi. Vapahtajamme on läsnä Raamatun sanassa ja asettamissaan sakramenteissa. Sen vuoksi emme voi liikaa korostaa, että yhteys armonvälineisiin on elintärkeä yhteys.

Luukkaan evankeliumissa sanotaan myös: ”Hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset.” Toisin sanoen Jeesus auttoi heidät näkemään näkemättömän ja käsittämään käsittämättömän.

Tässä mielessä Jeesuksen oppilaat eivät olleet − vaikka heidän edessään seisoi ylösnoussut Herra – yhtään lähempänä mestaria kuin me. He tarvitsivat kirjoitusten avaajan aivan samalla tavalla kuin mekin tarvitsemme. Hän, joka avaa pyhät kirjoitukset niin, että ne voi ymmärtää oikein, on jo keskellämme. Emme näe häntä, mutta Jeesus sanoo hänestä:

”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Kirkkovuoden riemuaika, pääsiäinen, ei päättynyt, kun pyhäpäivät menivät ohitse. Pääsiäinen jatkuu helluntaihin eli Pyhän Hengen vuodattamisen päivään saakka. Sen jälkeenkin kirkkovuoden jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen, koska Jeesus nousi haudastaan viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina.

Kun Kristuksen Henki vaikuttaa meissä ja meidän keskuudessamme, tunnemme yhteistä iloa aarteesta, jota tämä maailma pitää hullutuksena. Se on iankaikkisen elämän osallisuus meidän Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa.

   

Pääsiäispäivä
1.Kor.5:6−8


Kristityt viettävät pääsiäistä kevätpäivän tasauksen jälkeisen täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina.
 

Kun olin kesäteologina Kangasalan seurakunnassa vuonna 1982, yritin selittää rippikoululeirin isoisille kohtaa, jossa Paavali sanoo: ”Peratkaa pois vanha hapatus, että teistä tulisi uusi taikina.” Ehkä vaikutin tietävämmältä kuin todellisuudessa olin, koskapa eräs kuulijoistani keskeytti puheeni:

−   Anteeksi, että vaivaan, vaikket olekaan mikään taikina.

’Uuden taikinan’ juuri on Vanhassa Testamentissa ensimmäisen Mooseksen kirjan kahdennessatoista luvussa, jossa kerrotaan israelilaisten lähdöstä Egyptistä. Leipä, jota ei nostatettu hapatteen avulla, kuvasi lähdön kiireellisyyttä sekä israelilaisten erottautumista kaikesta epäjumalanpalveluksesta ja pahasta (hapatteesta), jota oli heidän ympärillään Egyptissä.

Juutalaiseen pääsiäiseen kuulunut happamaton leipä sai uuden merkityksen kristillisessä alkuseurakunnassa, joka yhdisti happamattomuuden Kristukseen. Viimeisellä ateriallaan Jeesus siunasi ja mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” (1.Kor.11:24). Koska Kristuksessa ei ollut syntiä (ks. 1.Joh.3:5), hänestä tuli uuden liiton virheetön uhri, joka täytti ja teki tarpeettomiksi kaikki muut uhrit.

Hapatteelle kristityt antoivat uuden merkityksen. Se oli lakivanhurskauden ja ulkokultaisuuden vertauskuva. Kristityt halusivat erottautua kaikesta sellaisesta jumalisuudesta, joka ei perustunut täysin ja ainoastaan Kristuksen ristinuhriin. ”Meidän on siis aika viettää juhlaa, ei vanhan pahuuden ja kelvottomuuden hapattamina, vaan happamattomina, vilpittömyydessä ja totuudessa.” Paavali opetti.

Jos meidän on verrattava itseämme taikinaan, varmaankin joudumme myöntämään, että vanhat asenteet ovat paljon lähempänä sydäntämme kuin uusi avoimuus. Emme pääse Aatamin ja Eevan hapatteesta, vaikka kuinka yritämme. ”Astian maku” pysyy meissä.

Ne, joille tämä kokemus on tuttu, ymmärtävät, että ihmisen on mahdoton itse parantaa ja uudistaa itseään. Ainoa toimiva ratkaisu tähän ongelmaan on, että suostumme Kristuksen sovitettaviksi. Hän on tehnyt puolestamme sen, mihin me emme kykene: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2.Kor.5:21).

Katoavainen olemuksemme on synnin vaikutuksen alainen, mistä syystä joudumme kaikessa turvautumaan Kristukseen, synnin ja kuoleman voittajaan. Hän on uskollinen. Hän johdattaa seurakuntansa pimeydestä valoon. Hän vie meidät kuoleman varjoista Jumalan kasvojen näkemiseen.

Pääsiäisenä saamme iloita uuden elämän osallisuudesta, joka meillä on Kristuksessa, ylösnousseessa Herrassa. Hän voitti kuolemallaan kuoleman ja nousi haudastaan. Hän kesti vaivan ollakseen meille uusi taikina, esikoinen kaikista, jotka nousevat kuolleista (ks Kol.1:18). Ja meidän on vain pysyttävä uskon kallioperustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka kuulemamme evankeliumi antaa meille (vrt. Kol.1.23).

Ei se ole aina helppoa. Mutta pääsiäisen hyvä sanoma on juuri siinä, että Jeesus on raivannut taivastieltämme ne esteet, joita emme pysty voittamaan omilla yrityksillämme. Jokaisen kristityn on kyllä kilvoiteltava voittaakseen itsensä ja torjuakseen maalliset houkutukset (ks. 1.Joh.5:4−5). Maaliviivan ylitämme kuitenkin vain Jumalan armon avulla, joka on annettu meille Jeesuksessa Kristuksessa, Pelastajassamme.