Kansallisena veteraanipäivänä 2024

Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky.
Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee.
Kansojen meri kuohuu,
valtakunnat horjuvat,
maa järkkyy hänen äänestään.
Herra Sebaot on kanssamme,
Jaakobin Jumala on turvamme.
Tulkaa ja katsokaa Herran tekoja,
hänen voimansa herättää pelkoa kaikkialla.
Koko maailmasta hän hävittää sodat,
hän särkee jousen ja taittaa keihään,
hän tuhoaa kilvet tulessa.
(Ps.46:6–10).

Toinen maailmansota päättyi Suomen osalta 79 vuotta sitten, kun viimeiset vieraan valtakunnan joukot vetäytyivät rajojemme taakse 27. päivänä huhtikuuta 1945. Sen jälkeen me suomalaiset olemme saaneet rakentaa maatamme rauhassa.

Mutta sodilla on aina pitkä varjo. Sodissa haavoittuu, vammautuu ja kuolee ihmisiä sekä tuhoutuu valtava määrä aineellista omaisuutta. Sodat tuottavat leskiä, orpoja, köyhyyttä ja sukupolvien yli jatkuvaa kärsimystä.

Tästä huolimatta maailmassa on ihmisiä, jotka arvostavat voitokkaan sodan, kunnian ja sankaruuden ylitse kaiken muun. Usein nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka lähettävät toisia taisteluihin itse niihin osallistumatta. Alueiden valloittaminen on heille keino hankkia omiensa suosio ja pönkittää valtaansa.

Suomella on ollut historiassaan monta sotaa, mutta mikään niistä ei ole ollut sanan varsinaisessa mielessä voitokas. Meidän on ollut pakko puolustaa itsenäisyyttämme. Olemme joutuneet luovuttamaan alueitamme ja maksamaan raskaat sotakorvaukset. Siksi meidän sankareitamme ovat ne, jotka kaatuivat sodissamme. Eloon jääneitä sotiin osallistuneita puhuttelemme nimellä veteraani.

Kansallisena veteraanipäivänä kunnioitamme sankarivainajiemme muistoa ja kiitämme veteraanejamme työstä, jonka he ovat tehneet maamme hyväksi sotien ja jälleenrakentamisen aikoina.

Vuoden 2024 alussa Suomessa oli kaksi tuhatta veteraania, joista lähes neljäsataa oli sotainvalideja. Veteraanien puolisoita ja leskiä sekä sotaleskiä oli noin kuusi tuhatta viisisataa. Veteraanien keski-ikä on nyt lähes sata vuotta.

Koska keskuudessamme on enää harveneva joukko veteraaneja, kysymys: ”Mikä on maamme sotasukupolvien miesten ja naisten henkinen perintö tulevaisuuden suomalaisille?” saa aina vain tärkeämmän merkityksen.

Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth (1905–2004) kiteytti vastauksensa tuohon kysymykseen näin: ”Suomi on hyvä maa. Tämä maa on paras paikka meille suomalaisille. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, jonka paras puolustaja on Suomen oma kansa!” Ehrnrooth tiesi, mistä puhui, sillä jatkosodassa hän oli johtanut taisteluja etulinjassa, haavoittunut vaikeasti ja toivuttuaan palannut etulinjaan.

Mutta myös tavalliset sotilaat ja lotat osasivat kiteyttää kokemuksensa. Eräs sotamies, joka oli saanut kirjeen kotiväeltään, näytti sen sotilaspastori Otso Kiannolle ja sanoi: ”Katso, kotona rukoillaan minun puolestani.”

Sallan rintamalla taistelleet veteraanit pystyttivät sotien jälkeen Joutsijärven Mäntyvaaraan ja Pelkosenniemen Lapinkankaalle muistomerkit, joihin he hakkasivat sanat: ”Tässä auttoi Herra.” He tiesivät, kuinka tärkeä oli turvautua Jumalaan ja luottaa hänen apuunsa.

Sotasukupolvien suomalaisten miesten ja naisten mielenlaadusta on niin paljon esimerkkejä, että ne eivät mahtuisi paksuun kirjaankaan. Siksi myös meidän kannattaa nähdä asiat tässä valossa: isänmaan puolustaminen on hyvä ja oikea asia, mutta Jumalan sanassa pysyminen ja sen mukaan eläminen on asioista paras.

Jos pitkä rauhan aika, josta kansakuntamme on saanut nauttia, on meille itsestäänselvyys, olemme unohtaneet tärkeimmän. Nimittäin rauhamme jatkuminen on ennen kaikkea Jumalan kädessä.

30. marraskuuta 1939, 13. maaliskuuta 1940, 25. kesäkuuta 1941 ja 27. huhtikuuta 1945 ovat syöpyneet kansakuntamme tajuntaan sodan ja rauhan päivämääriksi, jotka pyhitämme surun ja ikävän täyttämällä hartaudella. Tällä vuosituhannella meidän suomalaisten uuden etsikkoajan alkamisen päiväksi tuli 24. helmikuuta 2022.

Rukoilemme:

Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isämme,
me kiitämme sinua armostasi, suojeluksestasi ja johdatuksestasi,
jotka ovat tulleet osaksemme, vaikka emme ole ansainneet niitä.

Kiitämme sinua ihmisistä, jotka ovat puolustaneet isänmaatamme sen vaaran vuosina,
sekä niistä, jotka uskonsa ja ahkeruutensa kannustamina
ovat nostaneet maamme hyvinvointiin.

Auta meitä näkemään, että sinun sanasi on ikuisesti kestävä totuus.
Auta meitä rakentamaan elämämme ja tulevaisuutemme sinun pyhän sanasi varaan,
niin kuin sukupolvet ennen meitä ovat tehneet.

Tätä pyydämme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.
    

1. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.24:36–49
 

Eräänä pääsiäisenä hiihtelin metsäsuksilla Kauniinhaudanharjussa, kun kuulin Hanhiojan laakson pohjalta soinnikkaan äänen. Joku lauloi kolmesti:

Kristus nousi kuolleista,
kuolemallaan kuoleman voitti
ja haudoissa oleville elämän antoi.

Se oli minusta niin merkillistä, että aloin tähyillä laaksoon nähdäkseni, kuka siellä veisasi. Harjun juuressa oli hiihtoladun varressa laavu, ja siihen oli pysähtynyt evästauolle perhe, jonka isä makkaraa paistaessaan päästi ilmoille tuon ortodoksisen pääsiäistroparin – joka on myös virsikirjamme virsi 90.

Olin mielissäni siitä, että kuulemani laulu ei ollut mikään kupletti, sekä siitä, että pääsiäisen sanoma yllätti minut. Se tuli tarpeeseen, sillä olin toipilaslomalla leikkauksesta.

Koska liikunta edisti haavojen paranemista, käytin aikaani hiihtelyyn. Mutta ihminen on ruumiin, sielun ja hengen kokonaisuus. Kirkas auringonpaiste, puhtaana hohtava lumi ja raikas ilma lääkitsivät sieluani, joka ei ollut saanut virkistystä moneen kuukauteen. Henkeni kaipasi kuitenkin vielä jotakin, jota en voinut koskea käsilläni, nähdä silmilläni enkä aistia paljailla kasvoillani.

Hengen ruoka tuli sisimpääni korvieni kautta. Tilanteessa oli tuoreutta, joka muistutti enkeleiden viestiä Jeesuksen haudalla: ”Hän ei ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Kolmannen päivän aamuna pitkäperjantain jälkeen Jeesuksen oppilaat palasivat Mestarinsa haudalle, koska he rakastivat häntä ja surivat menetystään.

– Etsinkö minäkin elämää kuolleiden joukosta? kysyin itseltäni.
– En toki. Tiedänhän, että Jeesus elää.
– Missä sitten on ilosi? jatkoin itsetutkiskeluani.
– Olen ollut viime aikoina kuin sumussa. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
– Vastaus, jonka kuulit tuolta haudan pohjalta, oli juuri sinua varten.

Havahduin ajatuksistani. Puhuinko itsekseni, vai puhuiko Herran Henki minun hengelleni? Ymmärsin, että hän puhui, ja minun piti tallettaa sisimpääni tuo elämys tulevia aikoja varten.

Päivän evankeliumissa kerrotaan, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi oppilailleen ja sanoi: ”Rauha teille.” ja että hän avasi heidä mielensä ymmärtämään kirjoitukset.

”Rauha teille” ei ollut pelkkä tervehdys, vaan se oli Jumalan sana, joka karkotti pelon, poisti hämmennyksen sekä asetti särkyneen uskon palaset kohdalleen. Jeesus ei vain toivottanut rauhaa, vaan toi rauhan. Hänen sanoissaan oli rauha, on rauha tänään ja tulee olemaan pysyvä rauha. Sillä hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (ks. Hepr.13:8; Ilm.1:4).

Vain rauhallinen mieli voi kuunnella keskittyneesti ja ottaa vastaan totuuden. Levoton mieli sen sijaan hyppelee asiasta toiseen ja hukkaa johtolangat. Kaikki, mitä Jeesukselle tapahtui, oli kerrottu jo ennakkoon laissa ja profeetoissa, esimerkiksi Jesajan kirjan luvussa 53:

”Katso, minun palvelijani menestyy,
hän on nouseva, kohoava ja sangen korkea oleva.
– – –
Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi,
meidän kipumme hän sälytti päällensä.
Me pidimme häntä rangaistuna,
Jumalan lyömänä ja vaivaamana,
mutta hän on haavoitettu
meidän rikkomustemme tähden,
runneltu meidän pahain tekojemme tähden.
Rangaistus oli hänen päällänsä,
että meillä rauha olisi,
ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.”
(Jes.53:1,4–5; KR1938).

Tuohon hetkeen saakka Jeesuksen oppilaat eivät olleet ymmärtäneet, mitä nuo profeetta Jesajan sanat tarkoittivat. Mutta nyt heidän mielensä aukeni käsittämään, että Herran kärsivä palvelija oli hän, joka seisoi heidän keskellään kuoleman voittajana.

Tänä päivänä meidän kannattaa ottaa vastaan ensimmäisten kristittyjen todistus siitä, että Jeesus elää, sillä hänen kanssaan myös me saamme elää. Kristikunnan historia on edennyt vaiheeseen, jossa vanhojen kirkkokuntien jäsenet suhtautuvat hengelliseen perintöönsä lähinnä samalla tavalla kuin kulttuuriinsa.

Mutta Jeesus on enemmän kuin kulttuurihahmo. Hän on kuninkaiden Kuningas ja kaikkeuden Herra. Hän toimii tietämättämme siellä, missä hänen nimeään huudetaan avuksi pahuuden valtoja vastaan (ks Ef.6:12), missä häntä kunnioitetaan ja kiitetään yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa ja missä hänen käskyjään noudatetaan (ks. Matt.28:20).

Tänä päivänä juutalaisten keskuudessa vahvistuu liike, joka tunnustaa Jeshuan eli Jeesuksen messiaaksi. Profeetta Sakarja ennusti noin viisi sataa vuotta ennen Kristusta, että Daavidin suku tulee kääntymään hänen puoleen, jonka he ovat lävistäneet (ks. Sak.12:10 ja 13:1). On mahdollista, että tämän toteutuminen on jo alkanut.

Turhaa usko, unta vaan,
jos on Kristus haudassaan.
Vaan hän elää, ja niin me
hänen kanssaan elämme.
(Virsi 87:7).

Kun kaste ja usko yhdistävät meidät Jeesukseen Kristukseen, saamme omistaa kohdallemme apostolin sanat: ”Niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.” (1.Kor.15:22–23).
   

2. pääsiäispäivä
Matt.28:8–15

Varhain aamulla Maria ja Salome
lähtevät Jeesuksen haudan luo,
ja he kuollutta Mestaria itkevät.
Kuka lohtunsa heille nyt suo?
Mutta kohta nuo naiset jo huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Tämän kuultuaan lähti sinne Pietari
murheen murtama, toivoton mies.
Ilman Jeesusta elämä on arvoton,
toki sen tämä kieltäjä ties.
Mutta kohta jo Pietari huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Eivät Pietari, Maria ja Salome
voineet hillitä ylistystään.
Kiitosvirsiä veisaten he lähtivät
ilosanomaa levittämään.
Tänään maailma ilosta huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Näillä sanoilla lauluntekijä Jaakko Löytty on kerrannut Epäilijän messu -nimisessä teoksessaan sen, mitä evankeliumien kirjoittajat todistavat pääsiäisaamusta.

Kun naiset veivät sapatin jälkeen tuoksuvaa öljyä haudan luo, kun Pietari ja Johannes kurkistivat hautakammioon ja kun hautaa vartioineet sotilaat häpeillen tunnustivat ylipapeille epäonnistuneensa tehtävässään, Jeesuksen hauta oli tyhjä.

Jokainen edellä mainituista ihmisistä tajusi, että Jeesus oli voinut poistua haudastaan vain elävänä. Mutta he hapuilivat epäuskon ja uskon välimaastossa. Ihmisjärki ei riittänyt selittämään tuota kokemusta.

Ylösnoussut Jeesus näyttäytyi ensin niille naisille, jotka menivät varhain aamulla hänen haudalleen. Nuo naiset saivat tehtävän viedä sana Jeesuksen oppilaille, että heidän Mestarinsa eli. Silloisessa ajassa todistuksen ottaminen vastaan naisilta ei kuulunut tapoihin, mistä syystä oppilaat arvelivat viestintuojien puhuneen omiaan eivätkä uskoneet heitä (ks. Luuk.24:10–11).

”Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.” (Luuk.24:12).

Jaakko Löytyn Epäilijän messu on omistettu apostoli Tuomaalle, joka harhaili epätoivon ja uskon välimaastossa vielä silloinkin, kun toiset olivat jo kohdanneet ylösnousseen Herran. Mutta kuka tahansa hengellisesti koditon ihminen on Tuomaan paikalla, kun tämä kysyy:

Miksi veisaatte sitä samaa virttä,
että joku joskus voitti kuoleman?
Onhan ihminen yhä toisen uhri.
Näen maailman julman, ankaran.

Teoksen lopussa, Jumalan Karitsa -hymnissä, Tuomas saa vastauksen vaikeisiin kysymyksiinsä. Kuoro laulaa hänen ahdistuneiden repliikkiensä väliin:

Katso, Jumalan Karitsa!
Katso, Jumalan Karitsa,
joka tähtemme syyttömänä kuolee,
meidän syntimme kantaa harteillaan.
Herra, armahda, armahda nyt meitä,
anna rauhasi tähän maailmaan.

Jeesus auttoi Tuomaan uskoon osoittamalla hänelle kouriin tuntuvalla tavalla, että hän oli voittanut kuoleman.

”Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!’ Silloin Tuomas sanoi: ’Minun Herrani ja Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh.20:26–29).

Suuri osa tämän maailman ihmisistä elää ilman uskoa Kristukseen. Lukuisat kristitytkin noudattavat tapoja, jotka kertovat välinpitämättömyydestä sitä uskoa kohtaan, johon heidät on kastettu. Uuden Testamentin viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys avaa lukijalleen näyn, että kristittyjä on kolmenlaisia: yhtäältä niitä, jotka ovat hengellisesti palavia, toisaalta niitä, jotka ovat uskossaan haaleita, ja viimeksi niitä, joiden usko on sammunut (ks. Ilm.2:1–29).

Jeesuksen oppilaskunta oli hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä, vielä viikkojenkin ajan epävarmuuden ja odotuksen tilassa. Niin olemme myös me, kun meille tapahtuu jotakin traumaattista. Voimattomuuden tunne ja särkymisen kokemus eivät ole kuitenkaan sama asia kuin kuollut usko. Kun ruumiillinen, henkinen tai hengellinen kipu saa meidät huutamaan avuksemme Kristusta, vielä silloinkin, kun pystymme vain heikkoon huokaukseen, hänen Henkensä on meissä ja rukoilee puolestamme.

Päivän evankeliumissa juutalaisten ylipapit ja vanhimmat ovat esimerkki kuolleesta uskosta. He lahjovat vartiosotilaat kertomaan päällikölleen, että oppilaat varastivat haudasta Jeesuksen ruumiin sillä aikaa, kun vartijat nukkuivat. Selitys on huono, koska vartiotehtävässä nukahtamisesta seuraa ankara kurinpito. Mutta ylipapit ja vanhimmat turvautuvat valheeseen mieluummin kuin tunnustavat Jumalan ihmeen.

Kuolleen uskon edustajat voivat olla hurskaita tavalla, että he eivät palvo käsin tehtyjä jumalia. Mutta elävän Jumalan tuntemusta heillä ei ole. He voivat toistaa ulkoa pyhät kirjoitukset, mutta he selittävät pois ne kohdat, joissa Jumala tuomitsee synnin. He voivat johtaa komeita seremonioita, mutta he eivät johdata ketään parannukseen ja Kristuksen armoon. He voivat tehdä rohkeita päätöksiä, mutta he vetäytyvät jokaisesta taistelusta, joka käydään Jumalan valtakunnan ja pimeyden välillä.

Jeesus kuoli kaikkien ihmisten puolesta – myös niiden puolesta, jotka eivät ottaneet eivätkä ota vastaan hänen uhriaan. Juuri siitä me ymmärrämme, että hän haluaa pelastaa hengellisestä kuolemasta eli kadotuksesta niin monta ihmistä kuin mahdollista. Meitä, jotka olemme liitettyjä häneen ja merkittyjä hänen laumaansa, hän vetää puoleensa, jotta kasvaisimme hänen tuntemisessaan ja rohkaistuisimme olemaan suolana ja valona maailmassa (ks. Matt.5:13–16). Sillä autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.
   

Joulupäivä
Luuk.2:1–20

Luukkaan evankeliumin kaunis kertomus Jeesuksen Kristuksen syntymästä on ehkä saanut meidät olettamaan, että ajanlaskumme alussa Juudean Betlehemissä ei ollut levottomuutta eikä muuta sotajoukkoa kuin se taivaallinen osasto, joka ylisti Jumalaa sanoen:

Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,
joita hän rakastaa!

Tuo pieni kylä oli rauhan tyyssija ainoastaan ohi kiitävän hetken. Vain kuuden kilometrin päässä Betlehemistä sijaitsi ruhtinas Herodeksen palatsi ja varuskunta. Korkean kukkulan laelta se vartioi koko seutua ja huokui terroria ja pelkoa. Herodes, joka oli keisarin alainen nukkehallitsija, piti kiinni vähäisestä vallastaan tyrannin ottein.

Matteuksen evankeliumista voimme lukea, että Herodes kuultuaan Messiaan syntymästä tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat Betlehemin poikalapset. Jeesuskin olisi kuollut siinä joukossa, ellei Jumala olisi varoittanut unessa Joosefia ja käskenyt tämän paeta perheineen Egyptiin.

Jeesuksen syntymän aikoihin roomalainen rauha, Pax Romana, vallitsi kaikkialla Välimeren ympäristössä. Mutta tuo rauha perustui kansojen alistamiseen ja väkivaltaan. Vapaat Rooman kansalaiset ylistivät keisari Augustusta maailman pelastajaksi, mutta vapautensa menettäneet huokailivat hänen hallintonsa alla.

Luukas kertoi maailman todellisesta pelastajasta, Jeesuksesta, Rauhan Ruhtinaasta, jonka valta oli peräisin tämän maailman ulkopuolelta. Hänen ei tarvinnut kilpailla kuninkaiden ja keisareiden ja kanssa, koska hän perusti valtakuntansa ihmisten sydämeen.

Maailmanhistoria on täynnä rauenneita toiveita ja unohdettuja tarinoita. Mutta sanoma, jonka paimenet kuulivat Betlehemin kedolla yli kaksi tuhatta vuotta sitten, on pysynyt elävänä sukupolvelta toiselle. Evankeliumin voima perustuu siihen, että ihmiset löytävät sen välityksellä Jeesuksen Kristuksen uudelleen ja uudelleen.

Meidän Vapahtajamme Jeesus hallitsee armolla ja totuudella. Hän antaa sydämeemme rauhan, jota mikään mahti ei pysty horjuttamaan. Hänellä on valta antaa synnit anteeksi jokaiselle, joka turvautuu häneen. Kun hän tulee toisen kerran maan päälle, hän herättää kaikki kuolleet ja ottaa luokseen ne, jotka täällä ajassa uskoivat häneen. Siksi ankkuroimme toivomme Jeesukseen.

Kun paimenet olivat kuulleet enkelien viestin, he menivät Betlehemiin katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut. Eivätkä he tyytyneet vain näkemään, vaan he kertoivat kaikille, mitä enkeli oli kertonut heille tästä lapsesta. Siten paimenet saivat toimia ensimmäisinä kristillisen uskon lähettiläinä. ”Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet.”

Joulu päättyy aikanaan,
ja me palaamme arkeen,
työhömme, toimiimme ja askareisiimme.
Mutta kiitollisuutemme ei tarvitse päättyä.

Emmehän kiitä joulun vapaapäivistä tai lomasta,
vaan kiitämme eletystä elämästä
sekä siitä elämästä,
joka meillä on vielä edessämme.

Kiitos on uskon toinen nimi.
Ja usko tietää, kenelle kiitos kuuluu:
Jumalalle hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden
ennen kaikkea
ja kaiken jälkeen.
   

4. adventtisunnuntai
Matt.1:18−24

Neljännen adventtisunnuntain evankeliumissa kerrotaan asioista, jotka sopisivat johonkin Salatut elämät -viihdeohjelman jaksoon, ellei olisi kysymys toteutuneista Jumalan pelastusteoista ihmiskuntaa kohtaan. Ennen kuin Joosefin ja Marian liitto on vahvistettu, käy ilmi näet, että Maria on raskaana.

Evankeliumin kirjoittaja Matteus tietää, että Marian raskaus on Pyhän Hengen työtä. Mutta Joosef ei tiedä sitä, vaan pitää selvänä tosiasiana, että hänen kihlattunsa on ollut hänelle uskoton.

Matteus kertoo Joosefista, että hän on lainkuuliainen mies. Sen lisäksi hän on luonteeltaan maltillinen. Vaikka hän on pahoittanut mielensä syvästi, hän ei halua häpäistä kihlattuaan vaan aikoo purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Ihmissuhdedraaman ainekset ovat koossa, mutta Joosef – ilmeisesti rakkaudesta Mariaa kohtaan – ei halua, että draama kehittyy skandaaliksi.

Yön yli nukuttuaan Joosef luopuu ajatuksesta hylätä Maria. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä hän päättääkin ottaa Marian vaimokseen. Tällainen käänne voi saada sivullisen kysymään ja arvostelemaan:

–   Kuinka Joosef voi muuttaa mielensä noin helposti?
–   Kyllä mies saa olla pehmo, mutta tyhmä hänen ei pidä olla!

Ymmärtääksemme tämän juonenkäänteen meidän pitää kelata tarinaa taaksepäin. Evankeliumi kertoo, että kun Joosef suunnitteli kihlauksensa purkamista, hänelle ilmestyi yöllä unessa enkeli, joka sanoi:

”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”

Joosefille tuli siis Herran sana, joka antoi hänelle toisen, joskin yllättävän ja haastavan vaihtoehdon: hänen tehtävänsä oli toimia tulevan messiaan suojelijana ja kasvattajana. Joosef oli siitä harvinainen mies, että hän puntaroi aikomuksensa Jumalan sanalla. Hän halusi noudattaa Jumalan tahtoa. Ja kun hän ei tiennyt, mikä oli Jumalan tahto, hän odotti, kunnes Jumala vastasi hänelle.

Päivän evankeliumissa on muitakin kiinnostavia yksityiskohtia, esimerkiksi se, että kihlautuminen ja avioliitto olivat kaksi erillistä asiaa juutalaisten maailmassa. Kihlaus oikeutti Joosefia kutsumaan Mariaa jo vaimokseen, mutta kihlapari ei saanut nukkua samassa vuoteessa. Perhe, suku ja kyläyhteisö pitivät silmällä, että tätä lakia ei rikottu.

Jumala antoi Jeesuksen syntyä Marialle juuri siinä vaiheessa, jolloin naisen neitsyyttä valvottiin kaikkein tarkimmin. Jos valvontaa ei olisi ollut, evankelista Matteuskaan ei olisi voinut todistaa, että Marian raskaus oli neitseellinen.

Oliko Jeesuksen neitseellisellä syntymällä sitten niin suuri merkitys, että Matteuksen piti korostaa sitä? Kyllä oli. Jeesuksen synnitön sikiäminen merkitsi niille juutalaisille, jotka alkoivat kutsua itseään kristityiksi (ks. Apt.11:26), että hän oli se, josta Johannes Kastaja sanoi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” (Joh.1:29).

Juutalaisten pääsiäisen viettoon kuului nimittäin lampaan karitsan uhraaminen Jumalan kansan syntien sovitukseksi. Nämä toistuvat uhrit eivät voineet kuitenkaan poistaa synnin juurta ihmisistä, mistä syystä Jumalan vanhurskas tuomio lepäsi aina kansan yllä.

Nekin juutalaiset, jotka pysyivät vanhoissa tavoissaan, ajattelivat, että elämä tuli äidiltä ja että perintö tuli isältä. Evankelista Matteuksen viesti heille oli tämä: koska Jeesus ei ollut Joosefin eikä kenenkään muunkaan miehen poika, Jeesus ei voinut periä Adamista alkanutta synnin jatkumoa.

Tietomme perinnöllisyydestä on nykyään paljon tarkempi kuin se oli ajanlaskumme alussa. Siksi myös kysymys perisynnistä on ajankohtainen. Sellaisia geenejä ei ole tunnistettu, jotka siirtäisivät eteenpäin ihmisten taipumusta toimia itsekkäästi tai vastuuttomasti tai aggressiivisesti. Kuitenkin nämä toiminnan moodit ovat kaikissa ihmisissä, vaikka ne eivät tulisi millään tavalla esiin.

Toki useimmat ihmiset osoittavat myös epäitsekkyyttä, vastuullisuutta ja hyväntahtoisuutta, vaikka niitäkään ei ole paikannettu joihinkin nimettyihin geeneihin.

Perisynti eli ihmisen taipumus tehdä pahaa, kulkee eteenpäin ennen kaikkea sosiaalisesti. Jos synti asustaa geeneissämme, silloin Jeesuskin, koska hän oli todellinen ihminen, olisi osallinen Eevan lankeemuksesta, vaikkei hän ole osallinen Adamin tottelemattomuudesta.

Kysymys Jeesuksen synnittömyydestä johtaa meidät kristillisen teologian alkulähteelle. Kristityt ovat uskoneet alusta saakka, että Jumala omaksui ihmisyyden siten, että hän syntyi ihmislapseksi neitsyt Marian kautta. Siinä toteutui profeetta Jesajan ennustus:

”Sinä Daavidin kuningassuku! Eikö riitä, että te loputtomiin koettelette ihmisten kärsivällisyyttä, kun haluatte koetella vielä Jumalan, minun Jumalani, kärsivällisyyttä? Sen tähden Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.” (Jes.7:13–14).

Kristinuskon vastustajat ovat haastaneet tämän teologian jo ajanlaskumme toiselta vuosisadalta lähtien kiistakirjoituksin ja vale-evankeliumein. Ne, jotka nykyään vetoavat näihin toisen vuosisadan kirjoituksiin, pyrkivät todistamaan, että Jeesus oli vain ihminen. He kieltävät Jeesuksen jumaluuden, koska se on hankala oppi jyrkän monoteismin näkökulmasta, mutta myös kiusallisen sitkeästi hengissä pysyvä myytti ateismin näkökulmasta.

Kristittyjen kannattaa huomata kuitenkin, että Uuden Testamentin evankeliumit ja muut osat ovat syntyneet ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Esimerkiksi Paavalin ensimmäinen kirje tessalonikalaisille on kirjoitettu jo niin varhain kuin vuoden 50 paikkeilla. Vaikka Paavali ei puhu 1. Tessalonikalaiskirjeessä Jeesuksen jumaluudesta, hän sanoo kirjeessään filippiläisille Jeesuksesta näin:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil.2:6).

Apostoli Paavali siis puhui yhtenevästi niiden apostolien kanssa, jotka olivat kuuluneet Jeesuksen oppilasjoukkoon siitä lähtien, kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa. Ja koska Paavali kuoli noin vuonna 64, hänenkin todistuksensa Jeesuksesta on paljon vanhempi kuin kristinuskon vastustajien laatimat kiista-, harhautus, pilkka- ja häväistyskirjoitukset, joita jotkut aikamme oppineet pitävät luotettavina lähteinä.

Joka haluaa päästä perille totuudesta, rukoilkoon Isää Jumalaa Jeesuksen Kristuksen nimessä. Kyllä Jumala kuulee vilpittömät rukoukset ja vastaa niihin. Mutta miksi hänen pitäisi vastata sellaisiin rukouksiin, jotka lausutaan vain pilan päiten ja hänen kärsivällisyytensä koettelemiseksi? Hän on antanut jo merkkinsä koko ihmiskunnalle ja kaikille sukupolville. Miksi hänen pitäisi antaa merkki jokaiselle epäilijälle erikseen?

Mitä tulee Jeesuksen perinnöllisiin ominaisuuksiin, voimme olla täysin rauhassa myös niiden osalta. Tullakseen ihmiseksi Jumala ei tarvinnut Joosefin perimää, mutta ei myöskään Marian perimää, sillä ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh.1:14) samalla tavalla kuin tähdet syttyivät maailmankaikkeuteen, kun Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” (1.Moos.1:3).

Jumala omaksui ihmisyyden siinä ajassa, paikassa ja tilassa kuin Matteus ja Luukas kertovat evankeliumeissaan. Tätä enemmän emme voi tietää tästä asiasta.

Myös arvailut Jeesuksen dna:sta ovat uskon kannalta turhia. Yritykset sovittaa yhteen nykyajan tieto ihmislajin alkuperästä ja historiasta sekä kristinuskon oppi Jeesuksen Kristuksen kahdesta luonnosta voivat tulla joillekin jopa uskon esteiksi.

On siis parempi uskoa nyt
ja saada vastaukset kysymyksiinsä joskus tulevaisuudessa
kuin vaatia Jumalaa avaamaan salaisuutensa nyt
ja ruveta uskomaan sitten joskus.