20. sunnuntai helluntaista
Mark.2:1–12


        Kuva: Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Päivän evankeliumissa kerrotaan: ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Useita vuosia sitten eräs mies sanoi minulle muistotilaisuudessa: ”En jaksa uskoa, että kuoleman jälkeen on enää mitään olemista.” Hän oli menettänyt puolisonsa. Siinä surutyönsä vaiheessa hän ei kyennyt pitämään totena muuta kuin sen, minkä hän näki. Ja se ohjasi hänen sydäntään poispäin turvallisesta lapsen uskosta.

”Niin, en minäkään osaa muuta kuin toivoa, että joskus pääsemme taivaaseen, joka meille on luvattu”, vastasin hänelle. ”Uskominen sellaiseen, mitä ei voi nähdä eikä käsittää, on vaikeaa, mutta toivosta kannattaa pitää kiinni.”

Elämän karikoissa, luopumisissa, lähdöissä ja suurissa suruissa meidät ikään kuin riisutaan alastomiksi. Jos meillä ei ole ystäviä, jotka niissä tilanteissa ymmärtävät, lohduttavat ja tukevat meitä, jäämme kylmään maailmaan yksin ja varustautumattomina. Sen sijaan, jos meillä on ystäviä, jotka kantavat meitä rukouksissa Kristuksen luo, he ovat enemmän kuin kullan arvoisia. Heidän uskonsa tähden Kristus parantaa meidän sisäiset haavamme ja vaivamme.

”Eikö hän parannakaan ruumiillisia vaivojamme?” joku haluaa tietää. Kyllä parantaa, jos se auttaa meitä tarttumaan entistä lujemmin iankaikkisen elämän toivoon. Mutta me ihmiset olemme sellaisia, että saatuamme sen, minkä halusimme, helposti unohdamme elämän tarkoituksen.

Kun Jeesus sanoi halvaantuneelle miehelle: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Niissä sanoissa oli Jumalan armo, joka paransi halvaantuneen hengellisesti ja ruumiillisesti. Läsnäolijat näkivät hänen ulkonaisen paranemisensa ja ihmettelivät sitä. Jotkut jopa arvostelivat Jeesuksen toimintaa. Mutta liikuntakykynsä takaisin saanut mies tiesi parantuneensa ennen kaikkea suhteessaan Jumalaan.

Vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä kysymme usein: ”Miksi?” Mutta oikea kysymys on: ”Mihin suuntaan tästä?” Halvaantuneen miehen ystävät tiesivät, että heidän oli autettava hänet Jeesuksen luo. Koska he olivat niin määrätietoisia, että he purkivat katon siitä huoneesta, jossa Jeesus opetti kansaa, ja sitten laskivat ystävänsä Jeesuksen eteen, Jeesus toteutti heidän toiveensa.

Ehkä tämä kertomus saa meidät ajatelemaan, että meidänkin pitää olla rohkeita ja neuvokkaita uskossamme. Joissakin kristillisissä suuntauksissa varovaisuutta ja hitautta pidetäänkin epäuskon merkkeinä. Mutta kuka jaksaa olla rohkea ja varma joka hetki? Vaikka meitä kehotetaan iloitsemaan aina, rukoilemaan lakkaamatta ja kiittämään kaikesta (ks. 1.Tess.5:20), elämässä on tilanteita, joissa tuon ohjeen kirjaimellinen noudattaminen on teennäistä. Kyllä Jeesuskin osasi surra.

Kysymys: ”Mihin suuntaan tästä?” palauttaa mieleemme, että saamme tulla heikkoina Kristuksen hoidettaviksi. Koska hän on siellä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein, suuntamme on kohti seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta. Sana ja sakramentit kirkastavat meille sitä, mistä olemme tulleet osallisiksi Jeesuksessa: syntien anteeksi saaminen, ruumiin ylösnouseminen ja iankaikkinen elämä.

Jumalanpalveluksen esirukouksessa on hiljainen kohta, jossa saamme kantaa läheisemme, ystävämme ja rukousapuumme turvautuvat ihmiset Jeesuksen luo. Se ei ole turha kohta, sillä se auttaa meitä ottamaan huomioon lähimmäisemme. On myös tärkeää, että todella hiljennymme siinä ja keskitymme ajattelemaan muita kuin itseämme.

Kun teemme näin, liitymme siihen työhön, jota Herramme Jeesus Kristus tekee jatkuvasti Isänsä oikealla puolella: hän rukoilee koko maailman puolesta. Kun rukoilemme yhdessä Kristuksen kanssa ja hänen opetuksensa mukaan, pyyntömme muuttuvat näkymättömiksi palveluteoiksi.

Jumalanpalveluksen yhteisen esirukouksen lopussa on pyyntö: ”Anna meille tämän elämän päätyttyä riemullinen jälleennäkeminen poisnukkuneiden rakkaittemme kanssa.” Sekään ei ole turha kohta. Sillä mikä ilo voisi olla suurempi kuin saada takaisin ne läheisensä ja ystävänsä, joiden menettäminen on tuntunut kaikkein kipeimmältä?

Jumala on asettanut päivillemme määrän (ks. Job.14:5). Emme voi sille tosiasialle mitään. Mutta se on vain osa siitä, mitä Raamattu kertoo meille. Rajallisuutemme vastakohta tulee esiin muun muassa Jobin kirjassa, jossa sanotaan: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19:25).

Viimeisen sanan paikka ei kuulu kenellekään meistä, vaan se kuuluu Kristukselle, joka on alfa ja oomega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu (ks. Ilm.22:12). Kun pyydämme häneltä sitä, mikä on hänen tahtonsa mukaista, sen hän varmasti tekee.

   

11. sunnuntai helluntaista
Luuk.19:41–48


Turun Katariinankirkon saarnatuolin tiimalasit.

Yhdennentoista helluntain jälkeisen sunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo Jerusalemille tarkoittaen erityisesti sen hengellisiä johtajia: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty.” 

Juutalaisten hengellinen yläluokka oletti, että temppelin kassaan tuleva säännöllinen rahavirta oli juutalaiskansan ja sen kulttuurin paras turva. Poliittinen tilanne oli tulenarka, sillä maa oli vieraan vallan miehittämä. Mutta roomalaiset hallitsijatkin ymmärsivät rahan voiman: pax romana, roomalainen rauha oli ostettavissa.

Kun Jeesus meni temppeliin, kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja ajoi ulos kaupustelijat, hän sekaantui yläluokan liiketoimiin tavalla, josta ei seurannut hyvää. Jeesuksen toiminnan motiivi oli uskonnollinen. Mutta koska uskonto, politiikka ja talous olivat juutalaisessa yhteiskunnassa toisiinsa kietoutuneita, Jeesus ei voinut olla horjuttamatta yhteiskunnan järjestystä.

Rahalla pönkitetty rauha kesti noin kolmekymmentä vuotta. Sitten juutalaiskansan sisäiset sekä juutalaisten ja roomalaisten väliset jännitteet purkautuivat sodaksi, joka päättyi juutalaisten kannalta murheellisesti. Roomalainen sotapäällikkö Titus revitytti Jerusalemin muureineen ja temppeleineen maan tasalle vuonna 70 j.Kr.

Historioitsija Josefus kertoo juutalaisten kapinan alkaneen temppelin pyhyyden puolesta kiivailuna. Kuitenkin Jerusalemin piirityksen aikana juutalaiset itse saastuttivat temppelinsä surmaamalla toisiaan sen esipihoilla. Vallasta kilpailleet ryhmät jouduttivat yhteistä tuhoaan myös polttamalla toistensa ruokavarastoja.

Evankeliumi ja erityisesti sen historiallinen tausta panee miettimään, millainen olisi ollut tapahtumien kulku, jos jerusalemilaiset olisivat ymmärtäneet etsikkoaikansa. Mitä jerusalemilaisten olisi pitänyt tehdä Jeesuksen aikana, jotta heidän jälkeläisensä olisivat säästyneet tuholta? Tai olisiko kaupunki sittenkään voinut välttää kohtaloaan? Uuden Testamentin vastaus näihin kysymyksiin on, että heidän olisi pitänyt nöyrtyä Jumalansa edessä ja tehdä todellinen parannus.

Voimme ehkä nähdä nykyajassa samanlaisia piirteitä kuin Jerusalemin vaiheissa ennen vuotta 70. Esimerkiksi siinä, että hukkaamme aikaa kiistelyyn siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta maapallon keskilämpötila ei nousisi vaarallisiin lukemiin. Ilmaston pelätään lämpenevän rajusti lähivuosikymmeninä. Uhka olisi parhaiten torjuttavissa, jos kansakunnat pääsisivät yhteisymmärrykseen ilmiön vakavuudesta. Toisaalta on mahdollista, että ilmaston lämpeneminen kääntyy nopeaksi kylmenemiseksi luonnon omien prosessien vaikutuksesta.

Riippumatta siitä, mihin suuntaan ilmastomuutos tulee etenemään, on selvää, ettei maapallon elonkehä kestä rasitusta, jonka ihmiskunta aiheuttaa sille saastuttamalla ja turmelemalla ympäristöä. Monet lajit ovat harvinaistuneet ja jopa kuolleet sukupuuttoon ihmisten piittaamattoman toiminnan takia. Jos kansakunnat keskittyvät tulevaisuudessa vain kulutuksensa lisäämiseen ja jos poliittiset ja taloudelliset ristiriidat selvitetään sotimalla, myös ihmisenä tuntemamme lajin pelastaminen voi olla kohta myöhäistä.

Viime aikoina ilmastomuutos on hallinnut yleistä keskustelua niin paljon, että se on peittänyt alleen keskustelun ympäristön tilasta. Ihmiskunta tarvitsee elääkseen puhdasta vettä, puhdasta ilmaa sekä puhdasta viljelykelpoista maata. Siksi on ristiriitaista, että lukuisat poliitikot, ilmastotieteilijät, Hollywood-tähdet ja muut kuuluisuudet lentävät suihkukoneilla konferenssista toiseen lisäten ilmakehään juuri niitä päästöjä, joiden pitoisuuden kasvamisesta he ovat huolissaan. Lentomatkustaminen pitää yllä myös fossiilisten polttoaineiden kysyntää, jonka pienentämistä hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC pitää tärkeänä.

Niillä, jotka päättävät yhteisistä asioistamme, on siis raskas taakka hartioillaan: he vaikuttavat siihen, millaisessa maailmassa jälkeläisemme elävät. Vastuu on myös meidän tavallisten ihmisten, jotka mieluusti antaisimme muiden ajatella puolestamme.

Mitä siis voimme tehdä? Kun aiheena on ilmastomuutos, on vaikea tietää, mitkä tekomme todella jarruttavat ilmaston lämpenemistä. Meitä suomalaisia on vähemmän kuin yksi tuhannesosa koko ihmiskunnasta. Vaikka palauttaisimme Suomen kehitystason esiteolliseen aikaan, sillä ei olisi mitään vaikutusta maapallon ilmakehän hiilidioksidi- ja metaanipitoisuuteen, eikä mikään toinen kansa seuraisi esimerkkiämme.

Mutta kun aiheena on elinympäristömme saastuminen ja pilaantuminen, voimme suomalaisinakin säästää luonnonvaroja tuleville sukupolville. Pieniä mutta merkittäviä tekoja ovat kulutuksen vähentäminen, kierrätys sekä talousjätteiden ja muiden jätteiden käsittely säädösten mukaisesti. Luonnonvaraisten eläinten elinympäristöjen parantamisesta, esimerkiksi vaelluskalojen kutupaikkojen kunnostamisesta ja riistanhoitotöistä, on tullut tärkeä harrastus monille suomalaisille.

Suurisuuntaiset ekoteot puolestaan edellyttävät aina toteuttajikseen yrityksen, julkisen yhteisön tai molemmat. Suomella on korkea tietotaito ongelmajätteiden käsittelyn alalla. Jostain syystä kuitenkin ne suomalaiset yritykset, jotka ovat erikoistuneet tähän, eivät pysty viemään tai saa viedä osaamistaan Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan köyhiin maihin, joissa jäteongelmat ovat karanneet hallinnasta.

Fossiilisia polttoaineita jalostava suomalainen yritys Neste on valmistanut jo kymmenen vuoden ajan jäteöljyistä ja -rasvoista diesel-öljyä, jota voi käyttää kaikissa työkoneissa ja henkilöautoissa, joissa on diesel-moottori. Jostain syystä tämä tuote menee lähes kokonaan vientiin. Sen jakeluketjua ei ole saatu rakennetuksi Suomeen, vaikka se olisi taloudellisesti järkevämpi ja vähemmän kasvihuonekaasujen päästöjä tuottava ratkaisu kuin koko autokannan sähköistäminen vuoteen 2050 mennessä.

Etsikkoajalla tarkoitetaan sellaista ajanjaksoa, jolloin Jumala kutsuu ihmisiä yksilöinä tai yhteisöinä niin, että he joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Kun etsikkoaika on käsillä, ihmiset eivät yleensä tajua, mistä on kysymys. He näkevät asioiden kehittyvän huonoon suuntaan ja ahdistuvat siitä. Mutta he eivät käänny Jumalan puoleen, koska Luojalta, jonka olemassaolo kielletään, ei voi pyytää kaitsentaa. Ja ihmisten omiksi kuvikseen tekemät epäjumalat, ovat yhtä avuttomia suurten muutosten edessä kuin ihmiset itse.

Kun etsikkoaika koskee kaikkia kansoja, tarvitaan yksilöitä näyttämään oikea esimerkki massoille. Jokainen joka suhtautuu vakavasti tähän haasteeseen, pitäköön kuitenkin mielessään realiteetit. Elämäntapaa, jonka hyväksymme itsellemme, emme voi kieltää toisilta. Emme voi myöskään estää toisia tavoittelemasta elintasoa, jonka me olemme saavuttaneet. Siksi meidän suomalaisten pitää jatkaa sivistymistämme ja auttaa toisia sivistymään. Ikiaikojen Jumala ei päästä meitä niin vähällä, että saisimme heittäytyä laiskoina nauttimaan meitä edeltäneiden sukupolvien työn tuloksista.
     

Juhannuspäivä
Joh.1:1–28


 

On alkukesä. Hilla ja mustikka kukkivat, perunat on istutettu. Osa kesän hyvistä antimista on kerättävissä jo nyt. Tämä kaikki tuo mieleeni Johanneksen evankeliumin alkusanat: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” (Joh.1:1–2).

Juhannuksen alusviikkoina voin tehdä tuoreen vastan ja läiskyttää sitä saunan lämmössä koivun tuoksusta nauttien tai kiivetä tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa tai kuljeskella kankailla korvasieniä etsien. Jouluna sitten otan pakastimesta säilötyt korvasienet ja koivuvastan, saunon ja makustelen korvasienikastiketta saunan jälkeen.

Tavat, joilla vietämme juhannusta ja joulua, muistuttavat toisiaan. Se kertoo, että nämä juhlat kuuluvat yhteen, vaikka ne ovat toisilleen vastakkaisina vuodenaikoina.

Miksi juhannus ja joulu ovat juuri niissä kohdissa vuotta, joissa niitä vietetään? Muinoin Rooman valtakunnassa oli vuoden pimeimpänä aikana riemukas saturnalia-juhla. Kristityksi kääntynyt keisari Konstantinus Suuri halusi antaa vuoden pimeimmän ajan juhlalle uuden merkityksen. Konstantinus määräsi, että koko valtakunnassa tuli viettää saturnalian sijasta Kristuksen, maailman valon, syntymäjuhlaa. Näin joulu sai sen paikan kalenterissa, joka sillä on vielä nykyäänkin.

Juhannuksen paikka johtuu puolestaan siitä, että Luukkaan evankeliumi kertoo Johannes Kastajan syntyneen puoli vuotta ennen Jeesusta (ks. Luuk.1:35‒36). Apostoli Johannes kuvaa Johannes Kastajan suhdetta Jeesukseen: "Johannes todisti hänestä ja huusi: 'Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua." (Joh.1:15).

Kun kristinusko levittäytyi kaikkiin Rooman valtakunnan osiin, myös kesäpäivänseisauksena vietettyjen pakanallisten juhlien tilalle tuli kristillinen juhla. Johannes Kastajan muistopäivä sopi tähän kohtaan, sillä Johannes oli Jeesuksen airut, joka valmisti ihmisiä ottamaan vastaan maailman Vapahtajan.

Suomalaiseen juhannuksen ja joulun viettoon kuuluu tapoja, jotka periytyvät kristillisen ajan alusta mutta myös pakanuuden ajalta. Kristilliset tavat, esimerkiksi juhla-aikojen pyhittäminen Jumalan sanan ja perheyhteyden vaalimista varten, kantavat eteenpäin tietoa kristillisistä arvoista. Ne ovat kulttuurimme perusta ja niin keskeinen osa identiteettiämme, ettemme välttämättä huomaa edes ajatella niitä.

Kun läiskytämme juhannussaunassa tuoretta vastaa tai kiipeämme tunturiin ihailemaan yöttömän yön aurinkoa tai kuljemme kankailla korvasieniä etsien, meidän on hyvä pitää mielessämme, että valo, lämpö ja luonnon antimet muistuttavat iankaikkisesta elämästä, jonka ihmiseksi tullut Jumalan Sana, Jeesus Kristus on hankkinut meille.

Ja kun läiskytämme joulusaunassa pakastimesta otettua vastaa tai sytytämme haudoille kynttilöitä tai valamme kinkun päälle korvasienikastiketta, niin talven pimeys, kylmyys ja vähäiset antimet muistuttavat meitä siitä, että meillä on Kristuksen tähden toivo elämästä, joka ei koskaan katoa.

Ai, niin, melkein unohdin mainita: korvasienet pitää ryöpätä kolme kertaa vaihtaen keitinvesi jokaisen ryöppäämisen jälkeen. Kolmesti ryöpätyt korvasienet kannattaa vielä kuivattaa.
  

Helluntaipäivä
Joh.14:23–29


 

Päivän evankeliumi on osa pitkästä jäähyväispuheesta, jonka Jeesus lausui oppilailleen ennen kuolemaansa. Siinä on surullinen sävy. Mutta siinä on myös lohdutus, sillä Jeesus sanoo: ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä minä olen teille puhunut.”

Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus näyttäytyi oppilailleen vielä neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui heille Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. – – –. Teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.” (Ap.t.1:4–5).

Tämä lupaus toteutui kymmenentenä päivänä siitä, kun Jeesus erkani taivaisiin. Oppilaat olivat koolla suljettujen ovien takana, kun heidän kokoussaliinsa tuli jostakin kuin voimakas tuuli ja he näkivät kuin tulenliekkien asettuvan itse kunkin heistä yläpuolelle. He alkoivat kiittää ja ylistää Jumalaa monikielisesti, ja he tulivat täyteen uutta luottamusta ja rohkeutta.

He lähtivät ulos Jerusalemin kaduille, jossa he julistivat parannusta ja kastetta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Sinä päivänä noin kolme tuhatta ihmistä otti vastaan apostolien julistuksen, mistä syystä siitä päivästä – jota me kutsumme helluntaiksi – tuli kristillisen kirkon syntymäpäivä.

Jos se vuosi, jolloin Jeesus kuoli, nousi kuolleista ja astui ylös taivaisiin, oli ajanlaskumme vuosi 33, voimme sanoa, että tänään Kristuksen kirkko viettää 1986:tta syntymäpäiväänsä. Lähes kahden vuosituhannen aikana kirkon historiassa on ollut nousuja ja laskuja sekä maallistumisen aikoja ja alkuperäisen uskon uudelleen löytämisen aikoja. Mutta evankeliumi on julistettu lähes kaikille kansoille, ja Raamattu on käännetty monelle tuhannelle kielelle. Kristuksen kirkon kasvu ei olisi ollut mahdollista ilman Pyhää Henkeä, joka synnyttää uskon ja kokoaa seurakunnan.

Jeesuksen omien sanojen mukaan evankeliumi julistetaan kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu (ks. Matt.24:14). Mikä loppu? Tämän vanhan maailman loppu. Mutta se ei ole sellainen loppu, jonka jälkeen ei ole mitään, vaan meillä on Jumalan lupaus ”ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.” (2.Piet.3:13).

Jos vertaamme kristikunnan historiaa merimatkaan ja kirkkokuntia laivoihin, jotka tekevät tuota matkaa, silloin käsitämme, että ylitettävää ulappaa on vielä jäljellä. Kuinka osaamme säilyttää oikean suunnan niin, ettemme jää kiertämään kehää keskelle valtamerta tai niin, ettemme joudu rantautumaan jollekin autiolle saarelle? Kuinka huolehdimme aluksestamme niin, etteivät myrskytuulet kaada ja upota sitä?

”No, sehän on ihan helppoa”, joku sanoo, ”aluksemme on uppoamaton, ja sen varustukseen kuuluvat tutka ja satelliittipaikannin.”

Näin voimme tietenkin ajatella. Mutta kirkkolaiva rakennettiin jo kauan ennen Titanicia, jota aikanaan (vuonna 1912) ylistettiin käytännössä uppoamattomaksi valtamerialukseksi. Kirkkolaiva laskettiin telakalta silloin, kun laivat olivat puuta ja niissä oli airot, masto, purje, peräsin ja painolasti. Niin, luit oikein, painolasti. Se oli laivan kölipuun molemmille puolille ladottu kerros kiviä, joka vakautti aluksen kovassa tuulessa ja etenkin silloin, kun jouduttiin luovimaan tuulta vasten.

Viikingit purjehtivat nopeilla ja matalakulkuisilla aluksillaan Norjasta Fär-saarille, Fär-saarilta Islantiin ja Islannista Grönlantiin 900-luvun alkupuolella. He suunnistivat tähdistöjen avulla ja päättelivät merilintujen käyttäytymisestä, kuinka lähellä maata he olivat. 1000-luvun alussa he purjehtivat Grönlannista Pohjois-Amerikkaan, jota he kutsuivat nimillä Markland ja Vinland.

Jos Marklandin ja Vinlandin löytänyt kristitty viikinki Leif Eriksson olisi jättänyt varustamatta aluksensa painolastikivillä, hän ei olisi päässyt siihen maahan, jota hän lähti etsimään. Jos me heitämme oman elämämme matkan varrella kristilliset arvomme yli laidan niin, että molskahtaa, emme voi tehdä muuta kuin antaa tuulen viedä laivaamme, mihin se on milloinkin sitä viedäkseen. Mutta sellainen seilaaminen ei ole purjehtimista, vaan se on ajelehtimista.

Toinen tärkeä asia, joka tarvitaan aluksen suunnassa pitämiseen, on peräsin. Siksi navigoimisesta, joka tarkoitti alkuaan purjehtimista, on tullut suunnistamisen synonyymi. Lähes kaikissa uusissa henkilöautoissa on nykyään vakiovarusteena navigaattori. Mutta satelliittipaikannin ei korvaa laivan peräsintä eikä varsinkaan sitä miehistön jäsentä, jonka tehtävä on ohjata laivaa peräsimen avulla.

Kuka on kirkkolaivan pilotti eli ohjaaja? Aika yleisesti ihmiset mieltävät, että arkkipiispa, patriarkka tai paavihan se on. Mutta kukaan heistä ei ole tarpeeksi korkea-arvoinen voidakseen asettua kirkkolaivan pilotiksi. No, kuka sitten? Se on hän, jonka puhumat sanat Pyhä Henki palauttaa mieleemme ja opettaa meitä noudattamaan. Virressä 307 sanotaan:

Purjeisiini tuulta anna,
mua kanna
meren yli mailleni.
Pidä, Jeesus, itse perää,
Herra, herää!
Muuten hukkuu haahteni.
(Virsi 307:3).
     

Helatorstai
Ap.t.1:1‒11


                          Utsjoen kirkon alttaritaulu
 

Nikean uskontunnustuksessa, jota kirkkomme on alkanut käyttää enenevästi jumalanpalvelusuudistuksen myötä, sanotaan Jeesuksesta, että hän astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Näissä sanoissa kiteytyy helatorstain eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivän merkitys.

Kristikunta on odottanut apostolien ajoista saakka sen lupauksen toteutumista, joka lausuttiin sanoin: ”Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.” Siitä on jo pitkä aika, mistä syystä monet kristityt ovat lakanneet uskomasta, että tuo lupaus täyttyy aikanaan.

Jos kristillisen uskon pääkohtia voi verrata asuinhuoneistoon, monet ovat sammuttaneet valot siitä huoneesta, joka muistuttaa Kristuksen takaisin tulemisesta ja viimeisestä tuomiosta. Onko se harvoin käytössä oleva vierashuone tai säilytyskomero, johon tungetaan vanhat ja kuluneet vaatteet? Ei sen pitäisi olla kumpikaan niistä, vaan kaikki, minkä sanomme uskontunnustuksessa, kuuluu niihin huoneisiin, jotka pidämme valaistuina ja asuttuina.

Kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa ei ole yhtäkään kohtaa, jonka voimme jättää pois muuttamatta kristinuskoa jollakin vakavalla ja vahingollisella tavalla. Tämä seikka ei tietenkään huolestuta niitä, jotka haluavat poistaa kristinuskosta kaiken, mikä ei vastaa modernia maailmankäsitystä. Mutta jokaiselle, joka on saanut tulla tuntemaan Jeesuksen, on luovuttamaton totuus, että hän on myös Kristus, taivaan kuningas.

Ilmestyskirjan toisessa ja kolmannessa luvussa Kristus puhuttelee seitsemää Vähän Aasian seurakuntaa: Efesoa, Smyrnaa, Pergamonia, Tyatiraa, Sardesta, Filadelfiaa ja Laodikeaa. Yhteinen sanoma niille kaikille on, että Kristus, kirkon Herra tulee takaisin. Erityinen sanoma Efesolle on: ”Sitä en sinussa hyväksy, että olet luopunut ensi ajan rakkaudesta. Muista siis, mistä olet langennut, käänny ja palaa tekemään ensi ajan tekoja.” (Ilm.2:4–5).

Ensi rakkaudesta luopuminen on sitä, että kristittyjen yhteisö ei anna kunniaa Herralle ja palvele toisia ihmisiä. Kun tärkein asia unohtuu ‒ eli se, että jokainen uskova on ostettu kalliilla hinnalla Kristuksen, Jumalan Pojan omaksi (ks. 1.Kor.7:23) ‒ puhe rakkaudesta jatkuu niin kuin ennenkin, mutta rakkauden teot lakkaavat. Samalla käsitys rakkauden alkuperästä muuttuu ihmislähtöiseksi, kun Jumalan rakkautta ei tunneta eikä koeta.

Smyrnan seurakunnalle Kristus sanoo: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voiton seppeleeksi elämän.” (Ilm.2:10). Rauhallisessa Suomessa meidän on vaikea tajuta, millaista on olla kristitty sellaisissa maissa, joissa kristittyjä vainotaan. Sorrumme helposti ajattelemaan, että ne, jotka kärsivät kristillisen uskonsa vuoksi, ovat menetelleet sopimattomasti suhteessa ympäristöönsä. Mutta se ei ole totta. Maailma vihaa niitä, joiden elämässä on Kristuksen valo.

Pergamonin seurakuntaa Kristus moittii siitä, että se on antanut keskuudessaan tilaa eksytykselle: ”Heitä on sinunkin luonasi, noita jotka seuraavat nikolaiittojen opetusta.” (Ilm.2:15). Nikolaiitat olivat eräänlainen lahko, joka näyttäytyi ulkonaisesti samanlaisena kuin kristillisyys mutta vietti todellisuudessa nautinnonhaluista ja itsekeskeistä elämää.

Kaksinaismoraali on nykyisessä kristikunnassa niin tavallinen ilmiö, että se heittää epäilyksen varjon myös niiden päälle, jotka seuraavat Kristusta ehyin sydämin ja vilpittömin mielin. "Miksi uskoisimme Kristukseen, kun kristityt ovat oikeasti tuollaisia?" kysyvät ne, jotka eivät lue Raamattua mutta sitäkin enemmän niitä, jotka tunnustavat uskonsa Jeesukseen.

Tyatiran seurakuntaa Kristus moittii siitä, että se suvaitsee keskuudessaan epäjumalanpalvelusta: ”Olen antanut hänelle aikaa kääntyä, mutta hän ei halua luopua siveettömästä elämänmenostaan.” (Ilm.2:21). Kysymyksessä oli jonkin pakanallisen uskonnon selvännäkijä, jota osa Tyatiran kristityistä piti profeettana. Tämän selvännäkijän neuvot eksyttivät monta pois Kristuksen seuraamisen tieltä.

Nykyään on tavallista, että länsimaalaiset kristityt osallistuvat itämaisista uskonnoista peräisin oleviin rentoutumis- ja mietiskelyharjoituksiin pitäen niitä hyvinä keinoina vaalia fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Mutta sellaiset harjoitukset eivät ole hengellisesti vaarattomia. Aasiasta kotoisin olevat ihmiset, jotka ovat kääntyneet pakanuudesta kristinuskoon, varoittavat meitä länsimaalaisia kristittyjä siitä, että itämaisten mietiskelytekniikoiden tarkoitus on mielen avaaminen henkivalloille, jotka ovat todellisia ja joihin ei kannata tutustua.

Sardeen seurakunnalle Kristus sanoo: ”Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. Herää ja vahvista sitä, mikä on vielä jäljellä, sitä, mikä jo oli kuolemaisillaan.” (Ilm.3:1–2). Sardeen kristittyjen usko ei sammunut siksi, että heitä vainottiin tai johdettiin harhaan. He asuivat yhdessä Vähän Aasian suurimmista ja rikkaimmista kaupungeista ja olivat enimmäkseen hyvin varakkaita. Ajallisen toimeentulon helppous ja varmuus sai heidät unohtamaan, miksi he olivat tulleet kristityiksi.

Filadelfian seurakunnalle Kristus sanoo: ”Edessäsi on nyt avoin ovi, minä olen sen avannut, eikä kukaan voi sitä sulkea. Sinun voimasi ovat vähäiset, mutta sinä olet ottanut sanani varteen, etkä ole kieltänyt nimeäni. – – –. Sinä olet tarkoin seurannut sanaani ja kestänyt, ja siksi minä puolestani tarkoin varjelen sinua ja pelastan sinut siitä koetuksen hetkestä, joka kohtaa koko maailman.” (Ilm.3:8,10).

Kirkon tulevaisuutta ei ratkaista suurissa väestökeskuksissa vaan jokaisessa paikassa, jossa vain kaksi tai kolmekin on koolla Jeesuksen nimessä ja rukoilee häntä Hengessä ja totuudessa (ks. Matt:18:20). Pienen seurakunnan voima on sen uskollisuudessa, sillä sitä kirkon Herra arvostaa enemmän kuin mitään muuta. Jumalan sanan suurimmat lupaukset koskevat pieniä ja uskollisia seurakuntia.

Viimeisenä Kristus sanoo Laodikean seurakunnalle: ”Sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani. – – –. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi! Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Sen joka voittaa, minä annan istua kanssani valtaistuimellani, niin kuin minäkin olen voittoni jälkeen asettunut Isäni kanssa hänen valtaistuimelleen.” (Ilm.3:15–16, 19–21).

Penseys on välinpitämättömyyttä hengellisistä asioista. Toisaalta se on instituutioiksi muuttuneiden vanhojen kirkkojen kangistuneisuutta. Julkisen vallan erityisessä suojeluksessa oleminen tarkoittaa kirkolle aina myös julkisen vallan sääntöjen ja ajattelutapojen omaksumista. Koska virkamieslaki ei kannusta luovaan ajatteluun ja ongelmien ratkaisuun, kynnys Jumalan antamien lahjojen käyttämiseen nousee korkeaksi. Iloisen ja rohkean kristillisyyden tilalle tulee pidättyväinen ’kun et tee mitään, et tee virhettäkään’ -asenne.

Helatorstai on siis erittäin tärkeä kirkkovuoden juhla. Se muistuttaa meitä siitä, mikä kristillinen toivomme todella on. ”Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille.” (Ilm.2:7,11,17,29,6,13,22). Kun Kristus tulee takaisin, hän asettaa kaiken kohdalleen. Helatorstai on toivoa täynnä.