torstai, 5. joulukuu 2019

KAKSI KANSALAISUUTTA

Itsenäisyyspäivä
Joh.8:31−36


0960_itsenaisyyspaiva_kehys.jpg
Kuva:    Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Millainen oli tilanne ja ympäristö, jossa Jeesus puhui näin: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Evankelista kertoo hänen opettaneen kansaa Jerusalemin temppelin uhriarkun luona lehtimajanjuhlan aikoihin (ks. Joh.7:17; 8:20).

Temppelin esipihasta pääsi pyhäkköön kolmentoista portin kautta. Jokaisen portin sisäpuolella oli varainkeruuseen tarkoitettu arkku, johon juutalaiset voivat antaa uhrilahjansa. Pakanoilla ei ollut lupa astua noista porteista sisään.

Jeesus puhui siis oman kansansa miehille ja naisille paikassa, jonka kautta useimmat juutalaiset kulkivat temppeliin ja temppelistä ulos. Jeesuksen sanoma koski hänen messiaanista tehtäväänsä – ei kuitenkaan siinä mielessä kuin juutalaiset käsittivät messias-toivonsa, vaan syntien sovittamisen ja ihmiskunnan Jumalalle lunastamisen merkityksessä.

Juutalaiset kuuntelivat Jeesusta, mutta vain harvat heistä käsittivät, että hän puhui maallista elämää suuremmista asioista. ”Me olemme Abrahamin jälkeläisiä, emme ole koskaan olleet kenenkään orjia. Kuinka voit sanoa, että meistä tulee vapaita?” Jeesukselta kysyttiin.

Kyllä Abrahamin jälkeläiset olivat olleet vailla vapautta, orjinakin. Mitä muuta nimittäin oli heidän pakkotyönsä Egyptin faraoiden alaisuudessa kuin orjuutta? Tai mistä muusta oli kysymys Israelin ja Juudan pakkosiirtolaisuudessa kuin itsenäisyyden menetyksestä? Eikä Jeesuksen ajan juutalaisillakaan ollut omaa valtiota, vaan heitä hallitsi Rooman keisari.

Sanomansa puolesta Jeesus ei poikennut paljon Johannes Kastajasta, joka oli julistanut: ”Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy! Älkää luulko, että voitte ajatella: ’Olemmehan me Abrahamin lapsia.’ Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.” (Matt.3:8−9).

Juutalaiskansa oli vailla poliittista vapautta. Mutta enemmän kuin itsemääräämisoikeutta se olisi tarvinnut vapautusta synneistään. Toki juutalaiset tulivat temppeliin hakemaan sovitusta synteihinsä, asuivatpa he lähellä tai kaukana. Mutta he lähtivät epävanhurskaina, koska he luottivat temppelin laitosmaisiin uhreihin enemmän kuin elävään Jumalaan ja hänen sanaansa.

Ihminen ei voi päästä synnin orjuudesta minkään eikä kenenkään muun kuin Kristuksen avulla. Hän on ainoa Jumalalle kelpaava uhri, sillä hänestä sanotaan:


”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra.” (Fil.2:6−11).


Kun nostamme salkoon Suomen lipun, muistamme syyn, miksi sininen risti valkoisella pohjalla on vapautemme vertauskuva: kansakuntamme on maksanut kalliin hinnan itsenäisyydestään. Mutta myös Jumala on ostanut meidät omikseen kalliilla hinnalla, Poikansa Jeesuksen Kristuksen ristillä vuotaneen veren kautta (ks. 1.Kor.7:23). Kasteessa hän antoi meille taivaan valtakunnan kansalaisuuden.

Mutta sellainen kansalaisuus, josta puuttuu isänmaanrakkaus, on nimellistä kansalaisuutta. Se ei pelasta, vaan synnyttää harhakuvitelman, että asiamme ovat kunnossa. Suomalaiset ovat toki isänmaallisia, mutta kristittyinä meidän tulee kysyä itseltämme, rakastammeko myös taivaallista Isän maatamme.

Se miten rakastamme tämän maailman keskellä Kristusta ja hänen valtakuntaansa, vaikuttaa siihen, tunteeko Kristus meidät omikseen, kun lähdemme tästä maailmasta. Jeesuksen tarjoama vapaus on siis hänelle omistautumista ja sitoutumista hänen sanaansa.

Omistautuneisuus ja sitoutuneisuus eivät ole välttämättä yhteensopivia arvoja modernin individualismin kanssa. Kun aikamme tiedostavat ihmiset rimpuilevat eroon heidän yksilöllistä vapauttaan vähentävistä tavoista ja rakenteista, he päätyvät riippuvuussuhteisiin, jotka ovat paljon sitovampia kuin ne perinteet, jotka he hylkäävät.

Tasavaltamme presidentti Kyösti Kallio lausui 6.12.1939 Nivalan kirkossa seuraavan rukouksen:


Taivaallinen Isämme, katso armossasi kansamme puoleen. Sinä olet luonut sen ja rakastat sitä. Sinä näet, että se on mitä suurimmassa vaarassa. Siksi rukoilemme sinua Herra, auta meitä hädässämme äläkä anna meidän hukkua. Lahjoita kääntymys synnin ja laittomuuden teiltä, jotka johtavat kansamme tuhoon. Herra, armahda meitä.

Herra Jeesus Kristus, ilman sinua olemme voimattomia hävittäviä voimia vastaan, jotka tulvivat kansamme yli ja myrkyttävät sen. Siksi me kerskaamme Sinun voitostasi pahuuden henkivaltoja vastaan, joiden vaikutukset ovat joka päivä sanoin ja kuvin julkisuudessa nähtävissä. Herra, Sinä olet Golgatan ristillä voittanut pimeyden vallat. Niiden täytyy väistyä myös tänään, koska ylistämme Sinun nimeäsi niiden ylitse. Tähän me uskomme, sillä Sinä voit myös meidän aikanamme varjella ihmiset saatanalliselta eksytykseltä. Herra armahda meitä.

Auta meitä Pyhän Henkesi kautta ryhtymään omassa elämässämme taisteluun syntiä vastaan ja olemaan kestäviä loppuun asti. Tee meidät kansamme keskellä merkiksi Sinun vapauttavasta armostasi. Täytä meidät niin Sinun rakkaudellasi, että tulemme kuuliaisiksi Sinun käskyillesi. Rakkautesi olkoon meissä se voima, joka voittaa pimeyden vallat kansassamme. Herra Jeesus Kristus, kaiken voimme sinun kauttasi. Siihen me uskomme. Armahda meitä. Amen.


Tuolloin ei vain itsenäisyytemme vaan myös olemassa olomme kansakuntana oli uhattuna. Valtiomme päämies ei empinyt huutaa Korkeinta Suomen avuksi, ja se rukous tuli kuulluksi. Ne, jotka ovat tästä asiasta toista mieltä, eivät ole ottaneet korviinsa talvisodan veteraanien todistuksia siitä, kuinka ylivoimaisen vihollisen edessä suomalaiset olivat ja kuinka loppuun ajettuja olivat sotilaamme, kun talvisota päättyi. Kuitenkin Suomi ja suomalaiset selviytyivät. Siihen vaikuttaneita sattumia oli niin monta, että on vaikea olla näkemättä niissä Korkeimman johdatusta.

Apostoli Johannes sanoo: ”Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen. Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. – – –. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1.Joh.4:14−16,17b).
     

lauantai, 30. marraskuu 2019

LEHTIMAJOISTA IKUISIIN MAJOIHIN

1. adventtisunnuntai
Mark:11:1‒10
Sak.9:9‒10


1_adventti_kehys.jpg
Kuva:     Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen ratsastaessa aasin varsalla Jerusalemiin, monet levittivät vaatteitaan hänen kulkutielleen, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarren puista, ja häntä tervehdittiin hoosianna-huudoin. Sillä tavalla kansa osoitti Jeesukselle kuninkaallista arvonantoa.

Mistä Jeesuksen ylenpalttinen suosio johtui? Siitä, että hän oli tehnyt Galileassa, Samariassa ja Juudeassa sellaisia tunnustekoja, joiden vuoksi hyvin monet uskoivat hänen olevan messias. Kun hän nyt lähestyi Jerusalemia Öljymäen suunnasta ratsastaen aasinvarsalla, kansa muisti profeetta Sakarjan sanat:

”Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” (Sak.9:9) ja: ”Hän seisoo sinä päivänä Öljymäellä, joka kohoaa Jerusalemin itäpuolella.” (Sak.14:4).

On erikoista, että evankelistat Markus, Matteus ja Luukas kertovat tielle levitetyistä vaatteista tai lehvistä, kun taas evankelista Johannes puhuu palmunoksista (ks. Joh.12:13). Tämä yksityiskohta antaa syyn olettaa, että Johannekselle Sakarjan kirja on läheisempi kuin hänen kolmelle kollegalleen. Palmunoksat nimittäin liittyvät juutalaisessa perinteessä lehtimajanjuhlaan, josta Herra on sanonut Mooseksen kautta:


”Seitsemännen kuun viidentenätoista päivänä, kun olette korjanneet sadon talteen, ryhtykää viettämään seitsenpäiväistä Herran juhlaa. Juhlan ensimmäinen päivä on lepopäivä, samoin kahdeksas päivä. Kootkaa ensimmäisenä päivänä hedelmäpuiden parhaita hedelmiä, palmunlehviä ja puiden lehteviä oksia sekä pajuja purojen varsilta ja viettäkää iloista juhlaa seitsemän päivän ajan Herran, Jumalanne edessä. ‒ ‒ ‒. Kaikkien israelilaisten tulee silloin asua lehtimajoissa seitsemän päivää, jotta tulevatkin sukupolvet muistaisivat, että minä annoin israelilaisten asua lehtimajoissa, kun toin heidät pois Egyptistä.” (3.Moos.23:39‒40,42‒43).

Mooses oli israelilaisten ensimmäinen vapaustaistelija, johtaja ja lainantaja. Sakarjan ennustama Vapahtaja tuli olemaan Mooseksen veroinen ja jopa suurempi kuin hän, sillä Sakarja sanoi: ”Kaikki jäljellä olevat niistä kansoista, jotka ovat hyökänneet Jerusalemia vastaan, tulevat nyt sinne vuosi vuodelta kumartaen rukoilemaan Kuningasta, Herraa Sebaotia, ja viettämään lehtimajanjuhlaa.” (Sak.14:16).

Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, lehtimajanjuhlaan oli vielä useita kuukausia, mutta pääsiäinen oli lähellä. Oliko hänen ajoituksensa tai tulkintansa Sakarjan profetiasta virheellinen? Ei, vaan Sakarjakin tiesi ennalta Vapahtajan kärsimyksen ja kuoleman sanoessaan: ”Niin he antoivat minulle palkaksi vaivaiset kolmekymmentä hopearahaa. Herra sanoi minulle: ’Vie ne temppeliin ja viskaa metallinsulattajalle. Näin korkean hinnan arvoisena he minua pitävät!” (Sak.11:12‒13).

Juudas Iskariot toteutti tämän ennustuksen, kun hän kavalsi Jeesuksen. Mutta niin piti tapahtua, jotta Jumalan vanhurskas tahto täyttyisi. Suostumalla sovitusuhriksi ja kuolemalla syyttömästi Vapahtaja voitti kuoleman (vrt. Jes.53:10‒12).

Kansa, joka tervehti Jeesusta poliittisena vapahtajana, ei ymmärtänyt tästä mitään. Mutta kun Jeesus nousi kuolleista ja ilmestyi oppilailleen, Sakarjan ja muiden profeettojen sanat loksahtivat paikalleen ainakin niille, jotka uskoivat Jeesukseen. Iloinen lehtimajanjuhla olikin edessäpäin Jumalan valtakunnan hääjuhlana. Johannes puhui siitä Ilmestyskirjassa sanoen:

”Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: ’Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!” (Ilm.7:9‒10).

Vanhassa Testamentissa kerrotut asiat ovat esikuvia sille, mitä Jumala on tehnyt ja tulee tekemään Poikansa kautta ihmiskunnan hyväksi. Kun aloitamme uutta kirkkovuotta, on hyvä muistaa, että kristillinen seurakunta elää odotuksessa. Kristus on kanssamme jo nyt sanassaan ja sakramenteissaan. Mutta hän tulee myös kunniassaan ja kirkkaudessaan antaakseen ikuisen valtakunnan niille, jotka uskovat häneen.

”Sinä päivänä ei ole hellettä, ei pakkasta eikä jäätä. Kerran tulee aika ‒ milloin, sen Herra tietää ‒ jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. ‒ ‒ ‒. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.” sanoo profeetta Sakarja (Sak.14:6‒7,9).
   

perjantai, 15. marraskuu 2019

AJAN HENKI

Valvomisen sunnuntai
Aam.4:12−13


valvomisen_sunnuntai_kehys_A4.jpg 
Kuva:    Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Jumalasta on mahdoton puhua siten, että tulisi oikein sanotuksi, millainen hän on. Kuitenkin hän on lähettänyt meille sanansa, jotta voisimme ymmärtää oikein, mitä hän odottaa meiltä.

Jos annamme Jumalan sanan osua sydämeemme, opimme tuntemaan myös Jumalan tahdon ja saamme lahjan, jota meillä ei ole ollut, elämän valon (ks. Ps.119:105). Sen sijaan jos torjumme Jumalan sanan tai muunnamme sen, myös jumalakuvamme vääristyy. Toisin sanoen teemme itsellemme epäjumalan, joka ei elä eikä voi antaa elämää.

Valvomisen sunnuntain Vanhan Testamentin teksti on Aamoksen kirjasta. Se puhuu enemmän oikean jumalasuhteen vaalimisesta kuin valvomisesta. Koska ei ole olemassa suhdetta Jumalaan saati hengellistä valppautta ilman Jumalan sanan vastaanottamista ja tuntemista, on hyvä sittenkin kuulla, mitä profeetta Aamos muinoin julisti.

Huutaessaan: ”Valmistaudu kohtaamaan Jumalasi, Israel!” Aamos kuulutti, että Herran päivä oli lähellä. Jerobeam II:n (782−753 e.Kr.) hallitsema Israelin kuningaskunta ja Ussian (767−740 e.Kr.) hallitsema Juudan kuningaskunta olivat tuolloin vaurautensa huipulla. Mutta niin kuninkaat kuin kansa olivat unohtaneet esi-isiensä Jumalan.

Elävän Jumalan kohtaaminen tuli olemaan jotain muuta kuin, mitä Jumalan omaisuuskansa kuvitteli. Kumpikin kuningaskunta oli pakkosiirtolaisuuden ajan kynnyksellä, ensin Israel ja sitten Juuda. Tästä Aamos varoitti Israelia sanoen: ”Pois maastaan kulkee kaikkineen Gilgal, ja turhuuden huoneeksi tulee Jumalan huone, Betel.” (Aam.5:4−5).

Temppelipapit koettivat parhaansa mukaan pyöristää Jumalan sanan, mutta niin tehdessään he puhuivat omiaan. Aamos oli ammatiltaan karjapaimen ja viikunoiden viljelijä, jumaluusopillista koulutusta vailla. Jumala valitsi hänet sanansaattajakseen, koska hän ei kyseenalaistanut sitä, mitä Herra oli sanonut.

Papeille Aamos julisti: ”Voi teitä, jotka hartaasti odotatte Herran päivää! Mitä iloa teille on Herran päivästä? Se tuo pimeyden, ei valoa. Käy kuin miehen, joka pakeni leijonaa mutta kohtasi karhun − kun hän pääsi kotiin ja nojasi kädellä seinään, käteen puri käärme. Eikö Herran päivä siis ole pimeä eikä valoisa, pilkkopimeä, ilman valon häivää?” (Aam.5:18−20).

Tuomarit puolestaan, joiden olisi kuulunut vaalia oikeudenmukaisuutta, katsoivat lain täytetyksi, kun sen kirjain oli täytetty. Siksi heille ei ollut mikään ongelma ratkaista oikeusjutut maksukykyisten asiakkaidensa hyväksi. Aamos sanoi heille:

”Te vihaatte sitä, joka kaupunginportin kokouksessa vaatii oikeaa tuomiota, ja inhoatte sitä, joka kertoo totuuden. Te poljette tilattomia ja viette maanvuokrana heidän viljansa. Sen tähden teille käy näin: vaikka te rakennatte taloja hakatuista kivistä, ette saa asua niissä. Vaikka te istutatte ihania viinitarhoja, ette saa nauttia niiden viiniä.” (Aam.5:10−11).

Kansakunnan yläluokka oli kiinnostunut vain yltäkylläisestä elämästä ja hupaisasta ajanvietosta. Sitä ei liikuttanut, että köyhät kansalaiset kärsivät monenlaisten vääryyksien takia. Kuninkaalliset, ylhäiset, tavaroiden hovihankkijat ja rahanvaihtajat huolestuivat kansakunnan tilasta vasta siinä tapauksessa, että heidän sijoitusvarallisuutensa uhkasi menettää arvonsa.

Aamos ennusti yläluokalle ikävyyksiä sanoen: ”Voi teitä, Siionin huolettomat ja Samarian vuoren itsevarmat asukkaat, te valitun kansan kärkijoukko! Te torjutte mielestänne pahan päivän ja hyväksytte väkivallan keskuudessanne. Te makaatte norsunluuvuoteillanne ja loikoilette leposohvillanne. Teidän käy näin: vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan. Loikojien juhlat on juhlittu.” (Aam.6:1,3−4,7).

Luonnollisestikaan ne, joihin Jumalan sana kohdistui, eivät kuunnelleet Aamosta suopeasti. Päinvastoin he ajattelivat saaneensa riesakseen taas yhden totuudentorven, joka ei ymmärtänyt asioiden suhteellisuutta saati sitä, että maailmaa ei voinut millään parantaa.

Aamos ei piitannut halveksunnasta, jota itseriittoiset ihmiset jakoivat hänelle runsain mitoin, vaan hän paljasti, mitä kansan parhaimmisto tuli kokemaan, ellei se tehnyt parannusta. Hän sanoi: ”Koittaa aika − sanoo Herra, Jumala − jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam.8:11−12).

Israelin kuningaskunnan historia päättyi vuonna 722 e.Kr, jolloin Assyrian kuningas Sargon II valloitti pääkaupungin Samarian ja vei sen väestön orjatyövoimaksi Assuriin. Aamos ennusti Israelin kuningaskunnan kaatumisen kolme vuosikymmentä ennen kuin se tapahtui.

Vastaava kohtalo tuli Juudan kuningaskunnan osaksi vuonna 597 e.Kr. eli 125 vuoden kuluttua Israelin kuningaskunnan sortumisesta. Silloin Babylonian kuningas Nebukadnessar vei Juudan parhaimmiston pakkosiirtolaisuuteen Baabeliin.

Raamatun mukaan Jumala salli näiden kahden suuren onnettomuuden kohdata israelilaisia, koska kaikista maailman kansoista hän oli ottanut omakseen heidät. Jumala oli ilmaissut heille tahtonsa ja voimansa. Hän oli pelastanut heidät monesta vaarasta ja vainosta. Tästä huolimatta israelilaiset eivät pysyneet uskollisina isiensä Jumalalle (ks. Aam.3:2). Niin Jumala antoi omaisuuskansansa tuntea, minkä veroinen se oli muiden kansojen rinnalla.

Kun israelilaisilla ei ollut turvanaan Jumalan erityistä siunausta ja varjelusta (ks. Aam.6:2), he menettivät vapautensa. Vastoinkäymiset olivat kuitenkin suuremmat niille, joilla oli paljon menetettävää, kuin niille, joilla ei ollut mitään. Köyhät israelilaiset säästyivät pakkosiirroilta, mutta ajan oloon he sekoittuivat assyrialaisiin ja babylonialaisiin maahanmuuttajiin.

Aamoksen profetia on tavallaan kuva myös meidän aikakaudestamme. Israelilaisten inhimilliset ja raadolliset puolet ovat tunnistettavissa nykyajan kristikunnasta, meistä.

Kristittyjen kuuluisi olla, kuten apostoli Pietari sanoi, ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan” (1.Piet.2:9). Sitä vastoin kristillinen usko on monille kristityille kulttuurihistoriallinen viitekehys, jota he häpeävät – ikään kuin kaikki hyvä, joka heillä on, ei olisi kristillisen rakkauden ja kärsivällisyyden hedelmää, ja ikään kuin kaikki paha, joka on kohdannut heitä, olisi kristinuskosta peräisin.

Ne, jotka lukevat ja kuuntelevat Jumalan sanaa avoimin mielin, ymmärtävät kyllä, mistä mikäkin aikakautemme ilmiö johtuu. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta historiasta on mahdollista oppia. Kun itsekkyydestä ja ylpeydestä tehdään hyveitä, silloin lankeemus on lähellä. Viisas on se, joka ei antaudu tämän aikakauden hengen johdatettavaksi, vaan pyytää Jumalan Hengen johdatusta.
    

 

tiistai, 29. lokakuu 2019

PYHIEN YHTEYS

Pyhäinpäivä
Matt.5:1‒12


pyhainpaiva_kehys.jpg
         Kuva: Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus


Pyhäinpäivän evankeliumissa Jeesus puhuu ihmisille, joille elämä on ahdistava kokemus.

Kun hän kutsuu heitä hengessä köyhiksi, hän ei tarkoita käänteisesti, että he olisivat aineellisesti rikkaita. Päinvastoin näillä ihmisillä ei ole rikastumisen mahdollisuuttakaan, mutta he ovat autuaita, sillä Jumalan sanan lupaukset koskevat heitä.

Kun Jeesus puhuttelee kuulijoitaan murheellisiksi, hän ei tarkoita mitään ohimenevää surua, vaan hän osoittaa sanansa kärsiville ja kovaosaisille. Nämä ihmiset eivät voi odottaa kohdalleen edes sattumanvaraista onnea, joka auttaisi heidät nousemaan kurjuudesta. Kuitenkin he ovat autuaita, sillä Jumalan sanan lupaukset koskevat heitä.

Kun Jeesus arvostaa kuulijoidensa kärsivällisyyttä, hän ei kehu heitä sivistyneiksi ja suvaitsevaisiksi. Hän viittaa juutalaisille sietämättömään tilanteeseen, että Jumalan valittua kansaa hallitsee pakanallinen keisari. Ne, jotka eivät kiihkoile eivätkä tee väkivaltaista vastarintaa, ovat autuaita, koska Israelin Jumala taistelee heidän puolestaan.

Kun Jeesus puhuttelee ihmisiä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano, hän ei tarkoita niitä, jotka yrittävät kaikin keinoin osoittaa olevansa kelpo uskovaisia. Päinvastoin hän puhuu niille, joiden kelvollisuutta epäillään – niille, jotka ajetaan pois synagogista ja joiden ei sallita astua temppeliin. He ovat autuaita, sillä he saavat Jumalalta lahjaksi vanhurskauden ilman omia tekojaan.


Kun Jeesus onnittelee niitä, jotka tuntevat sääliä kanssaihmisiään kohtaan, hän ei tarkoita niitä, jotka omatuntoaan rauhoittaakseen antavat hiukan pois liiastaan. Armahtavaisilla ei ole varaa jättää lähimmäistään pulaan, koska he tarvitsevat itsekin armoa. He ovat autuaita sen vuoksi, että Jumala rakastaa heitä.

Kun Jeesus onnittelee puhdassydämisiä, hän tarkoittaa ihmisiä, jotka eivät huomaa itsessään mitään hyviä ominaisuuksia. Heidän kauneutensa ei näy ulos, eikä heidän rohkeutensa ole valmiutta rikkoa rajoja. He kunnioittavat Jumalaa ja hänen sanaansa enemmän kuin ihmisiä ja heidän alati vaihtuvia mielipiteitään. Vilpittömään totuuden etsintään kätkeytyy siunaus, joka vie heitä Jumalaa kohti.

Kun Jeesus onnittelee rauhantekijöitä, hän tarkoittaa niitä harvoja maanmiehiään, jotka eivät suhtaudu Rooman valtaan uhkana, vaan ymmärtävät vakaiden olojen ja hyvien liikenneyhteyksien merkitsevän mahdollisuutta laajentaa Jumalan tuntemista kansojen keskuuteen. Rauhantekijät kulkevat korkeuden polkuja nöyryyden askelin. Siksi heitä kutsutaan Jumalan lapsiksi.

Ja kun Jeesus puhuttelee ystävällisesti niitä, joita vainotaan heidän oikeamielisyytensä ja uskollisuutensa tähden, hän tarkoittaa seuraajiaan kaikkialla ja kaikkina aikoina. Heidän rakkautensa Jeesukseen tekee heidät vihatuiksi maailmassa, mutta autuaiksi Jumalan valtakunnassa. Siksi he saavat ylentää sydämensä Jumalan puoleen ja ottaa vastaan, mitä Isä heille antaa. Ahdistettuinakin he saavat levätä Kristuksen armossa.

Huomaamme siis, että Jeesuksen julistus kohdistuu ihmisiin, jotka ovat köyhiä, kovaosaisia, syrjittyjä, laupiaita, totuutta etsiviä, rauhantahtoisia ja syyttömästi tuomittuja. Jumala lähetti Poikansa pelastamaan maailman, mutta maailmassa Jumalan Pojan evankeliumi kelpaa niille, joilla ei ole antaa Vapahtajalle muuta kuin heikkoutensa, häpeänsä ja tappionsa.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että autuaita eli pyhiä ihmisiä ovat ne, jotka ovat osoittaneet erityistä uskon varmuutta, lujuutta ja rohkeutta. Päivän evankeliumi avaa kuitenkin eteemme kuvan tavallisista ja huomaamattomista ihmisistä, joita Jeesus kutsuu autuaiksi sen vuoksi, että he kuulevat ja ottavat vastaan hänen sanansa. Pyhyytemme on siis vain sitä, että Jumala katsoo meihin suopeasti Poikansa tähden.

Luterilaiseen uskoon kuuluu myös ajatus, että kristitty kantaa Kristukselta saatua pyhyyttä. Kristuksen armo on kuin uusi, puhdas ja valkoinen puku, jonka tähden Jumala hyväksyy meidät. Sen sijaan Kristus pukeutuu ryvettyneisiin kerjäläisen vaatteisiimme ja ottaa päälleen Jumalan vihan. Näin Vapahtajamme on tehnyt kanssamme meidän kannaltamme onnellisen mutta omalta kannaltaan tappiollisen vaihtokaupan.

Kristuksen pyhyyden kantaminen ei tarkoita, että olisimme täydellisiä. Olemme paremminkin sekä syntisiä että vanhurskautettuja niin, että meidän täytyy jatkuvasti huutaa avuksemme Kristusta, jotta pysyisimme iankaikkiseen elämään vievällä tiellä.

Kristuksen tähden meistä on tullut armon kerjäläisiä, eikä se tarkoita vain sisäistä tilaamme vaan hyvin usein myös ulkonaista olemustamme. Kun olemme päässeet tuntemaan syntiemme pohjattomuuden sekä Kristuksen armon mittaamattomuuden, emme enää kulje suorina, ylpeinä ja itsevarmoina. Tällaista heränneen ihmisen mielentilaa kuvataan virressä 632 sanoin:

"
Vaan milloin aavistan/ sen juhlan korkean,/ kun uutta virttä laulan kanssa pyhien,/ niin aivan maahan painaa juhla autuuden."

Kun sytytämme tänään kynttilöitä poisnukkuneiden rakkaidemme muistoksi, panemme toivomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen, joka on pyhällä ja kalliilla verellään lunastanut meidät vapaiksi synnistä ja kuolemasta. Antakoon hän meille voimaa kilvoitukseen, että saisimme kaikki yhdessä iloita hänen kasvojensa edessä sitten, kun kuolemaa, murhetta, valitusta ja vaivaa ei enää ole (vrt. Ilm.21:4).
     

tiistai, 22. lokakuu 2019

USKO JA EPÄUSKO

20. sunnuntai helluntaista
Mark.2:1–12


20_shel_kehys_A4.jpg
        Kuva: Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Päivän evankeliumissa kerrotaan: ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Useita vuosia sitten eräs mies sanoi minulle muistotilaisuudessa: ”En jaksa uskoa, että kuoleman jälkeen on enää mitään olemista.” Hän oli menettänyt puolisonsa. Siinä surutyönsä vaiheessa hän ei kyennyt pitämään totena muuta kuin sen, minkä hän näki. Ja se ohjasi hänen sydäntään poispäin turvallisesta lapsen uskosta.

”Niin, en minäkään osaa muuta kuin toivoa, että joskus pääsemme taivaaseen, joka meille on luvattu”, vastasin hänelle. ”Uskominen sellaiseen, mitä ei voi nähdä eikä käsittää, on vaikeaa, mutta toivosta kannattaa pitää kiinni.”


Elämän karikoissa, luopumisissa, lähdöissä ja suurissa suruissa meidät ikään kuin riisutaan alastomiksi. Jos meillä ei ole ystäviä, jotka niissä tilanteissa ymmärtävät, lohduttavat ja tukevat meitä, jäämme kylmään maailmaan yksin ja varustautumattomina. Sen sijaan, jos meillä on ystäviä, jotka kantavat meitä rukouksissa Kristuksen luo, he ovat enemmän kuin kullan arvoisia. Heidän uskonsa tähden Kristus parantaa meidän sisäiset haavamme ja vaivamme.

”Eikö hän parannakaan ruumiillisia vaivojamme?” joku haluaa tietää. Kyllä parantaa, jos se auttaa meitä tarttumaan entistä lujemmin iankaikkisen elämän toivoon. Mutta me ihmiset olemme sellaisia, että saatuamme sen, minkä halusimme, helposti unohdamme elämän tarkoituksen.

Kun Jeesus sanoi halvaantuneelle miehelle: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Niissä sanoissa oli Jumalan armo, joka paransi halvaantuneen hengellisesti ja ruumiillisesti. Läsnäolijat näkivät hänen ulkonaisen paranemisensa ja ihmettelivät sitä. Jotkut jopa arvostelivat Jeesuksen toimintaa. Mutta liikuntakykynsä takaisin saanut mies tiesi parantuneensa ennen kaikkea suhteessaan Jumalaan.

Vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä kysymme usein: ”Miksi?” Mutta oikea kysymys on: ”Mihin suuntaan tästä?” Halvaantuneen miehen ystävät tiesivät, että heidän oli autettava hänet Jeesuksen luo. Koska he olivat niin määrätietoisia, että he purkivat katon siitä huoneesta, jossa Jeesus opetti kansaa, ja sitten laskivat ystävänsä Jeesuksen eteen, Jeesus toteutti heidän toiveensa.

Ehkä tämä kertomus saa meidät ajatelemaan, että meidänkin pitää olla rohkeita ja neuvokkaita uskossamme. Joissakin kristillisissä suuntauksissa varovaisuutta ja hitautta pidetäänkin epäuskon merkkeinä. Mutta kuka jaksaa olla rohkea ja varma joka hetki? Vaikka meitä kehotetaan iloitsemaan aina, rukoilemaan lakkaamatta ja kiittämään kaikesta (ks. 1.Tess.5:20), elämässä on tilanteita, joissa tuon ohjeen kirjaimellinen noudattaminen on teennäistä. Kyllä Jeesuskin osasi surra.

Kysymys: ”Mihin suuntaan tästä?” palauttaa mieleemme, että saamme tulla heikkoina Kristuksen hoidettaviksi. Koska hän on siellä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein, suuntamme on kohti seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta. Sana ja sakramentit kirkastavat meille sitä, mistä olemme tulleet osallisiksi Jeesuksessa: syntien anteeksi saaminen, ruumiin ylösnouseminen ja iankaikkinen elämä.

Jumalanpalveluksen esirukouksessa on hiljainen kohta, jossa saamme kantaa läheisemme, ystävämme ja rukousapuumme turvautuvat ihmiset Jeesuksen luo. Se ei ole turha kohta, sillä se auttaa meitä ottamaan huomioon lähimmäisemme. On myös tärkeää, että todella hiljennymme siinä ja keskitymme ajattelemaan muita kuin itseämme.

Kun teemme näin, liitymme siihen työhön, jota Herramme Jeesus Kristus tekee jatkuvasti Isänsä oikealla puolella: hän rukoilee koko maailman puolesta. Kun rukoilemme yhdessä Kristuksen kanssa ja hänen opetuksensa mukaan, pyyntömme muuttuvat näkymättömiksi palveluteoiksi.

Jumalanpalveluksen yhteisen esirukouksen lopussa on pyyntö: ”Anna meille tämän elämän päätyttyä riemullinen jälleennäkeminen poisnukkuneiden rakkaittemme kanssa.” Sekään ei ole turha kohta. Sillä mikä ilo voisi olla suurempi kuin saada takaisin ne läheisensä ja ystävänsä, joiden menettäminen on tuntunut kaikkein kipeimmältä?

Jumala on asettanut päivillemme määrän (ks. Job.14:5). Emme voi sille tosiasialle mitään. Mutta se on vain osa siitä, mitä Raamattu kertoo meille. Rajallisuutemme vastakohta tulee esiin muun muassa Jobin kirjassa, jossa sanotaan: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19:25).

Viimeisen sanan paikka ei kuulu kenellekään meistä, vaan se kuuluu Kristukselle, joka on alfa ja oomega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu (ks. Ilm.22:12). Kun pyydämme häneltä sitä, mikä on hänen tahtonsa mukaista, sen hän varmasti tekee.