Pyhän Kolminaisuuden päivä

Matt.28:18‒20

 

Pyhää Kolminaisuutta esittävä fresko Haminan ortodoksisen kirkon kupolissa

 

Athanasioksen uskontunnustuksessa sanotaan: ”Oikea, yhteinen, kristillinen usko on, että me yhtä Jumalaa kolminaisuudessa ja kolminaisuutta yhdessä jumaluudessa kunnioitamme.”

Jos haluamme elää todeksi kristillisen uskomme palvellen kolmea persoonaa yhdessä jumaluudessa ja yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa, ei riitä, että olemme vahvoja periaatteissa. Meidän täytyy myös vahvistua rakkaudessa.

Niin sanottua oikeaa uskoa on ainakin kolmenlaista: a) usko, jonka muoto ja sisältö ovat oikeat, b) usko, jonka muoto on oikea mutta sisältö väärä, c) usko, jonka muoto on väärä mutta sisältö oikea.

Oikea kristillinen usko ilmenee palvelemisena. Rakkaudessa vaikuttava usko ei haasta otteluihin. Se ei uhoa eikä vertaile. Se perii voiton todistusvoimallaan. Tästä uskosta Jeesus sanoo: ”Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani.” (Joh.15:8).

Jos oikean uskon voi tunnistaa rakkaudesta, mihin sitten tarvitaan uskontunnustuksia ja kristinoppia? Vastaus on käänteinen kysymykseen nähden: se, joka tuntee hyvin uskonsa perusteet, pystyy osoittamaan myös rakkaudessa vaikuttavaa uskoa.

Kolminaisuusoppia kohtaan esitetään usein arvostelu, että sitä ei ole Raamatussa. Tämä arvostelu perustuu tietämättömyyteen sekä väärinkäsityksiin. Vaikka kysymys Jumalan kolmesta persoonasta yhdessä olemuksessa ratkaistiin Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa (vuosina 325−381), usko Jumalaan Isänä ja Poikana ja Pyhänä Henkenä on Raamatussa.

Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumin lopussa aivan selvästi: ”Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Hän ei sano: ”Kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimiin”, vaan hän käskee kastamaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen eli sen ykseyden nimeen, joka Jumala on kolmessa täydellisessä persoonassaan.

Kolminaisuusoppia tahattomasti arvostelevat ihmiset eivät tiedä, miksi varhaiskirkko muotoili kolminaisuusopin. Sen sijaan ne ihmiset, jotka arvostelevat kolminaisuusoppia tahallisesti, ovat olevinaan uskollisia Raamatulle. Mutta heidän ajattelunsa perusta on tosiasiallisesti Raamatun ulkopuolella.

Aleksandrian presbyteeri Areios, joka eli vuosina 260‒336, ajatteli, että Jumalan jakamattomuuden vuoksi Jumalan olemusta ei voinut kommunikoida eli siirtää toiselle. Mikäli Jumala jakoi olemustaan toiselle, se merkitsi, että Jumala oli muutosten alainen, Areios päätteli.

Siksi hän ryhtyi opettamaan, että Jeesuksessa Kristuksessa ihmiseksi tullut Jumalan Sana oli eri olemusta kuin Isä. Loogisena jatkona tälle päätelmälleen Areios opetti, että Sana ei ollut iankaikkinen vaan luotu. Toisin sanoen oli aika, jolloin Jumalan persoonallista Sanaa, Kristusta, ei ollut.

Areiolainen oppi nojautui saumattomasti kreikkalaiseen filosofiaan, mistä syystä se tuli hyvin suosituksi kreikankielisessä Itä-Roomassa. Jopa keisari Konstantinus Suuri oli kauan aikaa kallellaan areiolaisuuteen, koska se vaikutti järjenmukaiselta.

Mutta opettaessaan, että Poika oli Isän luomus, areiolaisuus käänsi nurin kristinuskon käsityksen pelastuksen järjestyksestä. Se kannusti ihmisiä uskomaan, että he voivat kelvata Jumalalle elämällä hyvää elämää ja tekemällä hyviä tekoja. Apostolien opetus ei anna ihmisen teoille sellaista arvoa, että niillä voisi ansaita jotakin Jumalan edessä; vaan ihmisen hyvä elämä ja hyvät teot ovat seuraus siitä, että Jeesus Kristus vapauttaa hänet toteuttamasta itsekkään luontonsa haluja (ks. Gal.5:16).

Säilyttääkseen puhtaana sen uskon, jonka vainoista vapautunut kirkko oli perinyt apostoleilta, Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksiin kokoontuneiden piispojen oli teroitettava Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen olemuksellista ykseyttä. Siten syntyi se vanhan kirkon opillinen perusta, jolla me vieläkin seisomme.

Kolminaisuusoppi ei ole yritys määritellä Jumala tai avata Jumalan salaisuus. Jumala on todelliselta luonteeltaan salattu ja inhimillisen käsityskyvyn yläpuolella. Kristityt osoittavat uskoa Jumalaan ihmettelemällä ja palvomalla hänen salaisuuttaan, viipymällä hänen salaisuutensa äärellä ja ylistämällä häntä. Käytännössä tämä toteutuu ‒ tai sen kuuluisi toteutua ‒ osallistumisena yhteiseen jumalanpalvelukseen sekä Jumalan palvelemisena lähimmäisissä.

Kolminaisuusoppi on välttämätön rajaus kristillisen uskon kannalta, sillä apostolien viitoittamalta tieltä poikenneella, myyteistä riisutulla ja järkiperäistetyllä kristinuskolla ei ole mitään annettavaa maailmalle.

Kirkkoisät, apologeetat ja kirkon suuret opettajat käsittivät kristinuskon todistusvoiman olevan juuri siinä, ettei ihminen voi järkeillä itseään taivaaseen. Pelastus on otettava vastaan, niin kuin apostoli Paavali sanoo, suostumalla sovintoon Jumalan kanssa Jeesuksen Kristuksen kautta (ks. 2.Kor.5:20‒21).

Tämän tosiasian esillä pitäminen oli kirkon varhaisina vuosisatoina sietämätöntä monille. Ja se on sietämätöntä monille yhä tänäkin päivänä. Mutta kirkko ei ole koskaan voittanut sieluja Kristukselle muuntamalla oppinsa ja elämänsä maailman menoon sopiviksi. Vaikka muuttuneissa oloissa on oltava mahdollisuus tarkistaa, kuinka kirkon oppi toteutuu kirkon elämässä, mikään uusi oppi ei saa tulla kerran hyväksytyn kirkon oppiperustan tilalle.