1. sunnuntai loppiaisesta, Matt.3:13–17, 1. vsk

 

Joulu päättyy loppiaiseen, mutta loppiaisesta alkaa sen todeksi eläminen, mitä olemme saaneet Vapahtajamme kautta. Ensimmäisenä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina puhutaan kasteen lahjasta eli siitä, mitä kristitty ihminen omistaa kasteen kautta.

Kaste merkitsee Kristuksen seurakunnan jäseneksi pääsemistä. Niillä, jotka on kastettu, on lupaus iankaikkisesta elämästä. He saavat haltuunsa tämän lahjan jo nyt uskon kautta, sillä kaste ja usko yhdessä vaikuttavat pelastuksen (ks Mark.16:16).

Miten kaste, joka muistuttaa ulkonaisesti pesemistä, voi merkitä jotain näin suurta? Siten, että Jumala toimii kasteessa todellisella mutta näkymättömällä tavalla: Isä ottaa lapsekseen, Poika ristikseen ja Pyhä Henki asunnokseen hänet, joka kastetaan.

Usko on luottamista kolmiyhteiseen Jumalaan ja kuuliaisuutta hänen sanalleen. Kristus on Pyhän Hengen kautta niissä, jotka uskovat häneen. Ja toisinpäin: ne, jotka uskovat Kristukseen, ovat hänessä, sillä hän ympäröi heidät armollaan.

Kaste on ainutkertainen lahja. Meidän ei tarvitse ottaa sitä uusiksi, vaikka olisimme eläneet monta vuosikymmentä ilman käsitystä kasteen merkityksestä. Jumala ei kysy, millaiset edellytykset meillä on kasteen ymmärtämiseen. Hän kysyy, haluammeko pysyä siinä armossa, jota hän osoitti meille, kun hän otti meidät kasteessa lapsikseen.

Evankeliumit kertovat, että Jeesus meni Jordan-virran luo ottamaan vastaan kasteen Johannekselta. Jälkeen mainittu oli profeetta, joka kastoi parannuksen merkiksi, ne, jotka tunnustivat syntinsä.

Mihin Jeesus tarvitsi kastetta? Eihän Jeesus ollut tehnyt mitään syntiä. Johanneskin sanoi hänelle: ”Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!” (Matt.3:14).

Ei Jeesus ollutkaan se, joka tarvitsi kasteen, vaan hän antoi kastaa itsensä kaikkien muiden ihmisten puolesta. ”Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon”, Jeesus vastasi Johannekselle (Matt.3:15).

Kun puhdas valkoinen vaate pannaan pesusoikkoon, jossa on virutettu tahriintuneita vaatteita, likavesi värjää puhtaan vaatteen harmaaksi. Kun Jeesus meni kastettavaksi, hän ainoana synnittömänä otti päälleen ihmisten synnit, jotta hän kantaisi ne ristille.

Sen, joka tahtoo olla kristitty sydämeltään, kannattaa varoa sellaista uskontoa, joka on viisaampi kuin Raamattu. Kristus on antanut kertakaikkisen uhrin ristillä (ks. Hepr.7:27). Ja meidät on kasteessa annettu kuolemaan ja haudattu yhdessä Kristuksen kanssa, jotta alkaisimme elää uutta elämää niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista (ks. Room.6:3–5). Sen tähden meillä on yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste (ks. Ef.4:5).

Kaste on yksi, kertakaikkinen ja riittävä Jumalan pelastusteko, joka koituu elämäksemme, kun suostumme Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Koska kaste liittää meidät Kristuksen seurakuntaan, on tärkeää, että säilytämme yhteyden toisiin kristittyihin. Se onnistuu parhaiten niin, että pysymme kirkkomme tai hengellisen yhteisömme jäseninä. On turha luulla, että seurakunnan ulkopuolella kärvistellen voi pysyä kauan uskollisena Herralle Jeesukselle.

Aitoa kristillisyyttä ei ole helppo erottaa teeskentelystä. Tässä asiassa tehtävämme ei ole katsoa niinkään toisiin kuin itseemme. Raamattu kehottaa meitä tutkimaan sisintämme ja tekemään parannus joka päivä. Omaan sisimpään on niin ikään vaikea nähdä. Mutta siitä, mitä sanomme ja miten puhumme, paljastuu, millaista hengen lajia edustamme.

Sanomalehtien mielipidekirjoituksissa on hyviä esimerkkejä tästä. Niin sanottu jokamiehen lukeneisuus olettaa, että Raamattua on ymmärrettävä kirjaimellisen merkityksensä mukaisesti. Kirjaimellinen raamatuntulkinta on kuitenkin riippuvainen kielestä, jolla Raamattua luetaan. Ja koska kieli on riippuvainen kulttuurista, merkitys ei aina käänny kielestä toiseen niin, että se ymmärrettäisiin alkutekstin tarkoittamalla tavalla.

Paljon kiistelty Markuksen evankeliumin 16. luvun 16. jae, joka on kreikaksi: "ho pisteusas kai baptistheis sootheesetai", merkitsee, että uskon ja kasteen tai kasteen ja uskon tulee kummankin vaikuttaa ihmisessä tämän pelastukseksi.

Alkukielinen Jeesuksen sana ei ilmaise tapahtumajärjestystä, jonka perusteella uskon tulisi olla ennen kastetta tai kasteen ennen uskoa. Paremminkin se ilmaisee samanaikaista tapahtumista, jossa ihminen on toiminnan kohde. Jumala antaa uskon ja kasteen, ihminen ottaa ne vastaan.

Sen vuoksi suomenkielisen käännöksen, joka tekisi oikeutta Mark.16:16 alkukieliselle merkitykselle, pitäisi kuulua ”Se joka uskoo ja jolla on kaste, on pelastuva.” Mutta tuollainen lause on kömpelöhköä suomea. Kirkkoraamatun vuoden 1992 käännöksessä sanotaan sujuvalla suomenkielellä: ”Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva.”

Nykyaikainen suomennos on kauempana alkukielisestä merkityksestä kuin vuoden 1938 kirkkoraamattu, joka sanoo: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” Jälkimmäinen seuraa englanninkielistä King Jamesin käännöstä: ”He who believes and is baptized will be saved.” (The New King James Version 1982).

Mutta myös King Jamesin käännös antaa mahdollisuuden tulkita Mark.16:16 tavalla, joka poikkeaa jakamattoman kirkon kasteopista. Jotta kaikki kristityt voisivat olla yhtä mieltä tuon raamatunkohdan oikeasta merkityksestä, heidän pitäisi osata Uuden Testamentin kreikkaa ja tuntea hyvin alku- ja varhaiskirkon historia.

Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Ei kaikilta voi vaatia klassisten kielten osaamista ja kirkkohistorian yliopistollista arvosanaa. Siksi kristityt yleensä luottavat uskon asioissa ammattilaisiin, se on: oman kirkkokuntansa pappeihin ja opettajiin.

Toinen luulo, joka kulkee jokamiehen lukeneisuuden mukana, tulee esille väitteenä, että oppineisuus on viisastelua. Yleensä sellaiset väitteet kuvaavat esittäjiensä tarvetta nostaa itsensä niiden rinnalle, joilla on todellista oppineisuutta. Voi olla myös kyse halusta tehdä oppimattomuudesta tai väärinoppineisuudesta hyve.

On toki myönnettävä, että jotkut akateemisesti arvostetut raamatuntutkijat tekevät Jumalan sanalle saman kuin sika pottuhalmeelle. Ja on olemassa kirkkohistorian ja dogmatiikan professoreja, joiden lausahduksia ei ymmärrä kukaan muu kuin he itse.

Mutta ei kannata yleistää, sillä on myös oppineita, joilla on terve järki ja tiedonhalu sekä kiintymys Jumalan sanaan. He eivät pyri vetämään huomiota puoleensa repäisevillä esiintymisillä tai muilla keinoilla. He tekevät työtään hiljaisesti, uskollisesti ja kirkon tunnustusperustaan sitoutuneina.

Vanhoilla kirkkokunnilla on opillinen perinne, jota ne vaalivat huolellisesti ja joka antaa niille luotettavan perustan Raamatun tulkitsemiseen. Perinteestä irrottautuminen sen sijaan tuottaa opillista, raamatullista ja siveellistä sekamelskaa – ja sitähän kenenkään ei tarvitse erityisesti etsiä, se hyökkää silmillemme ja ujuttautuu korviimme kaikista tiedotusvälineistä.

Jos etsimme aitoa kristillisyyttä, löydämme sen varminnin sieltä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Jumala siunatkoon etsintämme, jotta myös löytäisimme jotain, joka osoittautuu totuuden siemeneksi.