21. sunnuntai helluntaista, 5.Moos.31:6−8, 2. vsk

 

Joosua Nuuninpoika oli Israelin kahdentoista heimon johtaja Mooseksen jälkeen. Hänen rohkeasta luonteestaan ja menestyksekkäistä toimistaan kerrotaan 2.‒5.Mooseksen kirjoissa sekä Joosuan kirjassa.

Kun israelilaiset olivat ottaneet haltuunsa melkein koko Kanaanin maan, heillä oli suuri houkutus unohtaa esi-isiensä Jumala ja alkaa palvoa kanaanilaisten epäjumalia. Viimeisen kerran ennen kuolemaansa Joosua puhutteli kansaansa ja vetosi tapahtumiin, joissa israelilaiset olivat saaneet nähdä Jumalan suuruuden ja voiman. Sitten hän sanoi:

”Valitkaa tänä päivänä, ketä tahdotte palvella. ‒ ‒ ‒. Mutta minä ja minun perheeni palvelemme Herra.” (Joos.24:15).

Noin kaksikymmentäviisi vuotta ennen tätä tilannetta Joosua ja israelilaiset kuuntelivat Mooseksen jäähyväispuhetta. Silloinkin puhe koski oikean valinnan tekemistä. Mooses sanoi:

”Minä olen tänään pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, menestyksen ja tuhon. Jos te noudatatte Herran, Jumalanne, lakia, jonka minä nyt teille annan, ja jos rakastatte Herraa, vaellatte hänen teitään ja noudatatte hänen käskyjään, säädöksiään ja määräyksiään, te saatte elää. Teistä tulee suuri kansa, ja Herra, teidän Jumalanne, siunaa teitä siinä maassa, jonka nyt menette ottamaan omaksenne. Mutta minä ilmoitan teille tänään, että jos sydämenne kääntyy pois Herrasta ettekä tottele häntä, vaan eksytte kumartamaan ja palvomaan vieraita jumalia, teidät perii tuho ettekä saa kauan elää maassa, jota olette nyt menossa ottamaan haltuunne Jordanin tuolta puolen.” (5.Moos.30:15‒18).

Sanottuaan tämän Mooses kehotti sekä israelilaisia että heille valitsemaansa johtajaa, Joosuaa olemaan vahvoja ja rohkeita. Tähän kehotukseen liittyi myös lupaus: ”Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.” (5.Moos.31:8).

*

Pappisvihkimyksestäni tulee kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta 18.6.2012. En enää muista, mitä raamatuntekstejä Oulun tuomiokirkossa pidetyssä juhlavassa tilaisuudessa luettiin. Mutta muistan neljä kysymystä, joihin vastasin: ”Tahdon.” Vihittävät lausuivat piispan johdolla Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen. Sen jälkeen heiltä kysyttiin:

1. Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujina tässä kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?

2. Tahdotteko kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti?

3. Tahdotteko julistaa ja opettaa evankeliumia puhtaasti, jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti ja hoitaa pappisvirkaa kirkkomme järjestyksen mukaan?

4. Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?

Kun annoin nämä lupaukset, sitouduin siitä hetkestä alkaen aina elämäni loppuun saakka noudattamaan ja opettamaan kirkkomme yhteistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan sekä Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin ja joka on lausuttu julki vanhimman kirkon kolmessa päätunnustuksessa sekä muuttumattomassa Augsburgin tunnustuksessa ynnä muissa luterilaisen kirkon Sovintokirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa, ja pitämään korkeimpana lakinani sitä, että Jumalan pyhä sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava (ks. Kirkkolaki 1:1).

Näiden lupausten pitäminen ja niiden tarkoittamissa periaatteissa pysyminen, ei ole ollut helppoa. Olisin päässyt monen asian ohi pienellä vaivalla, jos olisin tinkinyt pappislupausten sitovuudesta.

Tietämättäni lienen tinkinytkin, sillä pappeja, jotka pitävät Jumalan sanaa ainoana ohjeenaan, ei välttämättä arvosteta kirkossamme. Tähän saakka olen suhtautunut maltillisesti kysymyksiin, joissa Raamattu ja sosiaalinen todellisuus ovat ristiriidassa keskenään, ja välttänyt vakavat yhteentörmäykset.

Nykyään on tapana tulkita Raamattua niin, että siinä on ”uskon koriin” kuuluvia muuttumattomia ja ajasta riippumattomia Jumalan sanan totuuksia sekä ”rakkauden koriin” kuuluvia muuttuvia ja aikaansa sidottuja sääntöjä. Tämä periaate kuulostaa hienolta. Mutta kahden korin periaate on oikeastaan moderni teologinen tulkintakehys, joka toimii täikamman tavoin. Se sukii Raamatun sanoman yhdensuuntaiseksi ja samalla puhdistaa sen ei-toivotuista aineksista.

Tunnustuskirjojen opettamassa luterilaisessa raamatuntulkinnassa ei ole kahta koria. Luther ja muut uskonpuhdistajat selittivät Raamattua Raamatulla eivätkä teorialla, joka silotti ja karsi Raamatun ja sosiaalisen todellisuuden väliset ristiriidat.

Toisinaan kuitenkin näyttää siltä kuin Raamatussa todella olisi kaksi koria. Esimerkiksi Paavali viittasi Mooseksen lain säädöksiin sanoessaan kolossalaisille:

”Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin ”älä tartu”, ”älä maista”, ”älä kosketa”? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.” (Kol.2:20‒22).

Alkuseurakunta katsoi, ettei sen tarvinnut sitoutua Vanhan Liiton aikaisiin säännöksiin, koska se eli uudessa, Kristuksen asettamassa suhteessa Jumalaan. Uusi Liitto ei ainoastaan oikeuttanut kristityt irrottautumaan juutalaisten ikiaikaisista tavoista, vaan se myös vapautti Jeesuksen seuraajat tekemään sitä hyvää, johon Mooseksen laki oli tähdännyt. Silti luomisjärjestyksestä seuranneet Jumalan käskyt jäivät alkuseurakunnassakin voimaan.

Luterilainen uskonpuhdistus ei siirtänyt Uutta Liittoa historian "roskakoriin", vaan se sanoutui irti sellaisista paavin kirkon käskyistä, jotka vaativat omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista, mutta olivat todellisuudessa arvottomia ja tyydyttivät vain ihmisten ylpeyttä (vrt. Kol.2:23).

**

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tekee viisaasti, jos se tunnustaa muuttumattomiksi arvoiksi ne asiat, jotka Jumalan sanan perusteella ovat muuttumattomia. Tämä olisi sosiaalisesti kestävä ratkaisu ‒ sillä ne, jotka tahtovat palvella Jumalaa ja olla kuuliaisia hänen sanalleen, saavat omistaa lupauksen: ”Katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt.28:20).