1. sunnuntai pääsiäisestä, Joh.20:19–31, 1. vsk

1270389216_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Johannes sanoo evankeliumistaan: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.”

Tämä on hyvä ja asiallinen huomautus. Rehellinen kirjoittaja kertoo lukijalle, mihin hän pyrkii tekstinsä avulla. Johannes sanoo avoimesti, että evankeliumin tarkoitus on herättää uskomaan Jeesukseen Kristukseen. Se, joka ei halua uskoa, voi lopettaa lukemisen.

Mutta eikö ole merkillistä, että sellaiset ihmiset, jotka koettavat kaikin keinoin olla uskomatta, lukevat Johanneksen evankeliumin loppuun asti sekä muut Raamatun kirjoitukset perinpohjaisesti? Mitä he oikein etsivät kirjoituksista? Vahvistusta epäuskolleenko? Ei tarvita suurta älyn lahjaa sen tajuamiseen, että moinen raamatunlukutapa on hedelmätön.

Epäuskoinen lukija voi olla yhtä kiintynyt Raamattuun kuin uskovainen lukija. Mutta siinä, missä Raamattu on uskovalle Elämän Sana, se on epäuskoiselle riippa tai kaulaan sidottu myllynkivi. Uskova rakastaa Raamattua ja lukee siitä elämäänsä valon. Epäuskoinen takertuu Raamatun sanoihin eikä pääse niistä eroon.

Tässä lienee perimmäinen syy siihen, että monet korkeasti oppineet ihmiset rienaavat kirkkoa ja sen uskoa. He vaativat niiltä, jotka uskovat Jumalan herättäneen Jeesuksen kuolleista, näyttöä siitä, että ylösnousemus on mahdollinen.

Kuitenkin he itse uskovat epäröimättä monta sellaista asiaa, jota ei ole lopullisesti todistettu tai jota tiede ei kykene selittämään. Tässä he luottavat siihen, että arvoitukset ratkeavat, kun niitä tutkitaan tarpeeksi kauan ja intensiivisesti.

Mutta niinhän uskokin toimii. Jeesuksen ylösnousemusta ei voi selittää tavalla, joka tyydyttäisi järkemme. Ylösnousemus on arvoitus, joka ratkeaa sitten, kun koemme sen. Täällä ajassa olemme osallisia siitä kasteen ja uskon kautta. Jeesus sanoi Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.”

Hiljattain eräs suomalainen tiedemies väitti Helsingin Sanomissa, että kristityt tekevät väärin, kun he kastavat lapsensa. Hänen mielestään lapsikaste pitäisi kieltää, koska siinä vanhemmat valitsevat lapsensa puolesta tämän uskonnon.

Kyseinen tiedemies perusteli lapsen oikeutta uskonnottomuuteen siitä lähtökohdasta, että hän itse on uskonnoton. Toisin sanoen hän ylitti sujuvasti rajan, jonka uskonnonvapauslaki määrittelee: lapsi seuraa uskontoonsa nähden äitiään, elleivät vanhemmat asiasta toisin sovi, ja vanhemmat ovat lapsensa ensisijaisia uskonnollisia kasvattajia. Jos vanhemmat tahtovat kastaa lapsensa, mitä se kenellekään uskonnottomalle kuuluu?

Ajattelutapaa, jonka mukaan sen, mikä on hyvää minulle, on oltava hyvää myös kaikille muille, kutsutaan maksimalismiksi. Uskonnottomaksi itsensä mieltävä tiedemies, joka vaatii uskonnottomuuden yleistämistä kaikkien alle viisitoistavuotiaiden lähtökohdaksi, ei huomaa syyllistyvänsä tällaiseen ajatusvirheeseen. Hän ei tunne tosiasiaa, että järkeviltä kuulostavat perustelut ovat usein valheen peitteitä.

Ehkä kyseinen tiedemies on kastettu, ja hän on kokenut sen ongelmaksi omassa elämässään. Päästyään aikuisikään hän on eronnut kirkosta ja koettanut elää niin kuin hänellä ei olisi mitään uskontoa. Hän ei ole kuitenkaan päässyt eroon Kristuksesta, vaan on kompastunut Kristuksen ristiin ja jäänyt rimpuilemaan sen kanssa.

Jobin kirjassa kuvataan tällaista epäuskoista takertuneisuutta seuraavasti:

Jumalattoman valo sammuu, hänen liekkinsä ei loista. Hänen majansa valo pimenee, hänen lamppunsa sammuu. Hänen askelensa, ennen lujat, hidastuvat. Hänen omat suunnitelmansa kaatavat hänet, hänen jalkansa jäävät kiinni verkkoon, hän astuu suoraan pyyntihaudan katteelle. Hänen nilkkansa tarttuu paulaan, silmukka kiristyy. (Job.18:5–9).

Tietenkään uskominen ei ole pakko. Jumala ei pakota ketään kuulemaan ja noudattamaan hänen sanaansa saati lausumaan apostolista uskontunnustusta. Kysymys on siitä, että luottaessaan Jumalaan ihminen näkee ja kokee Jumalan toiminnan vaikutuksia omassa elämismaailmassaan. Ihmiseltä, joka ei halua uskoa, puuttuvat nämä rikastuttavat ja avartavat kokemukset sekä iankaikkinen elämä, jonka esimakua ne ovat.

Kun meidät kastettiin, meidät liitettiin kohtalonyhteyteen Kristuksen kanssa: hänen kuolemansa sovitti syntimme, ja hänen ylösnousemuksensa lunasti meidät kadotuksen alta iankaikkiseen elämään. Sellaista hyvää osaa ei kukaan ihminen kykene valitsemaan itselleen, vaan Kristus valitsi sen puolestamme olemalla uskollinen Isälleen kuolemaan saakka.

Seikka, että jotkut ihmiset eivät ymmärrä tämän opin teologisia perusteita, ei kumoa kirkon uskoa. Rienaaminen, kiistäminen ja herjaaminen vain vahvistavat asian, jonka kristityt ovat tienneet aina: pääsiäisen evankeliumi tuottaa ilon niille, jotka tuntevat ruumiissaan ja sielussaan, mitä synti ja kuolema ovat. Muille kristittyjen ilon lähde on täydellinen arvoitus.

Epäuskoisten suunnalta tuleva pilkka on yksi niistä syistä, joiden vuoksi monet kristityt eivät uskalla tuoda vakaumustaan esiin. He sulkevat sisimpänsä ja odottavat ”lukittujen ovien” takana, että pahin meteli menisi ohi. Mutta eihän pilkka lopu ennen kuin viimeisellä tuomiolla. Joka piileskelee, saa piileskellä maailman loppuun asti.

Meidän on siis uskallettava kohdata ne, joiden mielestä on oikein ilvehtiä sitä, että jotkut uskovat johonkin. Tähän kohtaamiseen tarvitsemme Pyhän Hengen antamaa rohkeutta. Erehdymme, jos luulemme, että sellainen lahja annetaan vain harvoille ja valituille. Jokainen, joka noudattaa Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä, tulee osalliseksi Pyhästä Hengestä, ja hänestä tulee valon ja rohkeuden esimerkki muille.

Virressä 411 tämä sanotaan seuraavasti:

Kuinka piiloon jäädä voisi/ kalliolla kaupunki?/ Kuinka jäisi maailmalta/ huomaamatta uskosi?/ Muista muiden pilkatessa,/ aarteesi on verraton./ Ehkä pilkkaaja on itse/ paljon vailla, rauhaton.