2. sunnuntai joulusta, Luuk.2:41–52

Valistuksen koulukuvat: Jeesus kaksitoistavuotiaana temppelissä.

Juutalaisten keskuudessa syntyi noin sata vuotta ennen ajanlaskumme alkua synagogakoulu, jonka tarkoitus oli kasvattaa jokainen Israeliin kuuluva poika tuntemaan Jumalan ”luotettavat lait sekä hyvät säädökset ja käskyt” (ks. Neh.9:13).

Kun poika täytti viisi vuotta, opetus alkoi aakkosista. Lukemaan oppimista seurasi lakiin ja profeettoihin tutustuminen sekä niiden ulkoa opettelu. Kymmenvuotiaana poika alkoi tutkia isien perinnäissääntöjä, ja kolmetoistavuotiaana hänen tuli osata noudattaa kaikkia uskonnollisia velvollisuuksiaan. Siten hänestä tuli 'bar mitsva' eli käskyn poika, jota pidettiin uskonnollisesti täysi-ikäisenä.

Vaikka Uusi Testamentti puhuu niukasti Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta, kerrotut seikat sopivat yhteen sen kanssa, mitä yleisesti tiedetään juutalaisten tavoista ja elämästä ajanlaskumme alussa. On todennäköistä, että Jeesus aloitti koulunkäyntinsä viisivuotiaana. Luukkaan evankeliumin toinen luku täydentää kuvaa kertomalla kaksitoistavuotiaan Jeesuksen käynnistä Jerusalemin temppelissä.

Juutalaispoika, joka ei ollut vielä 'bar mitsva', ei saanut osallistua itsenäisesti temppelin vuotuisjuhliin. Mutta hän sai olla juhlissa läsnä isänsä valvonnan alaisena. Koska Jeesus kohta saavutti bar mitsva -iän, oli luontevaa, että Joosef ja Maria ottivat hänet mukaansa Jerusalemin pääsiäisjuhlille.

Temppelin yhteydessä oli synagoga, jossa kirjanoppineet antoivat jatkuvasti opetusta. Ehkä Joosef antoi Jeesukselle luvan liittyä viisaiden opettajien keskusteluryhmään, sillä juutalaiset arvostivat suuresti oppineisuutta. Viikon mittaisen juhlan aikana poika saisi runsaasti hyviä vaikutteita temppelin synagogakoulusta, Joosef kaiketi ajatteli.

Kun kotiinlähdön aika koitti, Joosef ja Maria lähtivät vaeltamaan kohti Nasaretia. Mutta Jeesus livahti temppeliin osallistuakseen siellä synagogakouluun. Koska kaupungin porteilla ja kaupungista ulos johtaneilla teillä oli suuri väentungos, Joosef ja Maria eivät huomanneet, milloin Jeesus poistui heidän luotaan. Vasta illan tultua he tajusivat, ettei Jeesus ollut heidän matkaseurueessaan.

Seuraavana päivänä Joosef ja Maria palasivat Jerusalemiin etsimään Jeesusta. Kolmannen päivän aamuna he löysivät hänet temppelistä samojen opettajien seurasta, joiden kanssa hän oli keskustellut koko juhlaviikon.

Luukas mainitsee opettajien ihmetelleen Jeesuksen hyvää ymmärrystä pyhiin kirjoituksiin. Kertomuksen tähtäyspiste ei kuitenkaan ole siinä, millaista huomiota Jeesus sai osakseen. Paremminkin on kysymys Jeesuksen kutsumustietoisuuden heräämisestä: käynnillään ”paikassa, jossa Jumalan nimi asui” (ks. 1.Kun.8:29), Jeesus tunsi, että hänen piti olla siellä, missä hänen Isänsä oli.

Mikä sitten herätti Jeesuksen kutsumustietoisuuden? Perinteisen selityksen mukaan Jeesuksen ei tarvinnut tulla tietoiseksi tehtävästään, koska hän Jumalan Poikana tajusi erityisen laatunsa jo synnynnäisesti. Mutta jos lähestymme tätä kysymystä käytännöllisesti, huomaamme, että pyhien kirjoitusten opiskelu vaikutti Jeesuksen kutsumustietoisuuteen yhtä paljon kuin hänen syntyperänsä.

Vaikka juutalaisessa uskonnossa oli koulukuntia, jotka korostivat keskenään erilaisia näkökulmia, yksikään juutalainen kirjanoppinut ei väheksynyt pyhiä kirjoituksia. He muistivat Mooseksen sanoneen:

Tämä laki, jonka minä teille nyt annan, ei ole liian vaikea, ei etäinen eikä salattu. Se ei ole taivaassa, niin että joutuisitte sanomaan: 'Kuka nousee meidän puolestamme taivaaseen noutamaan sen ja ilmoittaa sen meille, jotta voisimme sitä noudattaa?' Se ei myöskään ole meren takana, niin että joutuisitte sanomaan: 'Kuka käy hakemassa sen meren takaa ja ilmoittaa sen meille, jotta voisimme sitä noudattaa?' Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi.” (5.Moos.30:11–14).

Toisin kuin suomalainen peruskoulu, joka pyrkii antamaan jokaiselle lapselle ja nuorelle laajat yleistiedot, juutalainen synagogakoulu opetti jokaisen Israeliin kuuluvan pojan hallitsemaan lain ja profeetat suullaan ja sydämellään. Täysi-ikäisyytensä kynnyksellä Jeesus rakasti Jumalan sanaa yhtä varauksettomasti kuin Isää, jonka kanssa hän oli samaa olemusta.

*

Kertomus Jeesuksesta kaksitoistavuotiaana temppelissä on valittu kirkkokäsikirjaamme toisen joulun jälkeisen sunnuntain evankeliumiksi, koska sillä on perusteltu jumalanpalvelukseen osallistumisen ja sanan kuulemisen tärkeyttä. Niin kuin Herramme arvosti pyhiä kirjoituksia sekä temppeliä Jumalan nimen asuinsijana, tulee meidänkin arvostaa seurakuntamme kokousta ja Herran huonetta.

Mutta jos voisimme kysyä evankelista Luukkaalta, mitä seikkaa hän korosti kertoessaan nuoren Jeesuksen ja kirjanoppineiden keskusteluista, hänen vastauksensa yllättäisi meidät. Luukas nimittäin kuvasi Jeesuksen elämää tavalla, joka osoitti, että Jeesuksen persoonassa Jumala ja ihminen yhdistyivät.

Oppi Kristuksen kahdesta luonnosta syntyi neljännellä vuosisadalla j.Kr, mutta se ei ollut uusi eikä irrallinen vaan Raamatun todistuksesta yhteen vedetty oppi. Aleksandrian piispa Athanasioksen (v.v. 295–373) nimeä kantavassa uskontunnustuksessa se muotoiltiin seuraavasti:

”Meidän Herramme Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on Jumala ja ihminen. Jumala hän on Isänsä olennosta, ennen kaikkia aikoja syntynyt; mutta ihminen on hän äitinsä olennosta, ajassa syntynyt. Täydellinen Jumala ja täydellinen ihminen, järjellisellä sielulla ja inhimillisellä ruumiilla. Isänsä vertainen jumaluuden puolesta ja vähempi Isää ihmisyyden puolesta.”

”Ja vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi. Yksi hän on; ei niin, että jumaluus on muuttunut ihmisyydeksi, vaan jumaluus on ottanut ihmisyyden itseensä. Niin, yksi hän on; ei kuitenkaan siten, että molemmat luonnot ovat sekaantuneet toisiinsa, vaan että hän on yksi ainoa persoona. Sillä niin kuin järjellinen sielu ja ruumis on yksi ihminen, niin Jumala ja ihminen on yksi Kristus.”

Tätä oppia on usein väitetty vaikeatajuiseksi ja mahdottomaksi uskoa. Mutta jos Jeesuksen jumalallisen olemuksen ja inhimillisen olemuksen välisen suhteen voisi tajuta helposti, minä en uskoisi sellaiseen yksinkertaistukseen. Oppi Kristuksen kahdesta luonnosta on paradoksi eli näennäisesti järjenvastainen väite. Sen järjenvastaisuus on sitä, että se ylittää ihmisen järjen.

On olemassa korkeasti koulutettuja ja älykkäitä ihmisiä, jotka eivät siedä paradokseja. Paradoksit ovat heidän mielestään kiusallisia, koska ne näyttävät sotkevan johdonmukaiset syyn ja seurauksen ketjut. Kaiken, minkä nämä oppineet ovat valmiit uskomaan, pitää olla heidän mielestään todistettavissa kokeellisesti tai selitettävissä matemaattisesti.

Kuitenkin tiede on itsessään paradoksaalinen ilmiö. Sille on ominaista, että se edistyy sekä kolmiloikkaajan että katkokävelijän tavoilla. Kun jonkin tieteenalan tutkimus tekee läpimurron jossakin kysymyksessä, kyseinen tieteenala loikkaa eteenpäin. Mutta uudet löydöt avaavat tutkijoiden eteen uusia kysymyksiä, joiden vuoksi tutkimus hidastuu katkokävelyksi.

Tästä syystä maailmankaikkeuden ja elollisen luonnon sekä kulttuurien ja yhteiskuntien piirissä on aina enemmän tuntematonta kuin tunnettua todellisuutta. Silloin tällöin joku aavistaa totuudesta jotakin olennaista, joka johdattaa hänet oikeisiin oivalluksiin ja vie tietämystä eteenpäin. Mutta mistä tällaiset intuitiiviset oivalluksen hetket tulevat, sitä kannattaa miettiä.

Usko Kristukseen Jumalana ja ihmisenä ei kaipaa todistuksekseen kokeellista näyttöä eikä matemaattisia laskelmia. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaa, tämä usko tulee todistetuksi Kristuksen tuntemisen kautta. Kristus on löydettävissä sanan ja sakramenttien avulla. Ne, jotka ottavat hänet vastaan, voivat oivaltaa jotakin totuudesta ja edistää totuuden tuntemista ihmisten keskuudessa.