14. sunnuntai helluntaista
Luuk.10:25−37

 

laupias_samarialainen_leiska-normal.jpg
Valistuksen koulukuvat: Laupias samarialainen.

Muuan lainoppinut halusi koetella Jeesusta ja kysyi häneltä: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” Ilman taustatietoja on vaikea nähdä, mikä kompa kysymykseen liittyi.

Jeesuksen ajan juutalaiset elivät Rooman miehitysvallan alaisina. Puhdasoppiset juutalaiset tunsivat olevansa kotioveltaan lähtien Jumalalle vihamielisten joukkojen saartamia. Heidän harminaan olivat myös ne maanmiehet, jotka tekivät yhteistyötä roomalaisten kanssa.

Ainoat ihmiset, jotka lainopettaja oli valmis tunnustamaan lähimmäisikseen, olivat samalla tavalla ajattelevia juutalaisia kuin hän itse. Lainopettaja kuulusteli Jeesusta voidakseen luokitella hänet joko ystäväksi tai viholliseksi. Jeesus ei antanut kysymykseen suoraa vastausta vaan kertoi esimerkin matkamiehestä, jonka rosvojoukko ryösti, pahoinpiteli ja jätti virumaan.

Onnettoman kulkijan kohdalle sattui pappi ja temppelipalvelija, mutta nämä väistivät häntä katseellaan ja menivät ohi. Kolmas ohikulkija, joka oli samarialainen, pysähtyi, puhdisti ja sitoi pahoinpidellyn matkaajan haavat, vei hänet majataloon toipumaan ja maksoi isännälle kulut.

Kerrottuaan tämän esimerkin Jeesus kysyi lainopettajalta: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Lainopettaja vastasi täysin oikein: ”Se, joka teki hänelle laupeutta.”

Lainopettaja käsitti myös, että oli virhe luokitella ihmisiä hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Pappi ja temppelipalvelija eivät pysähtyneet, koska heidän piti vaalia kultillista puhtauttaan. Mutta samarialainen, joka kuului oikeaoppisten juutalaisten väheksymään kansaan, osoitti teollaan, ettei häneen isketty leima vastannut todellisuutta.

Vaikuttiko Jeesuksen puhe lainopettajaan niin, että tämä alkoi osoittaa lähimmäisyyttä muillekin kuin ystävilleen ja samanmielisilleen? Emme tiedä vastausta. Tiedämme vain, että Jeesus päätti keskustelun hänen kanssaan sanoen: ”Mene ja tee sinä samoin.”

On sanottu, että laupias samarialainen oli liian hyvä ihminen ollakseen tästä maailmasta. Siinä väitteessä on perää. Onhan mahdollista, että Jeesus puhui itsestään peiteminän avulla. Ainoastaan hän kykeni täyttämään Jumalan lain. Vain hän oli täydellisen epäitsekäs. Hän alensi itsensä, oli kuuliainen ristinkuolemaan asti ja maksoi meidänkin syntimme.

Mutta Jeesuksen opetuspuheet ja vertaukset ovat paljon syvällisempiä kuin oppineiden teologien selitykset. On täysin mahdollista, että laupiaan samarialaisen tavoin toiminut ja tuntemattomaksi jäänyt henkilö oli olemassa. Eiväthän epäitsekkäät ja huomaamatta tehdyt teot ole koskaan ylittäneet uutiskynnystä. Vain Jumala, joka näkee kaiken, merkitsee ne muistikirjaansa.

Tuntematon lähimmäinen, laupias samarialainen kertoo esimerkillään, kuinka meidän tulee toimia. Seurakunta tekee laupeudentyötä. Mutta se ei ilmoita lähimmäisen asialla olemisestaan mainostamalla diakoniaansa, eivätkä seurakunnan työntekijät lähde kiireellisiin tehtäviin punaisella autolla pillit soiden.

Kristityt eivät tee hyviä tekoja saadakseen niistä kiitosta ja kunniaa, vaan hyvät teot syntyvät kiitollisuudesta Jeesusta kohtaan. Sama pätee lähimmäisen tunnistamiseen. Koska kysymys kuuluu: ”Kenen lähimmäinen minä olen?” lähimmäiseni ei ole vain se ihminen, jota autan mielelläni, vaan myös se ihminen, josta ajattelen, ettei hän ansaitse tulla autetuksi.

Ollaksemme toisten lähimmäisiä meidän ei tarvitse muuntautua Jeesuksen kaltaisiksi. Riittää, että tunnemme ja tunnustamme hänen edessään omat vikamme. Lähimmäisyys on tilannetajua ja toisten ihmisten huomioon ottamista. ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.” (Matt.5:7).