4. sunnuntai pääsiäisestä

Jes.63:7‒9

 

autonavigaattori_leiska.jpg

Profeetta Jesaja (740−700 e.Kr.) sai Jumalalta tehtävän puhua ennalta Juudan kuningaskunnan pakkosiirrosta Babyloniaan sekä juutalaiskansan jäännöksen paluusta kotimaahansa pitkän karkotusajan jälkeen.

Jesajan kaksoisprofetia toteutui vuonna 597 e.Kr, kun Uus-Babylonian kuningas Nebukadressar II valloitti Jerusalemin ja vei suuren osan sen asukkaista Babyloniaan, sekä vuonna 539 e.Kr, kun Persian kuningas Kyyros II Suuri valloitti Uus-Babylonian ja antoi juutalaisille luvan palata Jerusalemiin ja jälleenrakentaa Israelin Jumalan temppeli (ks. Esra 1:2−3).

Ne, jotka saivat palata Jerusalemiin, olivat niitä, jotka pitivät kiinni Jumalan sanasta eivätkä palvelleet babylonialaisia epäjumalia. ”He ovat minun kansaani, omia lapsiani, jotka eivät minusta luovu.” Jumala sanoi heistä (Jes.63:8).

Jesajan kirja oli varhaisille kristityille ja on ollut kristityille kautta aikain hyvin tärkeä lukemisto. Ei ainoastaan siitä syystä, että Jesaja puhui Herran kärsivästä palvelijasta, joka kantoi kaikkien syntivelan (ks. Jes.53:6), vaan myös siksi, että juutalaiskansan pakkosiirtolaisuus ja paluu kotimaahansa on yksi Raamatun suurimmista esikuvista.

Koska Jeesus kuoli Herran kärsivänä palvelijana ja voitti kuoleman niin, että monet hänen seuraajistaan kohtasivat hänet ylösnousseena, varhaiset kristityt tulkitsivat pyhät kirjoitukset uudelleen siinä valossa, että ne kaikki viittasivat Kristukseen (ks. Luuk.24:25−27). Kyyros vapautti juutalaiskansan ja antoi sen palata Jerusalemiin, mutta Jeesus Kristus vapahti kaikki, jotka uskoivat häneen, ja avasi heille paluutien Jumalan luo.

Luottamus Jeesukseen Kristukseen kuoleman voittajana on auttanut ihmisiä kymmenien sukupolvien ajan säilyttämään toivonsa tässä maailmassa, joka on täynnä riitaisuutta ja pahuutta, kärsimystä ja kuolemaa.

Koska kaikki nykyään elävät ihmiset ovat Aadamin ja Eevan jälkeläisiä, koko ihmiskunta on kuin yksi kansa, joka elää karkotettuna Jumalan yhteydestä. Mutta Jumala on antanut tälle pakolaiskansalle toivon, että se pääsee takaisin hänen luokseen Jeesuksen Kristuksen kautta. ”Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi. Jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.” sanoo apostoli Paavali (1.Kor.15:22−23).

Nykyään monet kristityt kuitenkin luopuvat heille annetusta toivosta ajatellen, että se perustuu menneen maailman uskomuksiin, jotka ovat turhaa painolastia modernille ihmiselle. Mutta käyttäessään sanaa painolasti modernit kristityt eivät huomaa, että sekin on peräisin menneestä maailmasta. Jos he olisivat säilyttäneet yhteytensä menneen maailman sivistykseen, he huomaisivat, kuinka heidän puhetapansa kääntyy heitä itseään vastaan.

Nimittäin painolasti oli sellainen kuorma kiviä, joka aseteltiin huolellisesti purjealuksen kölin molemmille puolille vesirajan alapuolelle. Sen tarkoitus oli vakauttaa purjealus niin, että se pystyi kulkemaan sivutuuleen ja luovimaan vastatuuleen. Ilman painolastia purjealus olisi voinut kulkea vain tuulenmyötäisesti.

Venemäisten alustensa painolastien avulla viikingit purjehtivat jo yli tuhat vuotta sitten Grönlantiin ja maahan, jota he kutsuivat Vinlandiksi eli nykyiseen Pohjois-Amerikkaan. Painolasti on siis kaikkea muuta kuin turha. Se on välttämätön osa purjehtimista – ja purjehtiminen on, kuten siitä sanotaan, tärkeämpää kuin elämä itse.

Tosin jos menemme ajassa taaksepäin sinne saakka, missä kyseinen sanonta purjehtimisen välttämättömyydestä syntyi, niin olemme antiikin Roomassa. Teoksessaan Suurten miesten elämänkertoja filosofi Plutarkhos (45−120 j.Kr.) asetti roomalaisen sotapäällikkö Gnaeus Pompeius Magnuksen (106−48 e.Kr.) suuhun sanat: ”Navigare necesse est, vivere non est necesse – purjehtiminen on välttämätöntä, elämä ei niinkään.”

Mutta navigoiminen ei ole pelkkää purjehtimista, vaan se on myös aluksen ohjaamista sekä huolehtimista aluksen kulusta ja liikkeistä. Nykyään navigoidaan myös autoilla, sillä navigaattori eli satelliittipaikannin kertoo kuljettajalle auton sijainnin ja määrittää nopeimman tai lyhimmän ajoreitin paikasta A paikkaan B.

Voimme siis hiukan nykyaikaistaa vanhaa roomalaista sanontaa ja todeta, että paikan, päämäärän, suunnan ja reitin määrittäminen on välttämätöntä, jopa tärkeämpää kuin elämä itse. Kristillisessä uskossa on kysymys juuri tästä. Kristittyinä olemme maailmassa, mutta päämäärämme on Jumalan valtakunta. Suuntamme on kohti Kristusta. Mutta suorinta reittiä hänen luokseen emme voi käyttää, koska maailman tuulet ovat meitä vastaan.

Reitti, jota seuraamme, on ristintie, sillä Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” (Luuk.9:23). Itsensä kieltäminen ja ristin kantaminen tarkoittavat sitä, että pyrimme toteuttamaan elämässämme Jeesuksen opetuksia. Sanalla sanoen kysymys on kilvoituksesta, mutta täsmennän: vain Jumalan armo voi vaikuttaa meissä sellaista elämää, joka on hänen tahtonsa mukaista ja kirkastaa Kristusta (ks. 1.Kor.15:10).

Juuri tässä on kristittynä elämisen kipukohta. Kukaan ei tule täydelliseksi, vaikka hän kilvoittelisi kuinka ahkerasti. Mutta sen, joka haluaa oppia jotain Kristuksen seuraamisesta, on kilvoiteltava uskossa (ks. 1.Tim.6:11−12).

Kilvoituksen taakka on painolasti, jonka moni aikamme kristitty heittää laidan yli keventääkseen purttansa ja nopeuttaakseen sen kulkua. Mutta kun he ovat päässeet kauas rannasta ja tuuli käy navakaksi, he eivät voi tehdä muuta kuin mennä myötäiseen, joutuivatpa he sitten rannattomalle ulapalle, yksinäiselle luodolle tai haaksirikkoon.

Kristilliset arvot ovat yhä tarpeellinen painolasti elämän merellä. Viisas varaa matkalleen riittävästi sitä painolastia.