Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on monen vuosikymmenen ajan repinyt sisältä päin kysymys Raamatun oikeasta tulkinnasta. Yleistäen voi sanoa, että vastatusten ovat olleet liberaaleja aatteita kannattavat yliopistoteologit sekä konservatiivisen eli vanhoillisen linjan edustajat kirkon jäsenistössä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Liberaaliteologien mielestä Raamattu ei voi olla kannesta kanteen tasasuhtaista Jumalan sanaa, koska jo Raamatun syntyhistoria tekee tällaisen oletuksen mahdottomaksi. Konservatiivien mielestä Raamattu on kaikilta osiltaan täyttä Jumalan sanaa, ja ristiriidat, joita sen eri osien välillä näyttää olevan, johtuvat tulkitsijoiden eli ihmisten vaillinaisesta käsityskyvystä.

Näiden katsantojen välimaastossa koettavat tulla toimeen niin sanottua pelastushistoriallista linjaa edustavat kirkon työntekijät ja rivijäsenet.

Heidän näkökulmansa mukaan Jumalan sana ja ihmissana ovat Raamatussa rinnakkain siten, ettei niitä voi erottaa toisistaan muttei myöskään sekoittaa toisiinsa. Eli samalla tavalla kuin jumalallinen ja inhimillinen luonto liittyvät toisiinsa Kristuksessa, Jumalan sana ja ihmissana ovat yhtä aikaa läsnä Raamatussa toisiansa kumoamatta.

Jos kysymys Raamatun oikeasta tulkinnasta olisi teoreettinen, siitä keskusteltaisiin vain akateemisesti. Teologit esittelisivät tutkimustensa tuloksia omissa julkaisuissaan tuomatta niitä kirkollisen toiminnan kentälle. Mutta kysymys Raamatun oikeasta tulkinnasta johtaakin toiseen kysymykseen: "Kuinka ohjeellinen teos Raamattu oikeastaan on?"

Kirkkomme tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan, että Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Tätä opinkohtaa mukaillen vuoden 1948 Katekismuksessa sanottiin: "Raamattu on kristillisen uskon ja elämän korkein ohje."

Konservatiivit pitävät kiinni siitä, että kirkon opetuksen ja toiminnan on oltava sopusoinnussa Raamatun sanan kanssa.

Pelastushistoriallisen linjan edustajien on helppo yhtyä tähän periaatteeseen.

Mutta liberaalien keskuudesta on kuulunut vaatimuksia, joiden mukaan kirkon pitää tarkistaa suuntaansa niin, että nykyajan ihmiset voivat hyväksyä kirkon sanoman. Suunnantarkistus koskisi ennen kaikkea Raamatun asemaa ja merkitsisi Raamatun ja kirkon opin välillä olevan yhteyden katkaisemista.

Liberaalit uudistusvaatimukset eivät ole jääneet vaille vastakaikua. Kirkkomme on avannut papinviran naisille, ja kirkolliskokous pohtii kysymystä rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta.

Konservatiivit eivät ole periaatteessa hyväksyneet papinviran avaamista naisille, koska heidän käsityksensä mukaan se on vastoin Raamatun sanaa ja kirkon monivuosisataista perinnettä. Tähän suuntaukseen kuuluu pappismiehiä, jotka pyrkivät välttämään jumalanpalvelusten toimittamista papinvirkaan vihittyjen naisten kanssa.

On kuitenkin nostettava keskusteluun tosiasia, että perinteistä virkakäsitystä edustavien pappismiesten joukossa on  sellaisiakin, jotka eivät kieltäydy toimittamasta jumalanpalveluksia pappisnaisten kanssa. Kirkon opetus ja käytännöt saisivat heidän mielestään olla Raamatun mukaisia, mutta he eivät halua sälyttää virkasisarilleen taakkaa kirkolliskokouksen ratkaisuista.

On myös sanottava totuuden nimessä, että ylilyönteihin syyllistyviä konservatiivisia pappismiehiä on vähän. Mutta tämä pieni porukka on äänekäs, ja se kärjistää virkakysymystä pitämällä pappisnaisten jakamia sakramentteja epäpätevinä.

Mielestäni tälläinen asenne merkitsee erkanemista luterilaisesta perinteestä. Tunnustuksemme mukaan sakramentin pätevyys ei riipu ihmisestä, joka sen jakaa, vaan Jumalasta, joka pyhittää sen sanallaan ja Hengellään.

Toisaalta myös jotkut liberaalit papit syyllistyvät ylilyönteihin, kun he kyseenalaistavat perinteistä virkakäsitystä edustavien pappismiesten oikeuden noudattaa sitä papinvalan tulkintaa, jonka kirkko itse on heille opettanut ennen kuin kirkolliskokous avasi papinviran naisille.

Kuka ihminen voi asettua toisen ihmisen omatunnoksi? Liberaalisesti suuntautuneiden teologien joukossa on älykköjä, joille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kumma kyllä, heidän maailmaa syleilevä suvaitsevaisuutensa katkeaa niihin, jotka vartioivat omatuntonsa puhtautta.

Kirkkolakihan vaatii pappiskokelaita antamaan virkavalan, jossa he sitoutuvat ennen kaikkea noudattamaan Jumalan sanaa Pyhässä Raamatussa ja pysymään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Ja kun pappien omatunto on tällä tavoin sidottu, heillä on oikeus pitää sitoumuksestaan kiinni.

Kun kirkko nyt vaatii virkakäsitykseltään vanhoillisia pappeja toimittamaan jumalanpalveluksia pappisnaisten kanssa tai sitten etsiytymään tehtäviin, joissa heidän ei tarvitse joutua ristiriitaan omatuntonsa kanssa, se tekee väkivaltaa niille, joiden mielestä Raamattu on edelleen uskon ja elämän korkein ohje.

Kirkkohan ei ole vapauttanut pappejaan velvollisuudesta antaa virkavala. Ja valan, joka on vannottu Jumalan nimessä, voi purkaa vain Jumala itse.

Joten Suomen ev.-lut. kirkko on ajautunut vakavaan kriisiin. Yhtäältä se haluaa pitää kiinni perustuksestaan, johon kuuluvat Raamattu, Tunnustuskirjat, sakramentit ja virka. Toisaalta se haluaa joustaa Tunnustuskirjoissa määritetystä raamatuntulkinnasta, mikä johtaa aivan uusiin sovellutuksiin sakramenttien ja viran alueilla.

Jälkimmäinen vaikuttaa yritykseltä kääntää sellaisen joen suunta, joka on jo vuosituhansia virrannut vakiintuneessa uomassaan.