Koska toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen on kirjoittanut tästä aiheesta Helsingin Sanomissa äskettäin, sanon minäkin siihen sen, mitä tiedän sukututkijana. Ohessa on linkki edellä mainitsemaani kolumniin.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009992400.html?utm_source=facebook&utm_medium=toimitus-dlvr&fbclid=IwAR1sPfRWbbzUMSdJlWcKG49Ugjcy8Bh5GyyUnjJGwbRZ-s3qt8r24BJHQ9U

Kaisa Korpijaakko kertoo väitöskirjassaan 'Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa' vuodelta 1989:

Kuusamon käräjillä vuonna 1737 talonpoika Juho Pekanpoika Heikkinen ja lukkari Pentti Tanelinpoika Kiela olivat haastaneet vaimojensa Maria ja Anna Ollintytär Pesosen puolesta käräjille kylän vanhan nimismiehen Sihveri Granrotin Haukiniemen tilan sukulunastusoikeutta koskeneessa asiassa.

Sotkamosta lähtöisin ollut Olli Ollinpoika Pesonen, Marian ja Annan isoisä, oli muuttanut Lapinmaahan kolmen poikansa kanssa vuoden 1680 paikkeilla ja ryhtynyt etsimään itselleen uutta asuinpaikkaa. Vuoden 1686 käräjillä Pesoset olivat pyytäneet lupaa saada asettua asumaan jonnekin Maanselän kylän alueelle uudistilan perustamiseen soveliaalle paikalle.

Lappalaislautamies Johan Olufinpoika Junga oli ilmoittanut tällöin, että perhe voisi muuttaa hänen ja hänen esi-isiensä perintömaalle Haukiniemeen. Ehdoksi Johan oli asettanut vain, että tulijoiden oli muistettava häntäkin, milloin nämä saivat hyvän sadon.

Pesoset ja Johan Olufinpoika olivat asuneet tämän jälkeen Haukiniemen perintötiluksilla yhdessä. Pesosten raivatessa peltoja ja niittyjä Johan oli jatkanut kalastustaan ja metsästystään maksaen maasta myös kaiken aikaa veroa kruunulle. Näin oli jatkunut siihen saakka, kunnes Johan oli kuollut ankarana nälkävuotena 1696.

Jonkun ajan päästä myös Olli Ollinpoika oli kuollut. Marian ja Annan isä, niin ikään Olli nimeltään, oli lunastanut koko Haukiniemen itselleen ja viljellyt sitä pitkän ajan kaikessa rauhassa. Iän ja velkojen rasittamana hänen oli ollut kuitenkin pakko myydä tila silloiselle kirkkoherralle Sigfrid Boneliukselle kahdesta sadasta kuparitaalerista. Kaupasta ei laadittu kauppakirjaa.

Sihveri Granrot, joka oli Boneliuksn sisarenpoika, oli muuttanut Kuusamoon vuoden 1700 paikkeilla. Vuonna 1705 hän oli saanut valtuudet hoitaa Kuusamossa sekä henkikirjoittajan että nimismiehen virkaa. Hallitsemansa nimismiehentalon lisäksi hän oli ostanut Olli Pesoselta Raatetpuronsuun tilan vuonna 1705 sekä Boneliuksen kuoltua tämän kuolinpesältä Haukiniemen tilan 225 kuparitaalarilla vuonna 1724. Tästä kaupasta oli laadittu kauppakirja, jonka Granrot esitti oikeudelle.

Vuoden 1737 käräjillä Olli Pesosen perilliset ilmoittivat haluavansa lunastaa Haukiniemen tilan takaisin sukuunsa. Tähän heillä oli mielestään oikeus, koska tila oli perintöluontoinen ja koska uudisasutusplakaateissa luvattuja viittätoista verovapausvuotta ei ollut nautittu hyväksi.

Kihlakunnanoikeus antoi lopullisen päätöksensä vuoden 1739 käräjillä: Granrot velvoitettiin ottamaan vastaan kauppahinta, jonka kantajat olivat tarjonneet ja tallettaneet, sekä luovuttamaan Haukiniemen tila kantajille.

Nimismies Granrot vetosi Piitimen laamanninoikeuteen, joka totesi, että Haukiniemen uudistila ilmeisesti oli todella sukulunastusoikeuden alainen ja ettei lapinveromaita ollut julistettu minkään kuninkaallisen asetuksen nojalla kruununluontoisiksi. Varmuuden vuoksi laamanninoikeus alisti asian hallitsijan ratkaistavaksi.

Tässä tarkoituksessa asia joutui ensin Svean hovioikeuden ja sen jälkeen kamarikollegion ja kamariarkiston käsiteltäväksi. Kamariarkisto ilmoitti kollegiolle, ettei lapinveromaista ollut olemassa sellaisia maakirjoja, joissa ne olisi merkitty veroluontoisiksi sen paremmin kuin kruununluontoisiksikaan. Kamarikollegion olisi tullut ilmoittaa tästä Svean hovioikeudelle, mutta vuonna 1743 asia oli edelleen kamarikollegion pohdittavana.

(Kaisa Korpijaakko: Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa, Lapin korkeakoulun oikeustieteellisiä julkaisuja, Sarja A, 3, Mäntän Kirjapaino Oy 1989, sivut 569-570, 576-579).

Kaisa Korpijaakon käyttämissä lähteissä on virheellinen käsitys Bengt Danielsson Kelan puolison Anna Pesosen osalta, että tämä oli Olli Ollinpoika Pesosen tytär.

Olli Ollipoika Pesosella (s. 1661 - k. 1744) kyllä oli tyttäret Anna (s. 1693 - k. 1769) ja Maria (s. 1703 - k. 1744). Mutta tämä Anna ei ollut Bengt Danielsson Kelan (s. 1697 - k. 1756) puoliso, vaan hän oli Matti Simonpoika Määtän (s. 1689 - k. 1743) vaimo. Olli Ollinpoika Pesosen koko perhe oli savolaisalkuisia kaskiviljelijöitä silloisen Suur-Paltamon pitäjän Sotkamosta.

Maria Ollintytär Pesosen puoliso Johan Pekanpoika Heikkinen (s. 1701 - k. 1769) oli niin ikään kotoisin Sotkamosta ja savolaista juurta.

Kuusamon lukkari Bengt Danielsson Kela (1697-1769) kuului pudasjärveläiseen Kälkäjä-sukuun, jonka lähtöpaikka lienee ollut Limingassa. Vallitsevan käsityksen mukaan hän ei ollut saamelainen.

Kuusamon 1737 käräjien pöytäkirjoissa mainittu Anna Pesonen, Bengt Danielsson Kelan vaimo, oli todennäköisesti Anna Pekantytär Pesonen (s. 1704 - k. 1756), koska hänen isänsä Pehr Olofsson Pesonen (s. 1675 - k. 1744) oli käräjäpöytäkirjassa mainitun Olof Olofsson Pesosen (s. 1661 - k. 1744) veli.

Pehr Ollinpoika Pesosen puoliso oli Anna Gustafsdotter Granroth (s. 1683 - k. 1743), joka puolestaan oli Kuusamon nimismies Sigfrid Gustafsson Granrothin (s. 1683 - k. 1771) sisar.

Käräjäpöytäkirja mainitsee, että Olli Ollinpoika Pesosella (ca 1619 - ca 1696) oli Kuusamoon tullessaan mukanaan veljensä Antti sekä kolme poikaansa. Mutta asiakirjat tuntevat näistä pojista vain Ollin ja Pekan. Antti-veljestä tiedetään, että hän pani alulle lupahakemuksen asettumisesta Lapinmaalle. Nimeltä tuntemattoman kolmannen pojan vaiheista ja kohtalosta ei ole mitään tietoa.

Kuusamojärven Haukiniemen tilan sukulunastusoikeutta koskeneessa asiassa haettiin päätöstä siihen, oliko Sigfrid Gustafsson Granrothin sisarentyttärellä Anna Pekantytär Pesosella sekä tämän serkulla Maria Ollintytär Pesosella perinnöllinen oikeus Haukiniemen tilaan. Käräjäpöytäkirjahan ei mainitse, että Haukiniemen saamelaisella omistajalla Johan Olofsson Jungalla, joka kuoli nälkävuotena 1696, olisi ollut rintaperillinen.

Jutun käsittely eteni aina ylimpään oikeusasteeseen eli Svean hovioikeuteen saakka samalla pitkittyen. Kaisa Korpijaakko ei kerro väitöskirjassaan, mikä oli Svean hovioikeuden ratkaisu, mutta sen ovat tuoneet esiin toiset tutkijat. Kuningas Fredrik I, joka hallitsi vuosina 1720-1751, ratkaisi asian suvereniteetillaan nimismies Granrothin hyväksi pitäen silmällä omien valtiollisten intressiensä jatkumista Lapinmaassa. 

Nimismies Granroth siis ei hankkinut viekkaudella ja vääryydellä omistukseensa saamelaisen Johan Olofsson Jungan perintömaata eikä sen jälkeen luovuttanut sitä enolleen kirkkoherra Sigfrid Sigfridsson Boneliukselle (s. 1665 - k. 1715).

Haukiniemen tilan hallinta siirtyi kirkkoherra Boneliukselle siten, että hän osti tilan Olli Ollinpoika Pesonen nuoremmalta (1661 - 1744) kahdella sadalla kuparitaalerilla ehkä vuonna 1710. Olli Ollinpoika Pesonen nuorempi ilmeisesti toimi Haukiniemen tilanhoitajana isänsä Olli Pesonen vanhemman elämän loppuvuosina, lunasti isänsä kuoleman jälkeen veljensä tai veljiensä perintöosuuden tilasta ja oli Haukiniemen isäntä noin vuosina 1696-1710.

Kirkkoherra Bonelius kuoli vuonna 1715, minkä jälkeen Haukiniemen tila oli pitkän ajan huonosti hoidettu tai peräti hoitamatta. Kuten käräjäpöytäkirjoissa sanotaan, Sigfrid Granroth osti Haukiniemen tilan nimiinsä vuonna 1724.

Koska tiedämme nyt, että Anna Pekantytär Pesonen oli Sigfrid Granrothin sisarentytär, nimismies Granrothin toiminnan motiivina voi nähdä halun hankkia Haukiniemi lähisukulaisensa Anna Pekantytär Pesosen ja tämän puolison Bengt Danielsson Kelan asuttavaksi ja hoidettavaksi.

Mitä tulee Mikko-Pekka Heikkisen kysymykseen, moniko on valmis tunnustamaan, että hänen esivanhempansa kahmivat maita saamelaisilta, vastaan:

Olen äitini puolelta Sigfrid Gustafsson Granrothin jälkeläinen.
Olen myös Sotkamosta Kuusamoon muuttaneen Olli Ollinpoika Pesosen jälkeläinen
sekä kirkkoherra Sigfrid Boneliuksen jälkeläinen
sekä Johan Pekanpoika Heikkisen jälkeläinen.

Kuulun myös ainakin neljään Kuusamon Lapin saamelaissukuun, 
jotka ovat Aikio, Aikasarria, Kuhmitsa ja Pitkä.

Myös Sotkamosta Kuusamoon muuttanut Simo Antinpoika Määttä (ca 1645 - ca 1712), joka otti nimeltä tuntemattomaksi jääneen vaimonsa Kuusamon Maanselän siidasta ja pääsi siten saamelaisyhteisön jäseneksi, oli esi-isäni.

Valtaosa nykyisistä kuusamolaisista on 1600-luvun lopulla Kuusamon Lappiin muuttaneiden uudisasukkaiden ja seudun alkuperäisten saamelaisten jälkeläisiä. He ovat siis suomalais-saamelainen sekakansa, mikä koskee myös posiolaisia, kemijärveläisiä, sallalaisia, pelkosenniemeläisiä, savukoskelaisia ja sodankyläläisiä sekä aika monta Ylä-Lapin sukua.

Kemin Lapin seurakunta, joka perustettiin vuonna 1673, ulottui Etelä-Kuusamosta Inariin. Vaikka seurakunnan väkiluku oli pieni ja vaikka kulkuyhteydet olivat lähinnä jokireittejä, kärry- ja kinttupolkuja sekä hevostalviteitä, ihmiset liikkuivat laajan pitäjänsä osien välillä. He pitivät yllä kauas kotiseudultaan ulottuneita väärtisuhteita, jotkä pysyivät kollektiivisessa muistissa satojen vuosien ajan. Vielä vuoden 1868 paikkeilla kuusamolainen Johan Abram Jaakonpoika Rontti (1853-1917) haki itselleen saamelaisen vaimon Sodankylästä. 

Joitakin vuosia sitten Rovaniemen Arktisen Keskuksen tutkija Tanja Joona esitti Koillissanomissa näkemyksensä, että ne papit, jotka toimivat Kuusamon seurakunnassa 1700-luvun alussa, saivat aikaan Kuusamon saamelaisten akkulturaation. Kun tutkijatohtori esittää tällaisen ajatuksen lähteitään mainitsematta ja asettamatta niitä vertaisarvioitaviksi, hänen väitteensä on sitten tosi, vai kuinka?

Emme voi poistaa perimästämme niitä esivanhempiamme, joiden nimet on tahrittu jälkijättöisesti. Emme voi myöskään diskvalifioida niitä esivanhempiamme, jotka ehkä ovat ansainneet kyseenalaisen maineensa. Kaikki he ovat geeneissämme, mistä syystä meidän on elettävä sen kanssa, mitä vanhempamme ja esivanhempamme olivat hyvässä ja pahassa.

Toisaalta emme tee oikeutta historialle, jos ja kun tulkitsemme mennyttä maailmaa nykyajan arvoarvostelmien, esimerkiksi 2020-luvun populäärin Woke-ideologian mukaan. Sellaista menettelytapaa kutsutaan anakronistiseksi historian tulkinnaksi - joka on sen huomiotta jättämistä, millaiset olot, tapahtumat ja arvot olivat vallitsevia kunakin aikakautena ja kullakin maantieteellisellä alueella ja millaiset mahdollisuudet ja resurssit eri toimijoilla oli vaikuttaa kehityksen suuntaan.

Kolmanneksi: kyllä meidän pitää kertoa jälkipolvillemme sukumme, heimomme ja kansakuntamme historia niin kuin se on ollut ja niin hyvin kuin se on pystytty selvittämään. Jälkeläisemme ovat oikeutettuja tietämään, kuinka asiat ovat olleet ja tapahtuneet ennen heitä. Mutta on hyödytöntä lastata syyllisyyttä heidän kannettavakseen ja eettisesti kestämätöntä myrkyttää heidän mielensä vihalla ja katkeruudella. "Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa." (1.Kor.13:5).

Sellaisia narratiiveja ei pidä elättää, joissa yksi osapuoli on sorrettu ja toinen osapuoli on sortaja. Alkuperäisväestön ja tulokasväestön välinen suhde ei ollut Lapissa läheskään niin kahtiajakoinen kuin jotkut haluavat nähdä sen olleen. Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1595 solmitusta Täyssinän rauhasta lähtien Suomen Lappi kuului Ruotsin itämaahan. Ruotsi-Suomi -nimistä valtakuntaa ei ollut olemassa käsitteenä, vaan koko valtakunta oli yhtä Ruotsia.

Tämän seikan merkitys on siinä, että kun saamelaissyntyinen Johan Gerhardsson Graan (1610-1679) sai nimityksen Västerbottenin läänin maaherraksi, hänen vastuualueekseen tuli myös kahdeksi kymmeneksi vuodeksi Suomen puoleinen Österbotten. Kuninkaalle uskollisena virkamiehenä Johan Graan edisti talonpoikien asettumista Lapinmaille, mitä pidettiin silloin Ruotsin valtakunnan edun mukaisena toimintana.

https://sv.wikipedia.org/wiki/Johan_Graan

Nykyään on tutkijoita ja historian harrastajia, jotka tuomitsevat Johan Graanin virkakauden. Mutta seikka, että Graan oli juuriltaan Sorselen saamelainen, osoittaa saamelaisilla olleen halua päästä osallisiksi koulutuksesta, vahvistaa taloudellista asemaansa ja pysyä mukana yhteiskunnan kehityksessä. 

Vaikka Kuusamon Lappi oli kaukana Ruotsin valtakunnan itärajalla, Saamen tyttäret eivät menneet naimisiin suomalaisten uudisasukkainen poikien kanssa olosuhteiden pakottamina. Kyllä he tekivät niin ihan omasta halustaan ja vapaasta tahdostaan.

Olen ylpeä savolaisista, saamelaisista ja suomenruotsalaisista juuristani.