24. sunnuntai helluntaista, Matt.22:15‒22, 1. vsk

1289134420_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Evankelistat Matteus, Markus ja Luukas ovat merkinneet muistiin kertomuksen Jeesukselle esitetystä kysymyksestä, oliko juutalaisten maksettava veroa Rooman keisarille, ja sen, miten Jeesus vastasi tuohon kysymykseen.

Verot olivat polttava kysymys juutalaisille kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että keisarin verojärjestelmä oli monine suorine ja välillisine maksuineen hyvin kattava. Suurilla verotuloilla, jotka keisarin virkamiehet kokosivat juutalaisilta, pidettiin yllä muun muassa sotalaitosta, jonka avulla Rooma alisti juutalaiset valtaansa.

Toinen syy, miksi juutalaiset kokivat Rooman valtion perimät verot ja maksut kiusallisiksi, oli se, että ne menivät pakanallisen keisarin hallinnolle. Hopeadenaarissa, jolla Rooman henkivero maksettiin, oli yleensä sen keisarin kuva ja nimi, joka oli lyöttänyt ja laskenut liikkeelle kyseiset rahat. Vanhimmat denaarit olivat kuitenkin peräisin jo Rooman tasavallan ajoilta, joten niissä oli senaatin tunnus.

Koska denaari oli pakanoiden raha, se ei kelvannut maksuvälineeksi juutalaisten temppeliveroon. Sitä varten temppelin esipihassa oli rahanvaihtajia, jotka valuuttakursseja noudattaen muunsivat vieraat rahat juutalaisten sekeleiksi. Tietenkään rahanvaihtajat eivät tehneet työtään ilmaiseksi, vaan he perivät palkkionsa niiltä, jotka tulivat temppeliin suorittamaan veronsa.

Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että fariseukset ja Herodeksen kannattajat yhdessä esittivät Jeesukselle kysymyksen verorahasta. Nämä kaksi ryhmää olivat poliittisesti niin kaukana toisistaan, että vain pahansuopaisuus Jeesusta kohtaan motivoi heidät tilapäiseen yhteistyöhön.

Herodeksen kannattajien mielestä keisarille ja kuninkaalle tuli maksaa veroja. Olihan kuningas Herodes Suuri rakennuttanut Israelin Jumalalle upean temppelin, joka oli paras todiste siitä, etteivät verorahat menneet hukkaan. Puhdasoppisina juutalaisina fariseukset puolestaan välttivät kosketusta pakanoihin niin pitkälle kuin mahdollista. Vieraalla rahalla pystytetty temppelikin herätti heissä suuria epäilyjä.

Tämän ristiriitaisen liittoutuman tarkoitus oli saada Jeesus kiinni sanoistaan. Vastasipa Jeesus myönteisesti tai kielteisesti, jompikumpi liittokunnan osapuolista olisi voinut syyttää häntä poliittisesti vaarallisista puheista. Jos Jeesus olisi vastannut: ”Veron maksaminen keisarille on oikein”, hän olisi suututtanut hurskaat juutalaiset. Jos hän olisi vastannut: ”Veron maksaminen keisarille ei ole oikein”, hän olisi saanut roomalaiset viranomaiset peräänsä.

Mutta Jeesus vastasi: ”Antakaa siis keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.”

Uuden Testamentin kreikankielisessä laitoksessa tuon lauseen ensimmäistä sanaa vastaa verbi apodidoomi (apodidwmi), joka tarkoittaa antamista, maksamista ja velvollisuuden suorittamista. Sen tähden Jeesuksen vastauksen voi kääntää myös muotoon: ”Täyttäkää velvollisuutenne sekä keisaria että Jumalaa kohtaan.”

Yhdistämällä fariseusten ja Herodeksen kannattajien poliittiset ohjelmat samaan lauseeseen Jeesus sai vastustajansa hölmistymään. ”Täyttäkää velvollisuutenne sekä keisaria että Jumalaa kohtaan” oli ohje, jonka toteuttamiseen kummallakaan liittoutuman osapuolella ei ollut halua. Näin Jeesus osoitti hallitsevansa sekä väittelytaidon että ironisen huumorin.

Koska hopeadenaarissa oli keisarin kuva ja nimi, oli selvää, että se kuului keisarille. Mutta mikä oli Jumalalle kuuluva anti tai velvollisuus? Jeesuksen ajan juutalaiset ajattelivat tässä yhteydessä temppeliveroa. Varhaiset kristityt puolestaan näkivät seurakunnalle maksamansa kymmenykset temppeliveron vastineena.

Jeesuksen sanat ulottuivat kuitenkin syvemmälle ihmiseen kuin vain käteen, joka antoi verorahan tai uhrilahjan. Kun Jumala loi ihmisen, hän teki ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen (ks. 1.Moos.1:26). Raamattu ei selitä sen tarkemmin, mitä Jumalan kuva ja kaltaisuus oli, mutta luomiskertomus antaa ymmärtää, että ihmisen ja Jumalan ajatustenvaihto oli esteetön.

Ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemus rikkoi heidän yhteytensä Jumalaan ja tuotti heille karkotuksen Jumalan luota. Särkynyt Jumalan kuva ihmisissä kaipasi alkuperäistä eheyttään voimatta kuitenkaan korjautua ihmisvoimin. Tähän kaipuuseen Jumala vastasi ensin valitsemalla itselleen omaisuuskansan ja antamalla sille lakinsa. Sitten Jumala antoi tälle kansalle itsensä, jotta kansa antaisi itsensä kokonaan hänelle.

”Antakaa Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu” tarkoitti siis samaa kuin profeetta Jeremian sana: ”Ympärileikatkaa sydämenne, te Juudan ja Jerusalemin asukkaat.” (Jer.4:4). Ulkokohtainen Jumalan tahdon noudattaminen ei estänyt Jeremian aikaista Israelin kansaa joutumasta pakkosiirtolaisuuteen, eikä se pelastanut Jeesuksen ajan juutalaisia joutumasta hajotetuiksi kaikkien kansojen keskuuteen. Niin kävi, koska Jumalan sana oli heidän huulillaan, mutta ei heidän sydämessään.

Jo Mooses oli opettanut: ”Tämä laki, jonka minä nyt teille annan, ei ole liian vaikea, ei etäinen eikä salattu. ‒ ‒ ‒. Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi.” (1.Moos.30:11,14). Mutta Jumalan omaisuuskansa, joka ei kuunnellut Moosesta ja profeettoja, ei uskonut Jeesustakaan (vrt. Luuk.16:31).

*

Mitä tämä merkitsee meidän kannaltamme? Luterilaisen ajattelutavan mukaan meillä on velvollisuuksia sekä maallista esivaltaa että Jumalaa kohtaan. Meidän tulee noudattaa toiminnassamme yhteiskunnan lakeja ja omatunnossamme Jumalan sanaa. Säätäessään lakeja ja pitäessään yllä rauhaa ja järjestystä maallinen esivalta hoitaa tehtävää, jonka se on saanut Jumalalta.

Mutta esivalta ei ole omatuntojen herra. Silloin kun maallinen esivalta yrittää ottaa hallintaansa ajatuksemme ja uskomme, kristittyinä eläminen vaatii meiltä kansalaisrohkeutta. ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt.5:29). Toisaalta olisi virhe yrittää korvata yhteiskunnan lait evankeliumilla, sillä siinä tapauksessa armo kävisi oikeudesta ja esivallan miekka menettäisi tehonsa.

Yhteiskunnalliset asiat ratkaistaan järjen avulla ja hengelliset asiat Jumalan sanan avulla. Tämä selkeä työnjako on määrittänyt luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan suhteita näihin päiviin asti. Kun kirkko ja valtio ovat etääntyneet toisistaan vuonna 1922 säädetyn uskonnonvapauslain vaikutuksesta, joistakin palveluksista, jotka kirkko on perinteisesti suorittanut yhteiskunnalle, on tullut kirkolle rasite.

Esimerkiksi kristillinen avioliitto on saanut rinnalleen moniarvoistuneen yhteiskunnan sallimia käytäntöjä, jotka eivät ole Uuden Testamentin opetuksen mukaisia mutta joille vaaditaan kirkon suopeaa suhtautumista. Tällaisia ovat eronneiden uudelleen avioituminen edellisten puolisoiden vielä eläessä, avoliitto, rekisteröity parisuhde ja ehkä tulevaisuudessa sukupuolineutraali avioliitto.

Kristillinen avioliitto sinänsä ei ole rasite kirkolle. Mutta inhimillisen elämän moninaisuuden vuoksi kristillisen avioliiton ihanne toteutuu harvoin. Kirkon jäsenet haluavat saada elämäntavalleen kirkon siunauksen, vaikka siunausta ei anna kirkko vaan Jumala ‒ jos antaa. On virhe käydä siunaamaan sellaisia elämäntapoja, joihin Raamattu suhtautuu torjuvasti. Kuitenkin tulee siunata ihmisiä, jotka tahtovat noudattaa Jumalan sanaa.

Kirkollinen avioliittoon vihkiminen ja avioliiton kirkollinen siunaaminen ovat tulleet ongelmallisiksi yhtäältä siksi, että avioliitto kuuluu maalliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, toisaalta siksi, että perinteisten kirkkohäiden kulttuurinen muoto pyrkii jatkumaan rekisteröityyn parisuhteeseen ja sukupuolineutraaliin avioliittoon. Onpa sellaisiakin kirkollisia toimituksia esitetty kuin avoliiton siunaaminen ja avioeron siunaaminen.

Tilanne selkeytyisi paljon, jos kirkko luopuisi vihkimisoikeudestaan ja sen sijaan siunaisi vain ensimmäisessä avioliitossaan olevat pariskunnat. Tällainen tapa herättäisi aluksi vastustusta. Mutta se hyväksyttäisiin varsin pian, koska luterilaisen katsomuksen mukaan kaikki siunaus, jonka ihmiset tarvitsevat, on loppujen lopuksi sanassa ja sakramenteissa. Jumalanpalvelusuudistuksen tilannekohtaiset toimitukset ja rukoukset ovat tuontitavaraa Suomen ev.-lut. kirkon elämään. Ehkä ne eivät ole täysin hyljättäviä, mutta on varma, että ilman niitä voi tulla toimeen.

Kristitty, joka elää aralla mielellä Jumalan edessä ja joka kunnioittaa Jumalan sanaa, ei suostu omatunnossaan toisenlaisiin ratkaisuihin kuin, mihin hän kokee Jumalan sanan velvoittavan häntä. Omatunnon vapaus on luterilaisten kirkkojen erityisellä huolella vaalima ihmisoikeus uskonpuhdistuksen ajoista nykyaikaan saakka.

Siksi ei olisi oikein, jos kirkolliskokouksemme päättäisi samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimisestä tai parisuhteensa rekisteröineiden parien siunauksesta siten, että kirkkomme papeille syntyisi velvollisuus toimittaa nämä uudet kasuaalit. Sellainen pakko merkitsisi, että kirkon sisäisessä päätöksenteossa maallinen laki söisi hengellisen lain. Se olisi vakava loukkaus Jumalan sanaan sitoutuneita omatuntoja ja kirkon ykseyttä kohtaan.

Vaikka yhteiskuntamme on moniarvoinen, kirkko on yksiarvoinen. Apostolinen uskontunnustus, Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus, Athanasioksen uskontunnustus, luterilaiset tunnustuskirjat sekä Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat eivät puhu monella äänellä vaan yhdellä ja samalla Kristuksen äänellä (ks. kirkkojärjestyksen 1 luku 1 §).

Apostoli Paavali sanoo: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys. On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi. Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” (Ef.4:3‒6).