Itsenäisyyspäivä, Ef.6:10–18 ja Dan.3:1–18

Kerrotaan, että suomalaisten peräänantamattomuus talvisodassa teki suuren vaikutuksen Neuvostoliiton silloiseen johtajaan Josif Staliniin. Erityisesti hän ihmetteli Mannerheim-linjan Lähteen lohkolla sattunutta tapausta, jossa neuvostojoukot tuhosivat kokonaisen suomalaisen joukkueen korsuunsa, koska nämä Suomen sotilaat eivät halunneet antautua.

Tuo korsu tai paremminkin betoninen miehistösuoja ja konekivääripesäke tunnettiin nimellä Lisa, ja se sijaitsi kuuluisan Miljoonalinnakkeen lähimaastossa. Neuvostosotilaat ajoivat panssarivaunun pesäkkeen ampuma-aukon eteen. Sen jälkeen he kasasivat pesäkkeen katolle 1500 kg räjähteitä, ja käskivät suomalaisten tulla ulos kädet ylhäällä tai muuten koko bunkkeri lysähtäisi heidän niskaansa.

Mutta Suomen sotilaat huusivat vastaukseksi itäisen naapurimaan kollegoilleen: ”Njet, Molotov!”

Luottivatko suomalaiset pesäkkeensä teräsbetonisen katon kestävyyteen, vai osoittivatko he kansallista ominaisluonnettaan tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä? Sitä emme saa koskaan tietää. Mutta sen tiedämme, että jos nämä ja muut sotasukupolviemme miehet ja naiset eivät olisi olleet itsepäisiä, me olisimme paljon vähemmän itsenäisiä kuin nyt saamme olla.

Usein ajatellaan, että taipumaton ihminen ajaa itsensä tavallista suurempiin vaikeuksiin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä myös taipuisalla luonteella varustetut ihmiset voivat joutua hankaluuksiin. Riippuu olosuhteista, milloin on hyödyllisempää sopeutua kuin olla itsepäinen ja milloin on parempi säilyttää kantansa kuin ruveta muuttamaan sitä.

Kansojen väliset suhteet ovat monimutkaiset. Kun suurvallat kilpailevat keskenään etupiireistä, raaka-aineista ja kauppasopimuksista, pienet valtiot ovat kuin shakkipelin nappuloita, joita isot valtiot siirtelevät ja syövät tahtonsa mukaan. Suurvaltojen välisen pelin ulkopuolella pysyminen vaatii sekä taipumattomuutta että harkittua joustavuutta. Siinä me suomalaiset olemme onnistuneet varsin hyvin yli kuuden vuosikymmenen ajan.

*

Joustavuus ei kuitenkaan ole viisauden synonyymi, kun on kyse hengellisistä asioista. Suomalainen sananlasku sanoo: ”Anna pirulle pikkusormi, niin se vie koko käden.” Apostoli Paavali sanoo kirjeessään efesolaisille: ”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne paholaisen juonia vastaan.” (Ef.6:11).

Mikä on Jumalan taisteluvarustus? Paavali vastaa: ”Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.” (Ef.6:4–17).

Viimeksi mainittu varuste, Jumalan sana ei ole suinkaan vähäisin. Kristitty, joka ei tunne Pyhää Raamattua, on yhtä avuton kuin aseeton sotilas. Ja koska sotilas ripustaa miekkansa vyöhönsä, on kristitynkin kiinnitettävä mielensä Jumalan sanan totuuteen. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room.10:17).

Mitä sitten ovat paholaisen juonet? Paavali käyttää tässä kohdassa kreikan kielen sanaa methodeia, joka tarkoittaa kavaluutta. Mutta tuo sana muistuttaa myös kreikan sanaa methodos, joka tarkoittaa menetelmää. Sielunvihollinen käyttää monenlaisia menetelmiä riistääkseen kristityltä uskon kilven. Tehokkain tie tämän tavoitteen saavuttamiseksi on – niin kuin se on aina ollut – Jumalan sanan kyseenalaistaminen.

Kristitty, joka ei rakasta Jumalaa ja hänen sanaansa, ei myöskään kykene rakastamaan lähimmäistään. Ja niin hänestä tulee penseä ja laiska pelkuri, joka on verraton päänalunen itselleen perkeleelle.

Valvova kristitty on sen sijaan kuin sotilas, joka huoltaa aseensa taistelukentällä. Koska hänellä on Jumalan sanan terävä miekka, hän kykenee vastustamaan sielunvihollista ja karkottamaan tämän. Samalla hän oikean sotilaan lailla suojelee niitä, jotka ovat uskossaan heikkoja. Paavali kehottaakin: ”Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta.” (Ef.6:18).

**

Vanhassa Testamentissa, Danielin kirjassa kerrotaan, että kuningas Nebukadnessar teetti kultaisen kuvapatsaan ja käski kutsua kaikki virkamiehensä patsaan vihkimisjuhlaan. Kun kuninkaan satraapit, käskynhaltijat, maaherrat, neuvonantajat, rahavarainhoitajat, tuomarit, poliisipäälliköt ja maakuntajohtajat saapuivat paikalle, kuuluttaja julisti:

Kuulkaa, kaikki kansat, kansakunnat ja kielet, mitä teille sanotaan!” Heti kun te kuulette torven, huilun, sitran, harpun, luutun, säkkipillin ja koko juhlamusiikin soivan, teidän tulee heittäytyä maahan ja kumartaa tätä kultaista patsasta, jonka kuningas Nebukadnessar on pystyttänyt. Se, joka ei heittäydy maahan ja kumarra, heitetään heti tuliseen uuniin.” (Dan.3:4–6).

Kaikki noudattivat käskyä ja kumarsivat Nebukadnessarin pystyttämää patsasta, kaikki paitsi kolme juutalaista virkamiestä. Heidän nimensä olivat Sadrak, Mesak ja Abed-Nego. Nuo eivät olleet heprealaisia vaan akkadinkielisiä nimiä, jotka kuningas Nedukadnessar oli heille antanut. Valtias saattoi muuttaa heidän nimensä, mutta ei heidän sydäntään.

Kun Nebukadnessar kuuli näiden kolmen juutalaisen miehen niskuroinnista, hän käski tuoda heidät eteensä. Hän puhutteli heitä sanoen:

Ettekö te Sadrak, Mesak ja Abed-Nego tosiaankaan tahdo palvella minun jumaliani ettekä kumartaa kultaista patsasta, jonka olen pystyttänyt? Jos nyt suostutte heittäytymään maahan ja kumartamaan teettämääni patsasta heti, kun kuulette torven, huilun, sitran, harpun, luutun, säkkipillin ja koko juhlamusiikin soivan, niin hyvä on. Mutta jos ette kumarra, teidät heti heitetään tuliseen uuniin. Ja mikä jumala voisi teidät pelastaa minun käsistäni?” (Dan.3:14–15).

Sadrak, Mesak ja Abed-Nego sanoivat kuninkaalle: ”Tähän ei meidän tarvitse lainkaan vastata. Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra.” (Dan.16–18).

Sadrakin, Mesakin ja Abed-Negon uppiniskaisuus ei ollut merkki kapinasta. Hurskaina juutalaisina he vain eivät voineet millään ehdolla suostua palvelemaan epäjumalia ja kumartamaan niiden kuvia. Se olisi ollut vastoin ensimmäistä kaskyä, jossa sanotaan:

Minä olen Herra, sinun jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia. Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä.” (2.Moos.20:2–5).

Sadrak, Mesak ja Abed-Nego katsoivat, että tuleen heitetyksi joutuminen oli pienempi paha kuin Jumalan käskyn rikkominen. Sen vuoksi he pysyivät päätöksessään rauhallisina ja lujina.

Maailmanhistoriaan mahtuu monia hallitsijoita, jotka ovat vaatineet, että heitä kunnioitetaan jumalina. He ovat antaneet pystyttää, maalata tai kiinnittää kuviaan kaikkiin heidän valtansa alaisiin paikkoihin. Niin tekivät Rooman keisarit, ja niin ovat tehneet meidän vuosisatamme hirmuvaltiaat. Väkivalta, jonka Sadrak, Mesak ja Abed-Nego kokivat, toistuu tänäkin päivänä lukemattomien ihmisten elämässä. Tosin nämä kolme miestä säästyivät tulelta, sillä kertomus jatkui seuraavasti:

Kuningas Nebukadnessar nousi äkkiä pystyyn ja sanoi hämmästyneenä hovimiehilleen: ”Eikö tuleen heitetty kolme sidottua miestä?” ”Varmasti, kuningas!” hovimiehet vastasivat kuninkaalle. Hän sanoi: ”Mutta minä näen nyt neljä miestä kävelemässä vapaina tulen keskellä, eivätkä he ole vahingoittuneet! Ja neljäs näyttää aivan jumalolennolta.”

Nebukadnessar meni tulisen uunin suulle ja sanoi: ”Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, korkeimman Jumalan palvelijat! Astukaa ulos ja tulkaa tänne!” Silloin Sadrak, Mesak ja Abed-Nego astuivat ulos tulen keskeltä. Satraapit, käskynhaltijat, maaherrat ja kuninkaan johtomiehet kerääntyivät katsomaan miehiä ja havaitsivat, että tuli ei ollut pystynyt heihin: heidän partansa ja hiuksensa eivät olleet kärventyneet, heidän vaatteensa eivät olleet lainkaan vahingoittuneet, eikä heistä edes lähtenyt savun hajua. (Dan.3:24–27).

Kuningas ei arvannut, että Israelin Jumala pelastaisi uskolliset palvelijansa. Eivät Sadrak, Mesak ja Abeb-Negokaan tienneet sitä etukäteen, mutta he antoivat Jumalan päättää heidän kohtalostaan.

Ne, jotka uskaltavat tässä maailmassa tunnustautua Jumalan ihmisiksi, saavat helposti hullun leiman. Sen leiman pelossa monet myyvät maansa, vapautensa, periaatteensa ja sielunsa mieluummin kuin ryhtyvät vastustamaan pahaa.

Mutta Jumala huolehtii kyllä hulluistaan. ”Pitäkää usko Jumalaan”, sanoisivat Sadrak, Mesak ja Abed-Nego meille hengellisesti uneliaille nykysuomalaisille.