19. sunnuntai helluntaista
Ps.119:103‒104
 


Karu puinen pöytä, vain paljas kansi, ei edes liinaa. Siinä on kuiva ruisleipä, vesimalja ja puukko. Isä ja poika keskustelevat:

‒ Ota ja syö.
‒ En voi syödä tuota.
‒ Miksi et?
‒ Se on liian kovaa. Hampaani eivät pysty siihen.
‒ Kyllä hampaasi pystyvät siihen.
‒ Miten?
‒ Vuole puukolla pala, kasta veteen ja ala mussuttaa.

Suhtaudumme Jumalan sanaan usein samalla tavalla kuin johonkin terveelliseen ruokaan, jota emme halua syödä. Se tuntuu kuivalta, tai se on mielestämme kuin hapanta ruisleipää.

Tällainen vaikutelma voi syntyä siitä, että esimerkiksi kymmenessä käskyssä on vain kaksi kehotusta. Muut käskyt ovat kieltoja. Koska koemme kiellot rajoittaviksi, emme halua kuulla niitä.

Mutta ne ihmiset, jotka tallensivat Jumalan sanan jälkipolville Raamattuun, eivät ajatelleet näin. Heille Jumalan sana kelpasi niin kuin Psalmi 119 kertoo: ”Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammalta. Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä.”

Ruisleivän mussuttaminen eli suussa pyörittäminen saa aikaan, että syljen entsyymit irrottavat leivästä sokereita. Silloin alkuaan hapan leipä maistuu makealta. Jos siirrämme tämän ajatuksen Jumalan sanaan, ymmärrämme, että rajoittaviksi kokemamme kiellotkin ovat elämän sanaa.

Rakkauden kaksoiskäsky kiteyttää kymmenen käskyä muotoon: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Mark.12:30‒31).

Ehkä ajattelemme, että tämä sana kuulostaa paljon paremmalta kuin kymmenen käskyä kaikkine kieltoineen ja varoituksineen. Mutta oppiaksemme rakastamaan Jumalaa ja muitakin kuin itseämme meidän on ”mussutettava” Jumalan sanaa kauan ja hartaasti.