4. sunnuntai pääsiäisestä, Jaak.1:17‒21, 1. vsk

1272707596_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat taivaan kansalaisia maailmassa. Tavallisesti tämä ”kahden maan kansalaisuus” käsitetään myönteiseksi lisäksi tai eduksi: kristityn elämä on enemmän kuin aika syntymän ja kuoleman välissä, kristitty elää iankaikkista elämää.

Kuitenkin Uuden Testamentin mukaan taivaan kansalaisuus on tai sen pitäisi olla käytännöllinen elämäntapa. Apostoli Jaakob sanoo:

”Jos veljenne tai sisarenne on vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ’Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin’, jos ette anna heille, mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut.” (Jaak.2:15‒17).

Jaakobin kirjeestä on sanottu, että se on lakihenkisin Uuden Testamentin kirja. Jaakob todella tuntuu haastavan apostoli Paavalilta peräisin olevan uskonvanhurskauden periaatteen, kun hän sanoo: ”Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani.” (Jaak. 2:18).

On kuitenkin erehdys luulla, että Jaakobin kirje olisi ristiriidassa Paavalin kirjeiden kanssa. Tämän päivän epistolassa Jaakob sanoi:

”Olkaa [siis] sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.” (Jaak.1:21).

Apostoli Paavali sanoo saman asian kirjeessään efesolaisille:

”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef.4:25–32).

Jaakob ja Paavali olivat kumpikin saaneet juutalaisen kasvatuksen, mistä syystä he arvostivat Vanhan Testamentin käskyjä ja määräyksiä. Armosta pelastuminen ei merkinnyt heille piittaamattomuutta siitä, mihin Jumalan sana heitä velvoitti.

Jaakob vaati, että kristityt toimivat siten kuin he uskoivat ja opettivat. Paavali puolestaan korosti, että usko oli Pyhän Hengen lahja, joka ei syntynyt ihmisvoimin. Kenet Pyhä Henki johdatti Kristuksen tuntemiseen, se sai uskon, joka tuotti Jumalan mielen mukaisia tekoja.

Luterilainen opetus uskon ja tekojen suhteesta on yhdistelmä Paavalia ja Jaakobia. Martti Luther sanoo:

”Uskoa ja tekoja on mahdoton erottaa, sillä Kristusta ei ole jaettu uskon Kristukseksi ja tekojen Kristukseksi. Se, joka uskoo Kristukseen, rakastaa lähimmäistään; ja se joka palvelee lähimmäistään, uskoo Kristukseen.”

Toisen kansankirkkomme edesmennyt johtaja, arkkipiispa Paavali kuvasi uskon ja tekojen suhdetta osuvalla vertauksella:

”Hengellisen vaelluksen viisaus ja vaikeus on siinä, ettei lehtiä pidä pitää hedelminä, mutta ei pidä myöskään kuvitella voivansa kantaa hedelmiä ilman lehtiä, se on: saavuttaa Hengen lahjoja vaivaa näkemättä.”

Tässä ajassa elämme ihmisten kanssa ja heidän keskellään. Usko on lahja, jonka avulla näemme lähimmäisissämme Kristuksen. Usko vaikuttaa ja saa aikaan rakkauden tekoja. Suhteessa lähimmäiseen emme voi ottaa vapautta olla palvelematta ja vedota siihen, että pelastumme uskosta emmekä teoista. Juuri tällaista ajattelua vastaan Jaakob kirjoitti kirjeensä.

Taivaan kansalaisuus on siis muutakin kuin bonus. Se tuntuu lähinnä rasitteelta silloin, kun kohtaamme lähimmäisiä, jotka tahtovat ainoastaan käyttää hyväksi palvelualttiuttamme.

Koska olemme ihmisiä, kaipaamme todisteita siitä, että hyviä tekoja kannattaa tehdä. Jos emme näe vaikutuksia, olemme hitaita auttamaan. Tämä on kuitenkin optinen harha, sillä niin kauan kuin odotamme, että apumme tuottaisi tuloksia, emme havaitse mitään sellaisia. Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe (ks. Joh.20:29).