Kansallinen veteraanipäivä 27.4.2019
 

Tämän vuoden loppupuolella Suomen ja Neuvostoliiton välisen talvisodan alkamisesta tulee kuluneeksi 80 vuotta. Koska talvisota oli erittäin raskas koettelemus koko kansallemme, monet historian tutkijat ovat halunneet selvittää, olisiko se ollut vältettävissä.

Professori ja ulkoasiainneuvos Juhani Suomi kirjoitti vuonna 1973 teoksen nimeltä ’Talvisodan tausta’, jossa hän arvioi Suomen idänpolitiikkaa vuosina 1937–1938 ja antoi ymmärtää, että Suomi olisi voinut välttää joutumisen sotaan, jos silloinen valtioneuvostomme olisi suhtautunut vakavasti niin kutsuttuihin Jartsev-neuvotteluihin.

Lähetystösihteeri Boris Jartsev otti yhteyden ulkoministeri Rudolf Holstiin 14.4.1938 ja pyysi saada keskustella hänen kanssaan eräistä Neuvostoliittoa ja Suomea yhteisesti koskettaneista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä. Jartsev kertoi saaneensa valtuutensa suoraan Neuvostoliiton hallitukselta, mikä antoi hänelle mahdollisuuden ohittaa esimiehensä.

Tämä seikka ja se, että keskustelut oli pidettävä salaisina, oudoksutti Suomen hallituksen jäseniä. Salaisia keskusteluja kyllä käytiin Suomen valtioneuvoston ja Jartsevin välillä, mutta ne eivät johtaneet mihinkään, koska Rudolf Holsti ei katsonut voivansa luottaa Jartseviin. Myöhemmin on käynyt esiin, että toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev olikin NKVD:n virkamies Boris Rybkin. Kun hän toi esiin käsityksensä, että Saksa tulisi hyökkäämään Neuvostoliittoon ja käyttämään Suomea tukialueenaan, hän itse asiassa paljasti osan Stavkan eli Neuvostoliiton asevoimien varautumissuunnitelmasta.

Euroopan kollektiivinen turvallisuus oli alkanut horjua siitä lähtien, kun Espanjan sisällissota alkoi vuonna 1936. Ja sen jälkeen, kun Saksa vuonna 1938 otti haltuunsa Itävallan sekä Tšekkoslovakian sudeettialueet, Neuvostoliitto oli entistä varmempi Saksan laajentumishalusta Ukrainaan ja Valko-Venäjälle. Jartsevin mainitsemiin Neuvostoliiton ja Suomen yhteisiin turvallisuusintresseihin vaikutti välillisesti myös se, että Saksa tuki Japanin sotilaallista toimintaa Neuvostoliiton selustassa Itä-Aasiassa.

Kuitenkin Suomi oli sitoutunut jo vuonna 1935 Pohjoismaiden yhteiseen puolueettomuuspolitiikkaan, mistä syystä ajatus sotilaallisen avun vastaanottamisesta Neuvostoliitolta tuntui suomalaisista mahdottomalta. Toisaalta Suomessa tiedettiin, että vuodesta 1937 lähtien Stalin oli ”puhdistanut” Puna-armeijan poliittisesti ei-toivotuista henkilöistä. Noin 80 prosenttia Puna-armeijan päällystöstä oli joutunut teloituskomppanian eteen, mistä syystä Neuvostoliiton sotilaallista valmiutta pidettiin heikkona.

Neuvostoliiton luoteisrajan turvallisuus oli paljon tärkeämpi kysymys kuin suomalaiset poliitikot olettivat. Tästä kertoo karulla tavalla se, että Stalinin toimeenpanemat puhdistukset kohdistuivat myös siviiliväestöön. 1930-luvulla Leningradin ja Murmanskin välisellä alueella asui paljon suomensukuisia, suomalaistaustaisia ja suomalaisia, jotka NKVD määritteli poliittisesti epäluotettaviksi. Vuosina 1937–1938 monia heistä syytettiin valtion vastaisesta toiminnasta, valtion omaisuuden tuhoamisesta tai vahingoittamisesta tai sellaiseen toimintaan yllyttämisestä.

Eila Lahti-Argutina kertoo kirjassaan ’Olimme joukko vieras vaan’, että poliittisesti epäluotettavien henkilöiden vangitsemiset, oikeudenkäynnit ja rankaisutoimet toteutettiin kiintiöperiatteella. Juridisesti pätevää näyttöä valtion vastaisesta toiminnasta ei tarvinnut olla, jotta ihmisiä voitiin lähettää vankileirien saaristoon tai jotta heitä voitiin teloittaa. Siksi vain hyvin harva niistä, jotka joutuivat epäluulojen kohteeksi, vapautettiin. Arviolta 25000 Neuvostoliitossa asunutta suomensukuista, suomalaistaustaista ja suomalaista henkilöä likvidoitiin ennen talvisotaa.

1930-luvun vainot Neuvostoliitossa on selitetty Stalinin vallanhimoisuudella ja raakamaisuudella. Mutta suomalaisten ja monen muun vähemmistökansan kohtelulle on vielä yksi selitys, jonka Eila Lahti-Argutina löytää Vjatsheslav Molotovin kolkoista sanoista: ”Vuosi 1937 oli välttämätön. Vuoden 1937 ansiosta meillä ei ollut sodan aikana viidettä kolonnaa.”

Paavo Hautala sanoo kirjassaan ’Isät meidän itää päin’, että päätös Suomen miehittämisestä tehtiin ennen 10.3.1939 pidettyä NKP:n puoluekokousta. Tämä näkemys on yhtenevä sen kanssa, mitä venäläinen historioitsija Pavel Aptekar on sanonut tukittuaan Venäjän valtion arkistoja: ”Ensimmäinen yksityiskohtainen suunnitelma Suomen sotaa varten laadittiin jo maalis-huhtikuun vaihteessa vuonna 1939.”

Näin ollen Molotov-Ribbentrop -sopimus, jonka Neuvostoliitto ja Saksa solmivat 23. elokuuta 1939, antoi kummallekin suurvallalle niin sanotun työrauhan toimia etupiireikseen katsomillaan alueilla omien tarkoitusperiensä mukaan. 5. lokakuuta 1939 Neuvostoliitto kutsui Suomen edustajat Moskovaan neuvottelemaan ”eräistä konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Neuvottelut käytiin kolmessa jaksossa: 12.-14. lokakuuta, 3.-4. marraskuuta ja 9. marraskuuta 1939. Mutta tässä vaiheessa oli kysymys enää siitä, suostuiko Suomi toimimaan Neuvostoliiton sanelun mukaan.

Olisiko Suomi siis voinut välttää joutumisen sotaan Neuvostoliiton kanssa? Kyllä. Mutta se olisi edellyttänyt Suomen suostumista sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa, mistä olisi seurannut ajautuminen sotaan Saksan kanssa mahdollisesti jo 9.4.1940, kun Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan, ja viimeistään 22.6.1941, kun Saksa käynnisti Operaatio Barbarossan. Jos historia olisi kulkenut tämän mahdollisuuden mukaisesti, rintamalinja olisi seurannut Suomen länsirajaa.

Millä tavalla näiden asioiden pohtiminen on merkityksellistä nykyään, kun jatkosodan päättymisestäkin on seitsemänkymmentäneljä vuotta? Jalkaväkirykmentti 7:n komentaja Adolf Erik Ehrnrooth on kuullut jo viimeisen iltahuudon. Mutta jos hän olisi keskuudessamme, hän vastaisi omilla sanoillaan: ”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan.”

Käsitän tuon niin, että nykyisyyden hallitsemiseen kuuluvat sotasukupolven suomalaisten ponnistusten ja uhrausten kunnioittaminen sekä uskottavan kansallisen puolustuskyvyn ylläpitäminen. Onnittelut kunniamerkin saajille ja kiitos kaikille niille, jotka täyttivät velvollisuutensa viimeistä piirtoa myöten.