Palmusunnuntai, Joh.12:12‒24, 1. vsk

 

1269872760_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Rakkaus on arvokkaampi kuin viisaus, ihmisten yhteys on suurempi kuin eristäytyminen, ja armeliaisuus on enemmän arvoinen kuin oman sielun täydellisyys. Kristus ei ollut erakko, eikä hän vaadi erakoksi ketään, joka haluaa elää hänen kanssaan.

Sen sijaan jokainen Jeesukseen liittyvä Raamatun kertomus osoittaa, miten hänen seurassaan on elettävä. Kuvataan pieniä tapahtumia kylässä, järven rannalla, kadulla. Eräs nainen huutaa Jeesusta. Nuori mies puhuttelee häntä. Sokea istuu tien vierellä. Lainopettaja tekee Jeesukselle kompakysymyksen. Jeesus vastaa tilanteeseen tai puheeseen. Hän parantaa, perustelee, kertoo kertomuksen. Sitten hetki on ohitse ja Jeesus jatkaa matkaansa. Kansa ihmettelee. Sokea näkee.

Tuollaiset evankeliumien pienet kertomukset paljastavat, kuka Jeesus on. Se näkyy hetken tilanteissa, jotka eivät enää palaa eivätkä toistu meidän elämässämme. Meidän ei siis pidä jäljitellä sitä, mitä Kristus teki, mutta meidän on opittava ymmärtämään, kuka hän on. Tätä voimme opetella, kun kohtaamme Jeesuksen hänen kärsimyshistoriansa tapahtumissa ristintiellä. Siinä on myös kristityn kaiken rukouksen päämäärä.

Nämä Jörg Zinkin ajatukset (Rukouksen tie) liittyvät erikoisella tavalla tämän päivän evankeliumiin. Kulkiessaan kohti ristiä Jeesus oli tehnyt monta tekoa, jossa oli näkynyt hänen jumalallinen kirkkautensa. Jeesuksen kadehtijat ja vihaajat olivat kulkeneet kaiken aikaa hänen kintereillään löytääkseen hänestä jotain, mistä voisivat syyttää häntä.

Tämän päivän evankeliumissakin kuulimme fariseusten sanovan: ”Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.” Se mitä, Jeesus sanoi oppilailleen, oli kuin vastaus fariseusten mutinaan:

”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh.12:23‒24).

Väkijoukot huusivat Jerusalemiin ratsastavalle Jeesukselle riemuhuutoja, mutta ilmassa väreili pahuus, jonka vain Jeesus tunsi. Hän tiesi, mitä oli tulossa. Muut seurasivat häntä kaupunkiin ajatellen, että nyt kuningas oli tullut ottamaan vallan.

Jeesus tulikin ottamaan vallan, mutta ei ihmisiltä vaan sielunviholliselta, joka oli saanut kauan ohjata ihmisiä turmioon. Jos Jeesuksen vihamiehet olisivat ymmärtäneet tämän, he eivät olisi suunnilleet hänen murhaamistaan; sillä niin kuin yhden ainoan ihmisen ‒ Aadamin ‒ rikkomus tuotti kaikille kuoleman, vielä paljon runsaammin Jumalan armo ja hänen lahjansa tulivat yhden ainoan ihmisen ‒ Jeesuksen Kristuksen ‒ uskollisuuden ansiosta kaikkien osaksi (vrt. Room.5:15).

Jeesus antoi itsensä vapaaehtoisesti vihamiestensä käsiin. Saartorengas sulkeutui hänen ympärillään, ja pahuudelle näytti koittaneen voitonhetki. Mutta Jumalan suunnitelmaan kuului kolmannen päivän aamu, joka muutti kaiken.

Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Siitä huolimatta, että koko maailma kärsii tavalla tai toisella, maailma ei kykene kulkemaan Jeesuksen perässä hänen kärsimystietään. Eivät edes ne, jotka uskovat Jeesukseen ja rakastavat häntä, pysty siihen. Jeesus on Jumalan nisunjyvä, joka luopuu itsestään ja antautuu pois heitettäväksi, jotta kuolema menettäisi valtansa ihmisissä ja koko luomakunnassa.

Tätä ei kukaan voinut ymmärtää sillä hetkellä, jona Jeesus antoi itsensä alttiiksi. Eikä sitä nytkään voisi ymmärtää, ellei Jumala olisi todella herättänyt Jeesusta kuolleista. Jalon ihmisen kuolema nimittäin voi tuottaa sen, että jälkipolvet kunnioittavat häntä. Mutta se ei aiheuta muutosta siihen, miten jälkipolvet suhtautuvat kuolemaan.

Jeesus tuotti Jumalan nisunjyvänä runsaan sadon eli seuraajien joukon, joka alkoi elää uutta elämää hänen kauttaan. Tämä seuraajien joukko on hänen kirkkonsa. Me olemme osa Kristuksen kirkkoa kasteen kautta ja uskon tähden.