Maaliskuun 13. päivänä 2010 tuli kuluneeksi seitsemänkymmentä vuotta Suomen ja Neuvostoliiton välisen sataviisipäiväisen talvisodan päättymisestä. Me suomalaiset olemme tottuneet pitämään talvisotaa omana sotanamme, jossa kamppailimme ylivoimaista vihollista vastaan ja säilytimme vapautemme. Mutta oikeastaan Suomen talvisota oli yksi vapaiden länsimaiden kamppailuista autoritääristä ideologiaa ja hallintoa sekä alueiden haltuunottoa vastaan.

Suomalaisten joukkojen kokonaisvahvuus oli noin 340000 miestä. Mutta myös noin 11000 ulkomaalaista vapaaehtoista osallistui talvisodan taistelutoimiin Suomen armeijan riveissä. Näistä vapaaehtoisista yli 8000 oli ruotsalaisia. Muut olivat noin tuhat tanskalaista, noin seitsemänsataa norjalaista, 341 miehen valmiiksi muodostettu unkarilainen osasto, noin kolme ja puoli sataa amerikansuomalaista sekä noin kaksi sataa Iso-Britannian kansalaista.

Pohjoismaista tuli Suomeen myös noin kaksi tuhatta ammattitaitoista metallityöläistä sekä työnjohtajia ja insinöörejä, jotka osallistuivat sotatarvikkeiden tuotantoon. Kymmenet tuhannet suomalaislapset saivat suojan Ruotsista. Pohjoismainen kansalaiskeräys tuotti Suomen hyväksi 55 miljoonaa kruunua. Aineellista apua saatiin myös Belgiasta, Englannista, Etelä-Afrikasta, Italiasta, Ranskasta, Unkarista ja USA:sta.

Neuvostoliitolla, joka oli hyökkääjä, oli käytössään noin miljoona sotilasta sekä loputon määrä materiaalia. Se menetti kaatuneina, kadonneina, haavoittuneina ja vankeina kaikkiaan noin 400000 sotilashenkilöä. Vastaavalla tavalla laskien suomalaiset menettivät talvisodassa noin 71500 sotilasta ja siviiliä.

Ruotsalaiset vapaaehtoiset, joiden maajoukot tunnettiin nimellä Svenska frivilligkåren ja lentorykmentti nimellä Flygflottilj 19, tulivat Suomen avuksi 12.1.1940. He ehtivät osallistua talvisotaan kuudenkymmenenkahden päivän ajan. Heidän tappionsa olivat 36 kaatunutta ja 50 haavoittunutta.

Koska ruotsalaisilla vapaaehtoisjoukoilla oli mukanaan modernit jalkaväen aseet sekä tehokkaat panssarintorjunta- ja ilmatorjunta-aseet, heidät määrättiin suojaamaan Pohjois-Suomen asutuskeskuksia. Helmikuun lopulla 1940 kaksi ruotsalaisten vapaaehtoisten taisteluosastoa, noin neljä tuhatta miestä, siirtyi öiseen aikaan hiihtäen Kemijärveltä Sallan Paikanselkään, jossa ne ottivat rintamavastuun suomalaisilta joukoilta.

Puna-armeija ei päässyt läpimurtoon Pohjois-Suomessa, joten se aloitti suurhyökkäyksen Karjalankannaksella helmikuun 1. päivänä 1940. Ruotsalaisten vapaaehtoisten tuoma voiman lisäys mahdollisti viiden pataljoonan ja kahden patteriston siirtämisen Lapista Kannakselle. Suomalaisten taistelukyky joutui äärimmäiseen koetukseen, mutta se riitti juuri ja juuri. Puna-armeija pysäytettiin Viipurinlahden länsirannalle 12. maaliskuuta 1940.

Talvisota synnytti ainutlaatuisen ilmiön: ihmiset olivat valmiit antamaan omastaan ja uhraamaan jopa terveytensä ja elämänsä, jotta yhteiskunta säilyisi vapaana ja demokraattisena. Tämä talvisodan hengeksi kutsuttu yhteisvastuullisuuden tunne ylitti sosiaaliset ja poliittiset rajat, jotka vallitsivat Pohjolassa.

Amerikkalainen kirjailija Gordon F. Sander sanoi jokin aika sitten, että Suomen talvisota oli viimeinen kunniallinen sota. Hän tarkoitti, että Suomella ja Suomea tukeneilla ulkomaalaisilla oli moraalinen oikeus taistella Neuvostoliittoa vastaan vuosina 1939–1940. Suomen kansahan puolusti olemassaoloaan ja itsenäisyyttään omalla alueellaan olematta sodan aloittanut osapuoli.

Kun otetaan huomioon, että Neuvostoliitto teki Natsi-Saksan kanssa 23.8.1939 Molotov–Ribbentrop -sopimuksen, jonka salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan näiden kahden suurvallan kesken, Neuvostoliitto oli de facto Saksan liittolainen. On helppo käsittää, miksi Neuvostoliitto kielsi lisäpöytäkirjan olemassaolon vuoteen 1989 saakka.

Emme kuitenkaan vietä talvisodan muistoa revanssin hengessä. Muistamme talvisodan siksi, että yksimielisyys ja yhteistyö ovat pienten kansojen voima. Pienten kansojen on parempi auttaa toinen toistaan kuin joutua omistushaluisten suurvaltojen talutusnuoraan.

Heprealaiskirjeen yhdeksännessä luvussa sanotaan Kristuksesta: ”Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omatuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa.” (Hepr.9:14).

Kirjoittaja ei puhu tässä sodasta vaan lakihurskauden ja uskonvanhurskauden erosta. ”Laissa on [siis] vain varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta, ei sen varsinaista ilmentymää. Vaikka lain määräämät uhrit toistetaan vuodesta vuoteen, laki ei ikinä pysty tekemään pysyvästi täydellisiksi niitä, jotka astuvat Jumalan eteen.” sanoo Heprealaiskirjeen kirjoittaja (Hepr.10:1).

'Kuoleman teot' ovat sellaisia uhreja ja suorituksia, joita ihmiset antavat Jumalalle velvollisuudesta tai pelosta. Sellainen uskonto ei vapauta ketään syyllisyydestä. Paremminkin se kuormittaa omatuntoa niin, että ne, jotka luottavat lakiin, elävät ilman rauhaa. Mutta Kristuksen antama kertakaikkinen uhri tekee Jumalalle kelpaavaksi jokaisen, joka uskoo häneen.

Usko on luopumista ajatuksesta, että ihminen voi pelastaa itse itsensä, ja suostumista siihen, että pelastus tulee Jeesuksen Kristuksen kautta. Apostoli Paavali sanoo: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” (2.Kor.5:21).

Jos voimme oppia talvisodasta jotain hengellisesti arvokasta, niin se on periksi antamattomuus kilvoituksessa. Kristityn ihmisen pahin vihollinen ei ole mikään ulkopuolinen mahti, vaan jokainen uskova kamppailee eniten epäilyjensä ja heikkouksiensa kanssa.

Niin kuin talvisodan taistelijoiden täytyi hallita pelkonsa, meidän on hillittävä vanha ihmisemme. Se on näet ristiinnaulittu yhdessä Kristuksen kanssa, ”jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room.6:6).

Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo saman asian näin: ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa.” (Hepr.10:39).

*

Den 13 mars 2010 gick ut sjuttio år sedan slutet av Finlands och Sovjetunionens vinterkrig som varade ett hundra fem dygn. Vi finnar har ansett att vinterkriget var vår ensamstående frihetskamp mot en övermäktig fiende. Finland försvann kriget men segrade sin frihet. Men vinterkriget var i själva verket en av de fria västra ländernas kamp mot autoritär ideologi och styrelse och mot ockupation.

I det här kriget hade Finland på sig omkring tre hundra fyrtio tusen värnpliktiga soldater. Men också cirka elva tusen utländska frivilliga deltog i vinterkriget som soldater av finska armén. Åtta tusen två hundra sextio av de frivilliga var svenskar. De övriga var amerikafinnar, britter, danskar, norrmän och ungrare.

Finland erbjöds två tusen metallarbetare, arbetsledare och ingenjörer till produktionen av krigsmaterial. Tiotusentals finska barn fick tillflyktsort i de nordiska länderna framför allt i Sverige. En Nordisk insamling understödde Finland med femtio fem miljoner kronor. Materiell hjälp gavs också av Belgien, England, Förenta staterna, Italien, Sydafrika och Ungern.

Sovjetunionen, som var angriparen, hade omkring en miljon soldater och nästan outsinliga materiella resurser. Den Röda arméns förluster var cirka fyra hundra tusen stupade, sårade, försvunna eller fångna. På motsvarande sätt förlorade Finland ungefär sjuttioett tusen fem hundra soldater och civilister.

De svenska frivilliga sammansatte två avdelningar som hette Svenska frivilligkåren och Flygflottilj 19. De anlände till Finland den 12 januari 1940 och deltog i operationer under sextiotvå dygn. Deras förluster var trettiosex stupade och femtio sårade.

Då de svenska frivilliga medförde moderna skjutvapen och effektiva pansarvärns- och luftvärnskanoner, ålades de till norra Finland för att skydda städer och tätorter. I slutet av februari 1940 förflyttades två av Svenska frivilligkårens stridsgrupper – cirka fyra tusen män – från trakten Kemijärvi till Märkäjärvi, där finländska trupper avlöstes.

Röda armén som inte uppnådde genombrott i norra Finland påbörjade ett storanfall på Karelska näset den 1 februari 1940. De finska förbandens stridsförmåga var under extrem påfrestning, men den räckte till med knapp nöd – tack vare de svenska frivilliga som frigjorde fem bataljoner och två batterier från Lappland till Näset. Den 12 mars 1940 hejdades Röda armén på västkusten av Viborgs vik.

Vinterkriget åstadkom ett unikt fenomen: människor var beredda att ge bort sina tillgångar, hälsan och livet för att samhället skulle bestå fritt och demokratiskt. Detta gemensamma ansvar som kallas vinterkrigets anda översteg de sociala och politiska gränserna som rådde hos oss i Norden.

En amerikansk författare, Gordon F. Sander sade nyligen att Finlands vinterkrig var det sista ädla kriget. Han menade att Finland och dess stödjare hade en moralisk rättighet att kämpa mot Sovjetunionen under åren 1939–1940. Finland värnade sin existens och sin självständighet på sin egen mark utan att vara den som började kriget.

När man erkänner att den 23 augusti 1939 undertecknade Sovjetunionen och Nazityskland den så kallade Molotov–Ribbentrop -pakt vars hemliga tilläggsprotokol delade östra Europa mellan de två stormakter, då kan man anse att Sovjetunionen var de facto i allians med Tyskland. Det är inte svårt att se, varför Sovjetunionen förnekade protokollet ända till året 1989.

Likväl vi önskar inte satisfaktion. Vi tänker efter vinterkriget medvetna om att enighet och samarbete är små nationers styrka. Vår slutsats av vinterkriget är följande: små nationer gör bättre när de hjälper varandra än när de hamnar i dominerande stormakters ledband.

I Hebreerbrevets nionde kapitlet sägs om Kristus: ”I kraft av evig ande [han] har framburit sig själv som ett felfritt offer åt Gud, rena våra samveten från döda gärningar så att vi kan tjäna den levande Guden.” (Hebr.9:14).

Författaren talar här inte om kriget utan om skillnaden mellan lagrättfärdighet och trosrättfärdighet. ”Lagen nådde oss bara en skugga av det goda som skall komma, inte tingens egen gestalt. Därför förmår den aldrig genom de årligen upprepade offren göra dem som träder fram med dem fullkomliga för all framtid.” (Hebr.10:1).

'Döda gärningar' är sådana offren och fullgörelser som människor bär fram åt Gud ur rädsla eller plikt. Detta slags religion kan inte avlösa skyldiga – egentligen det belastar samveten så att de som litar på laget lever utan fred. Men offret som Kristus gav är definitivt. Han skaffar rättfärdigheten till varje människa som tror på honom.

Den som är rättfärdig lämnar tanken att han kan rädda sig själv. I stället godkänner han Jesus Kristus som frälsare. Paulus förklarar: ”Han som inte visste vad synd var, honom gjorde Gud till ett med synden för vår skull, för att vi genom honom skulle bli till ett med Guds rättfärdighet.” (2.Kor.5:21).

Om vi lär oss någonting värdefullt om vinterkriget, då är det principen: aldrig ge upp kampen. Den värsta fiende som en frälst har, kommer inte utifrån. Varje man eller kvinna som tror på Kristus strider mest mot sina egna tvekor och svagheter.

Såsom vinterkrigets soldater som måste vinna sin rädsla har vi en uppgift att betvinga vår gamla människa. Den har ju blivit korsfäst med Kristus ”för att den syndiga kroppen skall berövas sin makt, så att vi inte längre är slavar under synden.” (Rom.6:6).

Hebreerbrevets författare säger det samma på det här sätt: ”Vi hör inte till dem som drar sig undan och går förlorade utan till dem som tror och räddar sitt liv.” (Hebr.10:39).