Valvomisen sunnuntai

Mal.3:13−18

 

linnunrata_Aatsinki_leiska.jpg

 

Malakia, Vanhan Testamentin viimeinen profeetta eli aikana, jolloin israelilaiset olivat palanneet pakkosiirtolaisuudesta ja rakentaneet uuden temppelin. Heitä hallitsi Persian kuninkaan käskynhaltija. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne oli suotuisa Israelin uskonnon harjoittamisen kannalta, mutta israelilaiset olivat penseitä isiensä Jumalaa kohtaan.

 

Profeetta Malakia sai Jumalalta tehtävän muistuttaa israelilaisia ja ennen kaikkea temppelin papistoa oikeasta mielenlaadusta Jumalan edessä. Israelilaiset olivat maallistuneet, temppelistä oli tullut heille perinnelaitos. Heidän katsantonsa oli, että isien uskoa tarvittiin elämän siirtymäkohdissa mutta ei missään muussa.

 

”Te väsytätte Herran puheillanne mutta kysytte silti: ’Miten me hänet väsytämme?” Malakia julisti. ”Siten, että sanotte: ’Joka tekee pahaa, kelpaa Herralle, sellaiset ovat hänelle mieleen.’ Tai te kysytte: ’Missä viipyy Jumalan tuomio?” (Mal.2:17).

 

Maallistuneet israelilaiset mittasivat menestystään varallisuudellaan. Kun he hyötyivät olemalla nopeita tarttumaan mahdollisuuksiinsa, he eivät pohtineet, olivatko heidän toimensa moraalisesti ja eettisesti kestäviä. Ja koska tällainen opportunistinen henki vallitsi yhteiskunnan yläluokissa, se sai kaikki muutkin ajattelemaan:

 

”Turha on palvella Jumalaa. Mitä hyötyä on siitä, että noudatamme hänen käskyjään, palvelemme Herraa Sebaotia ja kuljemme murhe kasvoillamme? Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia, kuinka he menestyvät vaikka ovat tehneet pahaa. He saavat elää, vaikka ovat koetelleet Jumalan kärsivällisyyttä.” (Mal.3:14−15).

 

Tähän pettyneisyyteen ja alakuloon Malakia vastasi: ”Sinä päivänä, jonka minä määrään, he jälleen ovat minun oma kansani’, sanoo Herra Sebaot. ’Ja minä olen hyvä heitä kohtaan, niin kuin isä on hyvä pojalleen, joka tottelee häntä.’ Te näette jälleen eron vanhurskaan ja jumalattoman välillä. Te näette, kuka on palvellut Jumalaa ja kuka ei ole häntä palvellut.” (Mal.3:17−18).

 

Ne israelilaiset, jotka kunnioittivat Herraa ja pelkäsivät hänen nimeään, joutuivat odottamaan vielä yli neljä sataa vuotta Jumalan lupausten toteutumista. Mutta he pitivät kiinni uskostaan sukupolvesta sukupolveen vuosisatojen halki.

 

Markuksen evankeliumi alkaa kertomuksella Johannes Kastajasta, joka oli profeetta Jesajan ennustama messiaan sanansaattaja ja tien raivaaja (ks. Mark.1:2). Koska Jumalan sanansaattaja on hepreaksi ’mal akhi jah’, Markuksen evankeliumin alku viittaa myös Malakian kirjan sanoihin: ”Minä lähetän sanansaattajani raivaamaan edelläni tietä ja aivan äkkiä tulee temppeliinsä Valtias, jota te odotatte.” (Mal.3:1).

 

Vanhan liiton hurskaiden ihmisten odotus toteutui Jeesuksessa Kristuksessa, jonka Johannes Kastaja tunnusti Jumalan Karitsaksi, maailman synnin pois ottajaksi (ks. Joh.1:29). Johanneksen todistus merkitsi, että Jumala lähetti Jeesuksen pelastajaksi koko maailmalle.

 

Evankeliumeissa kerrottujen tapahtumien jälkeen syntyi Jeesukseen uskovien juutalaisten seurakunta, joka levittäytyi kaikkialle, minne juutalaiset olivat kulkeutuneet pakkosiirtolaisuuden jälkeisinä aikoina, ja joka sai kristillisen kirkon muodon ottaessaan joukkoonsa käännynnäisiä pakanakansoista.

 

Me elämme kristillisen kirkon aikaa ja odotamme vanhan liiton pyhien tavoin maailmanhistorian päätöstä, kuolleiden ylösnousemusta, viimeistä tuomiota ja Jumalan valtakunnan ilmestymistä. Mutta niin kuin oli Malakian ajan Israelissa, samoin on meidän aikamme kristikunnassa: turhautumisen ja väsymisen merkit on helppo havaita kristikunnan vanhoissa kirkoissa.

 

Kun pitää odottaa tietämättä, kuinka kauan odotus kestää, on vaikea pysyä valppaana. Epäusko ja luopumus pääsevät vallalle kuin varkain, ja kristityt alkavat puuhastella monien tärkeän tuntuisten mutta pelastuksen kannalta epäolennaisten asioiden parissa. Samalla kirkkojen tietoisuus päämäärästään hämärtyy niin, että ne mukautuvat tämän maailman menoon  ja kohta ne opettavat, että kirkon ensisijainen tehtävä on parantaa maailma.

 

Kun ne, jotka kunnioittavat Herraa ja rakastavat hänen nimeään, katsovat maallistunutta menoa, he huokailevat: ”Missä viipyy Kristus, kirkon Herra?” Apostoli Pietari vastaa:

 

”Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.” (2.Piet.3:8‒9).

 

Kun Herran päivä tulee, se yllättää kaikki, myös ne, jotka pysyvät valppaina. Hengellisen valvomisen tarkoitus onkin, että yllätymme myönteisesti, kun Herramme tulee. Ja jos kuolemme ennen sitä päivää, saamme kuolla turvallisessa luottamuksessa, että olemme aina hänen kanssaan.