1287511316_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Toisin kuin luontokappaleet ihminen on aika heikosti varustettu tullakseen toimeen armottomassa ympäristössä. Hyisessä vedessä ihmisen elintoiminnot sammuvat noin puolessa tunnissa. Kaiketi sen vuoksi Luoja antoi meille sosiaalisuuden lahjan, jotta sitä oikein käyttäen tukisimme toisiamme ja samalla edistäisimme omaakin selviämistämme Paratiisin ulkopuolisessa maailmassa.

Viime aikoina keskustelun laineet ovat käyneet korkealla Suomen ev.-lut. kirkossa ja sen liepeillä. Kansankirkon, johon suurin osa suomalaisista haluaa kuulua, halutaan olevan myös eräänlainen yhteiskunnan jatke. Sen, mitä maallinen päätöksenteko tuottaa, kirkon pitäisi vanhurskauttaa siunauksillaan.

Tilanne on paradoksaalinen. Kun kirkko osoittaa pidättyväisyyttä ja harkintaa jossakin asiassa, se antaa mahdollisuuden malttamattomille uudistajille ruveta puhumaan kirkon äänellä. Jos kirkko päättää jonkun asian liian nopeasti, se taas antaa mahdollisuuden konservatiivisille ryhmille arvostella kirkkoa siitä, että heidän ääntään ei ole kuultu.

Koeteltu Kristus-tien kulkija Paavo Ruotsalainen noudatti aikanaan sielunhoidollista ohjetta: "Saarnaa synti synniksi. Näytä sitten armon vilaus."

Kun halutaan johdattaa hätääntyneitä ihmisiä Vapahtajan luo, tämä ohje on yhä käyttökelpoinen. Missä Jumalan sana ei vaikuta, siellä ei tunneta syntiä. Maanpäällinen helvetti kyllä tunnetaan, mutta siitä ei ole ulospääsyä. Kun synti saarnataan synniksi, tulee synnintekijälle hätä iankaikkisesta osastaan, ja tämä hätä johtaa hänet turvautumaan Kristukseen. Kun syntinsä tunnustavalle julistetaan synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen nimessä, hänelle aukeaa taivas.

Äskettäin esitetyssä television keskusteluohjelmassa puitiin kirkon ja yhteiskunnan suhteen mahdollista kipupistettä, sukupuolineutraalia avioliittoa. Sellaiset kristityt, jotka ovat aina innokkaita todistamaan, saarnasivat synniksi elämäntavan, jota varten sukupuolineutraalia avioliittoa on suunniteltu. Hätäännys, hälinä ja tuohtumus, joka siitä nousi, oli ennen kuulumaton. Mutta yksi asia taisi unohtua, nimittäin se armon vilaus.

Miten olisi käynyt, jos keskustelun järjestäjät ja keskusteluun osallistuneet olisivat edes vähän kunnioittaneet toistensa näkemyksiä? Luultavasti jo valmiiksi lukkiutunut asetelma olisi purkautunut. Vaan eipä vieläkään ole myöhaistä vilauttaa sitä armoa. Se jää niiden kristittyjen tehtäväksi, jotka ovat parempia palvelemaan kuin puhumaan.