13. sunnuntai helluntaista
Sananl.18:4‒8,21


 

Suomen kirjakieli on uhanalainen. Joukkotiedotusvälineiden palveluksessa työskentelevät toimittajat ja muut kielen ammattilaiset eivät enää osaa kirjasuomea; tai pakkotahtisen työnsä takia he eivät ehdi miettiä, kuinka asiat sanotaan tyylikkäästi suomeksi.

Suomen kirjakieli on uhanalainen myös siksi, että julkisten yhteisöjen viranhaltijat ovat kautta aikojen vaalineet hallintokieltä, joka etäännyttää vallan käyttäjät ja vallankäytön kohteet toisistaan. Niin sanottu virastosuomi on täynnä vierasperäisiä käsitteitä ja rakenteita, koska ei ole tarkoituskaan, että suomenkielinen kansalainen ymmärtäisi sanoman ensi kuulemalta. Tasapuolisuuden vuoksi on todettava, että sama seikka koskee hallintoruotsia.

Kolmanneksi suomen kirjakieltä uhkaavat teknosuomi, google-suomi, suolanti ja finlenska, jotka leviävät tekstiviestien, sähköpostiviestien sekä maailmanlaajuisen tietoverkon keskusteluyhteisöjen kautta. Kun nuorisomme varttuu digitelevisio, tietokone ja älypuhelin seuranaan, se ei lue oma-aloitteisesti Kalevalaa, Seitsemää veljestä tai Rautatietä. Jotta suomalaiset nuoret tutustuisivat näihin kirjallisuutemme mestariteoksiin, ne on tarjottava heille sarjakuvina tai elokuvina, mieluiten dvd-tallenteina.

Ei ole yhdentekevä asia, millä ja millaisella kielellä viestitämme toisillemme. Raamatussa sanotaan: ”Niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.” (Sananl.18:21).

Yhteiskunnassa on ihmisiä monesta sukupolvesta. Jotta jokainen yhteiskunnan jäsen voisi tuntea kuuluvansa tähän ihmisyhteisöön, hallinnon ja viestimien tulee käyttää selkeää ja yleistajuista kieltä. Ja jotta sukupolvien väliin ei syntyisi kielikuilu, sujuvaa äidinkieltä ‒ olipa se sitten suomea, saamea, ruotsia, venäjää tai jotain muuta kieltä ‒ on opetettava kouluissamme. Myös toisen kotimaisen kielen säilyttäminen oppivaatimuksissa on perusteltua tästä näkökulmasta. Useamman kuin yhden kielen osaaminen madaltaa kuilua niiden välillä, joilla on keskenään eri äidinkieli.

Mutta Raamatun opetus kielestä ja sen vaalimisesta on paljon syvempi kuin, mitä kerroin edellä. ”Kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli. Meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma.” sanoo apostoli Jaakob (Jaak.3:5‒6).

Huonosti harkittu puhe, etenkin harkittu paha puhe kuulostaa monien ihmisten korvissa totuudelta. Kun ihmiset uskovat puoli- ja osatotuudet, jotka syötetään heille taitavasti, heitä on helppo johdatella ottamaan riskejä ja tekemään tekoja, joihin he eivät olisi muuten valmiit. Johdattelijat toki tietävät valehtelevansa, mutta niin kauan kuin heille kasautuu valtaa ja mammonaa sellainen pikkuseikka ei häiritse heidän rauhaansa.

Kuluneen vuosikymmenen aikana suomalaiset ovat oppineet tuntemaan käsitteen vihapuhe. Sillä tarkoitetaan tahallista panettelemista, loukkaamista tai väkivaltaan yllyttämistä, joka kohdistuu johonkin joukkoon ihmisiä. Vihapuhe ei ole kuitenkaan juridinen termi, vaan rikoslaki puhuu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Jos vihapuhe määriteltäisiin juridisesti, päädyttäisiin tilanteeseen, jossa turhautuneisuuden, suuttumuksen ja vihantunteiden julkinen ilmaiseminen olisi rikos.

Toisaalta vihapuheen juridinen määrittely antaisi lisää valtaa niille, jotka johdattelevat tietämättömiä ihmisiä tarjoamalla heille yksinkertaistettuja maailmankuvia. Jo nyt Suomen oikeuslaitos hakee ennakkotapausten avulla rajaa siihen, millaista kieltä julkisuudessa saa käyttää. Koska sanoma- ja aikakauslehdet sekä internet ja sosiaalinen media ovat julkisia keskustelualustoja, taitamattomat ja varomattomat keskustelijat voivat joutua käräjille sanoistaan. Tästä on lyhyt askel siihen, että yhteiskunnassa on pieni joukko sallittuja ja suuri joukko kiellettyjä puheenaiheita.

Kenen etua tällainen sananvapauden kaventaminen palvelee? Ei ainakaan niiden, jotka haluavat, että yhteiskunnalliset epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet tulevat korjatuiksi. Toisaalta kun ihmiset eivät käytä Luojan antamaa järkeään arvioidakseen, missä kontekstissa, tilanteessa tai tunnetilassa heidän kanssaihmisensä esittävät ja möläyttävät mielipiteitään, kaikenlaisesta pikkumaisesta pahastumisesta ja kantelemisesta tulee normi. Herkkähipiäisyys ei lisää eikä paranna keskustelua – se loitontaa ihmisryhmiä ja vahvistaa epäluulon ilmapiiriä.

Koska maailma on täynnä valhetta ja vihapuhetta, Raamatun moraaliopetukseen perustuva hyvän puheen vaaliminen on monien ihmisten mielestä turhaa. Välinpitämättömyyttä kielen ja sanoman oikeellisuutta kohtaan perustellaan sanoen: ”Olivatpa puheemme tosia tai epätosia, ne hukkuvat sameaan tietotulvaan.”

Mutta meistä itsestämmehän se riippuu, onko tietovirta samea vai kirkas. Jokainen voi tehdä hyvän puhetavan eteen jotakin, jos vain haluaa. Kristitylle tämä tarkoittaa, että hänen pitää olla hidas loukkaantumaan ja sitäkin hitaampi loukkaamaan. Vaikka laki kykenee hillitsemään ihmisten epäsosiaalista käyttäytymistä, mikään laki ei pysty parantamaan ihmisten epäsosiaalisia asenteita. Parannus alkaa siitä, että otamme todesta Jumalan sanan.

”Syvä kuin meri on harkittu puhe, virraksi paisuu viisauden lähde.” (Sananl.18:4).