Riutukka_uittoruuhi_leiska.jpg
 

Uittokouru, -ruuhi tai -ränni on laite, joka ohjaa tukkien kulkua sellaisessa koskipaikasaa tai putouskohdassa, jossa tukit muuten kasautuisivat sumaksi. Kourussa juoksevan veden määrä hallitaan sulkupadon avulla, ja tukit ohjataan ränniin yksitellen. Vielä silloin, kun puutavara siirrettiin metsistä tehtaille vesistöjä myöten, uittolaitteiden rakentaminen kuului jokaisen savotan alkuvalmisteluihin.

Uittokouru on myös käypä vertauskuva ihmisen seksuaalisuuden hallinnasta. 1960-luvulta lähtien monet ovat olleet sitä mieltä, että seksuaalisuudelle ei pidä asettaa mitään rajoja, ohjeita tai kahleita. Mutta viisikymmentä vuotta on tarpeeksi pitkä aika näyttämään todeksi, että hallitsematon seksuaalisuus tuottaa ongelmia ja että nuo ongelmat kasautuvat usean sukupolven purettaviksi.

Avioliitto on vanha keksintö. Vaikka sen alkuperä on ihmiskunnan kulttuurihistorian hämärässä, on helppo käsittää, että avioliiton kaltainen instituutio tarvittiin luomaan sosiaalista järjestystä. Avioliitto keksittiin viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmisryhmät asettuivat asumaan pysyvästi samassa paikassa. Tosin avioliitot saattoivat perustua patriarkaaliseen tai matriarkaaliseen järjestykseen, ja ne saattoivat olla monogameettisia tai polygameettisia.

Länsimaisen yksiavioisen avioliittokäsityksen juuret ovat esikristillisen ajan juutalaisuudessa. Tämä uskonnollinen ja etninen lähtökohta ei tarkoita, että yksiavioisuus olisi yhteiskunnan päämääriä vastaan. Päinvastoin Rooman valtakunnassa keisari Augustus sääti avioliittolain, joka perustui yhden miehen ja yhden naisen suhteeseen ja jonka tarkoitus oli turvata yhteiskunnan jatkuvuus.

Augustus tiesi, että moniavioiset liitot tuottivat alistussuhteita, ristiriitoja ja kiistoja ihmisten välille. Jälkeläisistään huolehtivat parhaiten ne parit, joissa puolisot olivat tasavertaisia keskenään. Mutta suurin osa Rooman kansalaisista piti Augustuksen avioliittolakia lähinnä vitsinä. Ihmisten seksuaalisuutta oli ja on vaikea hallita säädöksillä ja laeilla.

Oliko Augustuksen avioliittolailla sitten mitään vaikutusta roomalaiseen sivistykseen ja kulttuuriin? Kyllä oli. Juutalaiset ja kristityt hyväksyivät keisarillisen lain periaatteet, koska ne sopivat heidän käsityksiinsä elämän tarkoituksesta.

Sekä juutalaiset että kristityt ymmärsivät Jumalan luomistekojen jatkuvan miehen ja naisen suhteessa, joka ainoastaan teki mahdolliseksi uuden ihmiselämän. Sen lisäksi juutalaiset käsittivät, että yhden miehen ja yhden naisen suhteeseen perustuva yhteiselämä oli heidän hajaannuksessa elävän kansansa säilymisen perusedellytys. Kristityt puolestaan tajusivat, että Jeesuksen Kristuksen kirkko säilyi maailmassa, kun kristityt aviopuolisot sitoutuivat toisiinsa ja kasvattivat yhdessä lapsensa kristityiksi.

Ei ole siis kumma, että roomalaiskatolinen ja idän ortodoksinen kirkko käsittävät avioliiton sakramentiksi. Kristityille se on Jumalan säädös ja lahja, jonka puitteissa seksuaalisuus voi tuottaa hyvää heidän ja heidän jälkeläistensä elämässä. Tähän hyvään kuuluu myös ilo, jota aviopuolisot tuntevat voidessaan tuottaa mielihyvää toisilleen.

Luterilainen käsitys avioliitosta poikkeaa roomalaiskatolisesta ja ortodoksisesta avioliittokäsityksestä oikeastaan vain siinä, että avioliitto ei ole luterilaisen raamatuntulkinnan mukaan sakramentti. Martti Luther ajatteli, että avioliitto oli maalliseen järjestykseen kuuluva instituutio. Mutta hän ajatteli myös, että Jumala asetti avioliiton, kun hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän lisääntyä ja täyttää maa.

Kun protestanttinen uskonpuhdistus laajeni Wittenbergista ja Erfurtista koko Saksaan, uuden tulkinnan omaksuneet kristityt halusivat saada siunauksen avioliitolleen protestanttisilta papeilta. Monet pyysivät Martti Lutheria vihkijäkseen. Kauan harkittuaan Luther laati avioliittoon vihkimisen kaavan, jonka esipuheessa hän selitti avioliiton raamatulliset perusteet alkaen luomiskertomuksesta.

Vaikka Martti Luther ei määritellyt avioliittoa sakramentiksi, hän katsoi, että avioliitto oli pyhä, sillä

− Jumala loi miehen ja naisen toisiaan varten ja antoi heille tehtävän elää toistensa kanssa niin, että Jumalan luomistyö jatkui heidän kauttaan,

− Jeesus antoi siunauksensa Kaanan häihin,

− Jeesus kielsi erottamasta niitä, jotka Jumala oli yhdistänyt,

− apostolit kehottivat kaikkia kristittyjä pitämään avioliitto kaikin tavoin kunniassa.

Luterilaisen avioliittokäsityksen mukaan mies ja nainen kuuluvat aviopuolisoina yhteen sekä ruumiillisesti että hengellisesti. Nainen on miehestä otettu, toisin sanoen samaa olemusta kuin mies mutta sopivasti vastakohtainen mieheen nähden. Juuri tästä vastakkaisuudesta johtuu, että mies ja nainen voivat muodostaa kokonaisuuden. He ovat ensin kumpikin yksilöinä Jumalan edessä, sitten Jumala tuo heidät yhteen; ja siitä alkaen he ovat aviopari, yhteiskunnan peruspilari.

Kuinka tämä uittokouru voisi olla niiden käytettävissä, jotka tunnistavat itsessään mieltymyksen samaan sukupuoleen kuin he itse ovat?

Yhden aikuisen miehen ja yhden aikuisen naisen avioliitto on kirkolle kanoninen säädös. Se tarkoittaa, että sitä ei voi purkaa, avata tai määritellä uudelleen. Kanonisten säädösten avaaminen olisi yhtä mieletöntä kuin, jos kolmannen polven jälkeläiset järjestäisivät äänestyksen siitä, ketkä ovat heidän isoisänsä ja isoäitinsä.

Luterilaisen opin mukaan kirkko huolehtii hengelliseen regimenttiin kuuluvista asioista, ja yhteiskunta tai valtio huolehtii maalliseen regimenttiin kuuluvista asioista. Moniarvoisessa yhteiskunnassa kaikki eivät sitoudu kristilliseen maailmankatsomukseen, mistä syystä avioliitto on mahdollista solmia siviiliavioliittona. Viime aikoina maassamme on käyty keskustelua siitä, voiko siviiliavioliiton laajentaa kattamaan kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen ihmisen suhteen.

Periaatteessa luterilaisen kirkon ei tarvitse ottaa kantaa siviiliavioliiton laajentamiseen, koska kysymyksessä on maalliseen regimenttiin kuuluva asia.

Kuitenkin monet kirkon edustajat ovat ottaneet kantaa kyseiseen asiaan joko puolesta tai vastaan. Ne kirkon edustajat, jotka ovat sukupuolineutraalin avioliittolain kannalla, haluavat avata myös kirkollisen avioliittoon vihkimisen samaa sukupuolta oleville pareille. Niiden kirkon edustajien, jotka vastustavat sukupuolineutraalia avioliittolakia, motiivi on, etteivät he halua kirkoissa vihittävän tai siunattavan samaa sukupuolta olevia pareja.

Sitten on vielä suuri ja hiljainen kirkon jäsenten enemmistö, joka ei tuo julki kantaansa avioliittoon maallisena tai hengellisenä instituutiona. Nämä ihmiset toivovat, että asiat sujuvat vakiintuneella tavallaan ja että kristityt noudattavat Jumalan sanaa ja pitävät avioliiton kaikin tavoin kunniassa, vaikka esimerkkejä täysin toisenlaisesta kristillisyyden käsityksestä on Suomessa riittämiin.

Koska sukupuolisuus on valtava voima, sitä ohjaavien kristinopin kohtien uudelleen tulkitseminen synnyttäisi kirkossa hajaannuksen. Piispojen tehtävä ja velvollisuus on vaalia kirkon ykseyttä. Jokainen pappi on velvollinen pitämään kiinni kirkon opista ja puolustamaan sitä – ei julkisesti edistämään tai salaisesti suosimaan kirkon oppia vastaan sotivia aatteita. Niiden, jotka eivät pysy antamissaan lupauksissa, on katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään, kuinka suuri synti on valan rikkominen.

Eero Huovinen ehdotti Helsingin piispana ollessaan, että tämä kirkkoa repivä kiista ratkaistaisiin siten, että kirkko luopuu oikeudestaan vihkiä pareja avioliittoon. Jos näin toimittaisiin, kaikki kirkon jäsenet olisivat tasa-arvoisia. Mutta seuraava kirkon sisäinen kiista koskisi sitä, keiden avioliitot kirkko olisi valmis siunaamaan sekä miten ja millaisissa puitteissa avioliiton siunaamiset tulisi toimittaa.

Toisaalta tällainen ratkaisu antaisi kirkolle tilaisuuden selkeyttää teologiaansa. Luterilaisittain ajatellen siunaus ei vuoda jostakin pyhien ihmisten hyvien tekojen varastosta, vaan se tulee Jumalalta ja kohdistuu niihin, jotka noudattavat Jumalan sanaa. Sen takia on hengellistä harhaan johtamista kirkon taholta uskotella ihmisille, että he voivat elää siunattua elämää, vaikka he toimivat Jumalan tahdon vastaisesti. Tämä koskee kaikkia kristittyjä sukupuolisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Raamatusta on vaikea löytää kohtaa, joka tukisi ajatusta, että Jumala siunaisi muunlaista ihmisen sukupuolisuuden toteuttamista kuin sitä, jonka hän on asettanut miehelle ja naiselle luomisessa ja avioliitossa. On kyllä oppineita, jotka sanovat löytäneensä raamatunkohtia, jotka tukevat homoseksuaalista yhteiselämää. Mutta heidän tulkintansa ovat joko tarkoitushakuisia tai mielivaltaisia. Niitä voi kutsua moderneiksi teologisiksi tulkinnoiksi, mutta luterilaisia tulkintoja ne eivät ole.

Kirkko voi selkeyttää siunauksen teologiaansa siten, että se rukoilee jäsentensä ja heidän elämänsä puolesta, mutta pidättäytyy kaikista siunauksista, joille Raamattu ei anna suoraa tukea. Tämä on ”paljaan ruisleivän teologiaa”, mutta se on rehellistä ja avointa jumaluusoppia. Se ei kelpaa kaikille, mutta jokainen joka on lukenut Raamatun, voi ymmärtää sen.

Kun on kysymys niin vahvasti ihmisen identiteettiin vaikuttavasta asiasta kuin sukupuolisuus, myös heteroseksuaalisen kristityn on vaikea hyväksyä Raamattu Jumalan sanaksi ja Jumalan sana totuudeksi. Avioliitto koettelee uskollisuuden ja kristillisyyden. Edes mies ja nainen eivät selviä avioliitosta ilman Jumalan armoa ja apua. Avioliitto vaatii pitkäjänteisyyttä, tahtoa, taitoa ja itsensä hillitsemistä. Siksi se on henkilökohtaisen kilvoittelun areena.