14. sunnuntai helluntaista
Room.13:8−10
 
 
Päivän epistolassa apostoli Paavali sanoo Rooman kristityille: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne.”
 
Tavallisesti yhdistämme käsitteen velka rahaan tai syntiin, harvoin rakkauteen. On vaikea rakastaa jotakuta, jolle on velassa. Takaisinmaksun vaatimus ja velvollisuus ikään kuin määrittelevät ihmissuhteen niin, ettei siinä ole kummaltakaan puolelta rakkautta.
 
Mutta ei Paavali tällaista tarkoittanut. Se joka rakastaa toista saattaakseen tämän kiitollisuudenvelkaan, käyttää rakkautta väärin. Rakkauden velassa on kyse siitä, että ihmiset ovat velkaa Jumalalle sen, että rakastavat toisiaan.
 
Jos Jumala mittaisi ulos rakkauden, jonka hän osoitti maailmalle Pojassaan, mikään ei riittäisi siitä maksuksi. Mutta hän ei mittaa ulos vaan armahtaa. Siksi myös meidän tulee armahtaa muita ihmisiä.
 
Kristityn elämänasenne on vastakkainen tämän maailman arvoille. Apostolit puhuivat Kristuksen tuntemisesta, joka oli kuuliaisuutta Jeesuksen käskyille ja opetuksille. Johannes sanoi: ”Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä. Joka sanoo tuntevansa hänet, mutta ei pidä hänen käskyjään, on valehtelija, eikä totuus ole hänessä. Mutta joka noudattaa hänen sanaansa, hänessä Jumalan rakkaus on todella saavuttanut päämääränsä.” (1.Joh.2:3‒5).
 
Mistä sitten tavallinen ihminen, kristityksi kastettu mutta maailmalle velassa oleva ja syntiensä vuoksi maailmaan kiintynyt, saa voiman rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään? Periaatteessa olemme valmiit tekemään sen, minkä tiedämme olevan oikein, mutta käytännössä törmäämme mahdollisuuksiemme rajoihin. Hyvät aikomuksemme jäävät puolitiehen.
 
Voima, joka mahdollistaa hyvät teot tulee Jumalalta. Sitä kutsutaan armoksi. Jumalan sanan kuuleminen, syntien tunnustaminen, synninpäästön saaminen ja Herran pyhä ehtoollinen auttavat meitä käsittämään, kuinka paljon Jumala rakastaa meitä. Mitä enemmän käytämme näitä armonvälineitä, sitä todellisemmaksi koemme armon.
 
Kristillinen usko ja elämä ovat vastarakkauden antamista Jumalalle, joka on rakastanut meitä Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Apostoli Johannes sanoo: ”Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan antamaan meille elämän. Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” (1.Joh.4:9,11).
 
Jumala ei siis ole mitään velkaa meille, vaan me olemme velassa Jumalalle koko elämämme ja autuutemme. Siitä seuraa, että meidän tulee nähdä myös toiset ihmiset sellaisina, jotka Jumala on lunastanut kalliilla hinnalla ja jotka voivat tulla tuntemaan hänen Poikansa ja saada hänen kauttaan iankaikkisen elämän.
 
En kiellä, että tässä asiassa tunnen epäilystä joitakin lähimmäisiäni kohtaan. On kahdenlaisia ihmisiä, joita on vaikea rakastaa. Sellaisia, jotka vaativat päästä osallisiksi kaikesta hyvästä, jota on jaossa, sekä sellaisia, jotka eivät anna mitään muille vaikka odottavat saavansa palvelua sitten, kun heidän aikansa tulee.
 
Nämä kaksi asennetta näyttävät vastakkaisilta, mutta niitä yhdistää, että kumpikin syntyy ihmisen epäuskoisessa sydämessä. Kumpikin on itsekkyyttä.
 
Ne, joiden mielestä lähimmäiset ovat olemassa, jotta heidän kustannuksellaan voisi elää, odottavat samaa Jumalalta ja tekevät halvaksi hänen armonsa. He eivät käsitä, että Jumalan hyvyys kutsuu heitäkin parannukseen ja vastuullisuuteen.
 
Ne taas, joka pyrkivät välttämään julkiset verot ja maksut, olettavat, että autuus on lopulta ostettavissa. Elämänsä ehtoopuolella he ehkä lahjoittavat suuria rahasummia yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Mutta he unohtavat, että Jumala ottaa luokseen vain ne, jotka Kristuksen veri on puhdistanut.
 
Osa siitä avusta, jonka annamme lähimmäisillemme, ei siis saavuta päämääräänsä. Jotkut eivät ymmärrä sen tarkoitusta tai eivät ole siitä kiitollisia. Jotkut toiset taas käyttävät väärin kaiken, mikä heille annetaan. Silti on yleisesti ottaen parempi tehdä hyvää kuin olla tekemättä. Oikea kristillinen usko synnyttää epäitsekkyyttä, ja se tunnetaan siitä.