2. paastonajan sunnuntai, Mark.9:17–29, 2. vsk

Päivän evankeliumissa Jeesus valistaa oppilaitaan pahoista hengistä ja niiden karkottamisesta. Kun eräs tehtävä osoittautuu liian vaikeaksi oppilaille, Jeesus sanoo heille: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”

Vuoden 1938 Kirkkoraamatussa tähän lauseeseen on lisätty sanat ”ja paastolla”. Koska lisäys ei ole kaikissa alkuperäisissä käsikirjoituksissa, se on jätetty pois vuoden 1992 Kirkkoraamatusta.

Jos usko kuvitellaan ihmisen vallassa olevaksi voimakeinoksi, ajaudutaan päätelmään, että uskon aikaansaannokset ovat tekniikasta kiinni:

–    Eivätkö oppilaat tienneet, että ensin pitää rukoilla? Ja jos ei onnistu sillä tavalla, niin sitten pitää paastota.

Jos olemme käsittäneet evankeliumin näin, olemme ymmärtäneet sen väärin. Oikea usko saa voimansa rukousyhteydestä taivaalliseen Isään. Jos yhteys Jumalaan puuttuu, mikään ei työnnä syrjään epäuskoa sisimmästämme. Se, millä tavalla ja kuinka paljon rukoilemme, on toissijainen kysymys.

Puhe rukouksesta ja paastosta aukeaa Jeesuksen persoonan ja olemuksen kautta: hän on Jumalan Poika, joka on vahvempi kuin turmiovallat. Kysymys ei ole menetelmästä, vaan kääntymisestä vahvan puoleen ja luottamisesta häneen. Rukous ja paasto ovat sitä, että tunnustamme voimattomuutemme ja turvaudumme koko olemuksellamme Jeesukseen.

Päivän evankeliumi opettaa, että Jeesuksen nimen välineellinen käyttö ei saa aikaan uskoa. Päinvastoin Jeesus kutsuu seuraajikseen ihmisiä, jotka ovat tietoisia heikkouksistaan ja vajavuuksistaan ja joiden täytyy sen vuoksi huudahtaa:

–    Herra, minä uskon! Auta minua epäuskossani!

Valitettavan usein Jeesuksen nimeä kuitenkin käytetään voimasanana. Ne, jotka tekevät niin, eivät huuda häntä avukseen, vaan koettavat kerätä itselleen huomiota. Apostolien teoissa kerrotaan varoittava esimerkki tällaisesta toiminnasta:

”Myös jotkut kiertelevät juutalaiset henkienmanaajat alkoivat loitsiessaan lausua Herran Jeesuksen nimeä. Karkottaessaan sairaista pahoja henkiä he sanoivat: 'Minä vannotan teitä Jeesuksen nimessä, jota Paavali julistaa.' Näin tekivät myös juutalaisen ylipapin Skeuaksen seitsemän poikaa, mutta paha henki vastasi heille: 'Jeesuksen minä tunnen ja Paavalinkin tiedän, mutta keitä te olette?' Ja mies, jossa paha henki oli, ryntäsi heidän kimppuunsa, nujersi heidät kaikki ja runteli heitä niin, että heidän oli alasti ja verissä päin paettava talosta.” (Ap.t.19:13–16).

Jumala ei salli sitä, että hänen nimeään lausutaan turhaan. Niin ei myöskään Jeesuksen nimen käyttäminen välineenä omien pyrkimysten edistämiseen tuota siunausta. Päinvastoin jeesusteleva ihminen on paljon alttiimpi sielunvihollisen hyökkäyksille kuin sellainen ihminen, joka vaieten kunnioittaa Jeesuksen nimeä.

Toinen mahdollinen harhapolku on rukoileminen ja paastoaminen itsensä vahvistamiseksi. Tällainen urheiluvalmennusta muistuttava kristillisyys on tullut menestyksen teologian mukana Yhdysvalloista Suomeen ja saanut jalansijan monien kristittyjen ajattelussa.

Ajatus siitä, että kristitty ihminen voisi kehittyä hengellisten harjoitusten avulla Jeesuksen veroiseksi, ei ole kristikunnassa uusi. Se esiintyi jo varhaisessa kristikunnassa. Mutta se jäi tappiolle, koska sillä ei ollut Pyhä Hengen todistusta puolellaan.

Kristitty, joka harjoittaa rukousta ja paastoa hengelliseen huippukuntoon pääsemiseksi, ei rakenna hengellistä ihmistään vaan hän vahvistaa sielullisia voimiaan. Ja oman voimansa tunnossa hänellä on suuri vaara langeta ylpeyteen, ihmisen ensimmäiseen ja raskaimpaan syntiin.

Oikea hengellisyys ei ole mitään muuta kuin Jumalan Hengen läsnäoloa kristityissä ja heidän seurakunnissaan. Emme voi täyttää itseämme Pyhällä Hengellä, mutta voimme pyytää Kristukselta:

Anna meille Pyhän Henkesi armo,

että voisimme luopua syntisestä elämästä

ja saada sinun tykönäsi iankaikkisen elämän.

                                                               

Kyllä Jumala antaa nöyrille rukoilijoille hyödyllisiä ja rakentavia hengellisiä lahjoja. Mutta antaessaan niitä hän myös sitoo itseensä: lahjan vastaan ottaja ei voi tehdä mitään hyvää ilman häntä.