Septuagesimasunnuntai eli 3. sunnuntai ennen paastonaikaa, Matt.19:27–30, 2. vsk

 

Septuagesimasunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” Olen usein miettinyt, keitä hän tarkoitti ensimmäisillä ja keitä viimeisillä ja miksi ensimmäisten ja viimeisten järjestys tulee vaihtumaan. Onko tässä puhe uudelleen organisoimisesta, vallankumouksesta vai jostain muusta?

Matteuksen evankeliumin 20. luvussa Jeesus selittää tämän arvoituksen:

”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä joutilaina. ’Menkää tekin viinitarhaan’, hän sanoi heille, ’minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.’ Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: ’Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: ’Menkää tekin minun viinitarhaani.’ Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omalleni tehdä, mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä? Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” (Matt.20:1–20).

 

Jeesuksen ajan Palestiinassa denaari oli työmiehen päiväpalkka. Pietarilla oli mielessään juuri tämä, kun hän sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” (Matt.19:27). Täytyihän Jeesuksen oppilaiden saada jokin korvaus siitä, että he olivat jättäneet kotinsa ja työnsä ja ryhtyneet Jeesuksen seuraajiksi.

Jeesus vakuutti, ettei oppilaiden tarvinnut olla huolissaan palkastaan. Hehän olivat osallisia taivasten valtakunnasta, joten heillä oli aarre, jota kukaan ei voinut riistää heiltä. Mutta seikka, että jokainen työntekijä sai saman palkan riippumatta siitä, oliko hänen työpäivänsä pitkä vai lyhyt ja askaroiko hän raskaissa vai kevyissä töissä, vei pohjan kuvitelmalta, että ihmisten asettamat arvojärjestykset jatkuivat taivasten valtakunnassa.

Minäkeskeisyys ja väärä itsensä korostaminen panivat Jeesuksen oppilaat kilpailemaan keskenään kunniakkaimmista sijoista taivasten valtakunnassa. Evankeliumeissa on monta mainintaa tästä oppilaskunnan sisäisestä kiistasta. Se jatkui vielä sinäkin iltana, jona Jeesus vietti pääsiäisaterian oppilaidensa kanssa ja jonka jälkeisenä yönä Jeesus vangittiin (ks. Matt.18:1–4; Mark.9:33–35; Mark.10:35–45; Luuk.9:46–48; Luuk.22:24–26).

Jotkut ajattelutapamme ovat pinttyneet niin syvään tajuntaamme, että ne suorastaan estävät meitä oppimasta uusia asioita. En tarkoita nyt pelkästään hengellisiä käsityksiämme vaan myös ihan arkipäiväisiä tottumuksiamme.

Esimerkiksi: jos olemme oppineet valvomaan illat ja yöt tietokoneen äärellä, meidän on todella vaikea totuttaa itsemme panemaan aikaisin levolle ja nousemaan varhain aamulla, vaikka se olisi järkevintä työn tai opiskelun kannalta. Huonon tottumuksen tai virheellisen ajattelutavan pois opettelu on niin vaikeaa, että mieluiten ajattelemme, että olemme itse oikeassa ja kaikki muut ovat väärässä.

Mutta Jeesus ei antanut oppilailleen lupaa jäädä sellaisen käsityksen valtaan, että hengellinen elämä oli kilpailua toisten kanssa siitä, kuka oli paras, etevin, pätevin, kestävin, uskovin tai mitä tahansa muuta. Jeesus sanoi heille monta kertaa hyvin selkeästi: ”Joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija.” (Luuk.22:26).

Kyllä hengellinen elämä on kilpailua. Mutta jos haastamme kilpakumppaneiksi lähimmäisemme, joudumme joron jäljille. Hengellinen kilvoittelu on yksilöllinen oppimistapahtuma. Kilvoittelija pyrkii oppimaan pois lain noudattamiseen perustuvasta vanhurskaudesta ja selättämään pahimman vastustajansa eli oman itsensä. Apostoli Paavali kuvaa tätä kasvuprosessia sanoen:

”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista. En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.” (Fil.3:10–14).

Jumalan sanan mukaan taivas on kaikille sama. Sen tähden meidän ei tarvitse olettaa, että seurakunnan elämä olisi jonkinlainen taivaaseen pääsyn pudotusvälieräottelu. Päinvastoin Jumala on antanut meille lahjoja tätä elämää ja tulevaa varten, jotta tukisimme toisiamme kilvoituksessa, työssä ja vaivassa. Me olemme Kristuksen ruumis, ja jokainen meistä on tämän ruumiin jäsen (vrt. 1.Kor.12:27).