Septuagesima
Matt.20:1-16



Septuagesimasunnuntain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Keitä hän tarkoitti ensimmäisillä ja keitä viimeisillä, ja miksi ensimmäisten ja viimeisten järjestys vaihtuu?

Vähän ennen kuin Jeesus kertoi oppilailleen vertauksen viinitarhan työmiehistä, Pietari kysyi häneltä: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” (Matt.19:27). Pietari ajatteli, että täytyihän hänen ja kumppaneidensa saada jokin korvaus siitä, että he olivat jättäneet kotinsa ja työnsä ja ryhtyneet Jeesuksen seuraajiksi.

Jeesus vakuutti, ettei oppilaiden tarvinnut olla huolissaan palkastaan. Hehän olivat osallisia taivasten valtakunnasta, joten heillä oli aarre, jota kukaan ei voinut riistää heiltä (ks. Matt.6:20–21).

Jeesuksen ajan Palestiinassa denaari oli työmiehen päiväpalkka. Seikka, että vertauksessa jokainen työntekijä sai saman palkan riippumatta siitä, oliko hänen työpäivänsä pitkä vai lyhyt ja askaroiko hän raskaissa vai kevyissä töissä, vei pohjan kuvitelmalta, että ihmisten asettamat arvojärjestykset jatkuivat taivasten valtakunnassa.

Minäkeskeisyys, omatarvelähtöisyys ja väärä itsensä korostaminen panivat Jeesuksen oppilaat kilpailemaan keskenään kunniakkaimmista sijoista taivasten valtakunnassa. Evankeliumeissa on monta mainintaa tästä oppilaskunnan sisäisestä kiistasta. Se jatkui vielä sinäkin iltana, jona Jeesus vietti pääsiäisaterian oppilaidensa kanssa ja jonka jälkeisenä yönä Jeesus vangittiin (ks. Matt.18:1–4; Mark.9:33–35; Mark.10:35–45; Luuk.9:46–48; Luuk.22:24–26).

Ei tämä ole tyystin vieras ilmiö myöskään meidän keskuudessamme. Jotkut ajattelutapamme ovat pinttyneet niin syvälle tajuntaamme, että ne suorastaan estävät meitä oppimasta uusia asioita. En tarkoita nyt pelkästään hengellisiä mieltymyksiämme vaan myös ihan arkipäiväisiä tottumuksiamme. Huonon tottumuksen tai virheellisen ajattelutavan pois opettelu on usein niin vaikeaa, että mieluiten ajattelemme kuuluvamme niihin, jotka ovat parhaiten oikeassa.

Mutta Jeesus ei antanut oppilailleen lupaa jäädä sellaisen käsityksen valtaan, että hengellinen elämä oli kilpailua siitä, kuka oli paras, etevin, pätevin, kestävin, uskovin tai mitä tahansa muuta. Hän sanoi heille monta kertaa hyvin selkeästi: "Joka teidän keskuudessanne on suurin. se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija." (Luuk.22:26).

Ymmärtäkäämme opetus oikein: hengellinen elämä on kilpailua. Mutta se ei ole kilpailua paremmuudesta lähimmäistemme kanssa. Hengellinen kilvoittelu ovat yksilöllinen oppimistapahtuma, jossa kilvoittelija pyrkii oppimaan pois lain noudattamiseen perustuvasta vanhurskaudesta ja selättämään pahimman vastustajansa eli oman itsensä. Apostoli Paavali kuvaa tätä prosessia sanoen:

”Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista. En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.” (Fil.3:10–14).

Jumalan sanan mukaan taivas on kaikille sama. Vaikka taivaallisen Isän kodissa on monta huonetta, se on kuitenkin yksi ja sama koti. Myös armopalkka on sama jokaiselle riippumatta siitä, milloin hän on päässyt osalliseksi Jumalan valtakunnasta. Eihän kukaan voi ostaa pelastusta työsuorituksillaan ja pitkäaikaisella palvelutoiminnallaan, vaan armo on joka päivä uusi. Pelastusarmoa ei voi osittaa, vaikka työtä ositetaan. Ei ole puolipäiväpelastusta, eikä ole osapäiväpelastusta. On vain kokonainen pelastus.

Siksi olettamus, että täällä ajassa seurakunnan elämä on jonkinlainen taivaaseen pääsyn pudotusvälieräottelu, on virheellinen oletus. Päinvastoin Jumala on antanut meille lahjoja tätä elämää ja tulevaa elämää varten, jotta tukisimme toisiamme kilvoituksessa, työssä ja vaivassa. Seurakunta on Kristuksen ruumis, ja jokainen meistä on Kristuksen ruumiin jäsen (vrt. 1.Kor.12:27).

Apostoli Paavali sanoo sen näin: ”Ei silmä voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’ Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.” (1.Kor.12:21–22).

Tämä maailma palkitsee ne, jotka tavoittelevat omaa etuaan ja hyötyään eivätkä kaihda tehdä niin edes toisten kustannuksella. Sanotaan myös, että kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta Jeesus ei puhunut epärehellisistä ihmisistä, valehtelijoista, pettäjistä, kavaltajista ja varkaista. Hän puhui viinitarhan työmiehistä eli niistä, jotka kutsuttiin hoitamaan Jumalan valtakunnan istutuksia.

Kiittämättömyys on myös viinitarhan työmiesten palkka. Ei sillä tavalla, että viinitarhan Herra olisi heitä kohtaan kiittämätön, vaan siten, että he ovat pitkän työpäivän jälkeen kiittämättömiä viinitarhan Herraa kohtaan. Miksi heidän mielensä on nurja? Siksi, että he eivät ole käsittäneet tätä: taivasten valtakunnassa palkitaan ne, jotka tavoittelivat toisten parasta ja rohkenivat tehdä niin omalla kustannuksellaan.