Kuva: Paavo Tolonen, Puolangan kirkon alttaritaulu.

Uuden kirkkovuoden taas alettua on hyvä pohtia, mitä siunaus on. Mehän pyydämme jumalanpalveluksessa Korkeimman siunausta elämäämme ja toivotamme samaa toisillemme sanoen:

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. (ks. 4.Moos.6:22–27).

Raamatussa siunaus (hepr. beraka) tarkoittaa elämää, menestystä, hyvinvointia, apua, rauhaa, vanhurskautta ja pelastusta. Vaikka ihminen voi siunata toista ihmistä ja jopa siunaavin sanoin kiittää Jumalaa, siunaus on viime kädessä Jumalalta peräisin.

Lyhyesti sanottuna siunaus on sitä, että Jumalan hyvyys ja armo vaikuttavat elämäämme. Näin voimme ajatella esimerkiksi psalmin 118 perusteella, sillä siinä sanotaan:

"Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä. Herran huoneesta teidät siunataan. Herra on Jumala! Hän antaa valonsa meille. Käykää kulkueessa lehvät käsissä, ulottakaa piirinne alttarin sarviin. Sinä olet Jumalani, sinua minä kiitän, Jumala, sinua minä suuresti ylistän. Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa!" (Ps.118:25–29).

Tässä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Siunauksen toinen puoli on, että se edellyttää liiton kansalta kuuliaisuutta. Tämä käy selvästi ilmi Mooseksen puheesta israelilaisille:

"Minä olen tänään pannut teidän valittavaksenne elämän ja kuoleman, menestyksen ja tuhon. Jos te noudatatte Herran, Jumalanne, lakia, jonka minä nyt teille annan, ja jos rakastatte Herraa, vaellatte hänen teitään ja noudatatte hänen käskyjään, säädöksiään ja määräyksiään, te saatte elää.” (5.Moos.30:15–16).

Seuraavat profeetta Jeremian sanat osoittavat, että siunaus ja sen vastakohta kirous vaikuttavat myös yksilöiden tasolla:

"Näin sanoo Herra: 'Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta! Hän on kuin piikkipensas, joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu. Siunattu on se mies, joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen! Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätää, silloinkin se kantaa hedelmää." (Jer.17:5,7).

Usein kuulee sanottavan, että Uusi Testamentti edellyttää siunauksen saajilta vähemmän kuin Vanha Testamentti – ikään kuin Vanha Testamentti lakikirjana velvottaisi ihmisen Jumalan sanan kuuliaisuuteen, mutta Uusi Testamentti armokirjana vapauttaisi ihmisen sanasidonnaisuudesta oikealla tavalla eettiseen elämään.

Mutta onko asia todella näin? Apostoli Paavalin kysymys galatalaisille: ”Saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin?” (Gal.3:2) voisi tukea tällaista päätelmää, ellei Paavali sanoisi myös:

Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne. Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' – – – Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ettette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee, mitä tahtoisitte. Mutta jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia.” (Gal.5:13–18).

Kristityn vapaus ei ole sellainen tila, jossa ihminen on vapaa kaikesta alaisuudesta. Päinvastoin kristitty on Pyhän Hengen alainen, ja Kristuksen vapauttamana hän on velvollinen noudattamaan rakkauden lakia.

Paavali sanoi roomalaisille: ”Te joko palvelette syntiä, mikä johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattaviksi teidät on uskottu.” (Room.6:16–17).

Voimme päätellä, että kuuliaisuudesta ei ole ulospääsyä. On aina olemassa joku, joka pitää meitä alaisuudessaan. Raamatun mukaan vaihtoehdot ovat seuraavat: a) oma lihamme, b) tämä maailma, c) sielunvihollinen, d) Mooseksen laki ja e) Jeesus Kristus. Ainoastaan viimeksi mainittu antaa meille sellaisen kuuliaisuuden Jumalan sanaa kohtaan, että pystymme vapaasta tahdostamme kunnioittamaan sitä, rakastamaan sitä ja noudattamaan sitä.

Vaikka Paavali sanookin, että lain käskyt on pidetty, kun noudatetaan tätä yhtä: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, kukaan ei ole kumonnut kaksoiskäskyn ensimmäistä osaa: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” (Matt.22:37).

Ja koska kukaan ei ole sitä kumonnut, ovat myös voimassa ne kolme käskyä, joiden tiivistelmä tuo lause on:

I Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.

II Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä.

III Pidä lepopäivä mielessäsi ja pyhitä se. (Ks. 5.Moos.5:6–12).

Apostoli Paavalilla oli mielessään Mooseksen lain toinen käsky, kun hän neuvoi nuorta oppilastaan Timoteusta seurakunnan johtamiseen, rippiin ja siunauksiin liittyvissä asioissa. Hän sanoi:

Harkitse kätten päällepanemista tarkoin, jotta et joutuisi osalliseksi toisten synteihin. – – – Joidenkin ihmisten synnit ovat kaikkien nähtävissä ja saavat tuomionsa aikaisemmin, toisten vasta myöhemmin.” (1.Tim.5:22,24).

Jos siis tahdomme kokea elämässämme Jumalan hyvyyden ja armon myötävaikutusta, emme voi vapaasti valita haluamamme laista elämäntapaa. Vain sellainen elämisen tapa, joka rakentuu raamatullisen ja apostolisen uskon perustalle, saa Jumalalta siunauksen.

Tässä kohdassa joku halunnee huomauttaa, että luterilaisen uskon mukaan Jumalan siunausta ei voi ansaita vaan se tulee armosta.

Niinhän asian laita todella on. Jos huomaamme, että jokin hyvyys myötävaikuttaa elämäämme siitä huolimatta, että tekomme ansaitsevat kirouksen ja rangaistuksen, joudumme kysymään: ”Miksi minua näin hyvänä pidetään?” Vastaavasti jos meitä kohtaa jokin sairaus tai onnettomuus, vaikka haluamme tehdä kaikin voimin hyvää, varmasti purnaamme: ”Kyllä yrittänyttä nyt laitetaan!”

Kaikkivaltiaan tiet ovat käsittämättömät. ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” (1.Piet.5:5; Sananl.3:34). Sellainen Jumalan mielisuosion tavoittelu, joka ei synny uskosta Jeesukseen Kristukseen, on ylpeyttä. Ja vastaavasti: mille Jumala ei lupaa sanassaan siunausta, sille ihminen ei saa siunausta, vaikka yrittäisi sen varastaa.

Huolellinen raamatunlukija kysynee nyt: ”Eikö Jaakob nimenomaan varastanut veljeltään Eesaulta isänsä Iisakin siunauksen?”

Kyllä varasti. Mutta hänen tekonsa ei ollut Jumalalle mieleen. Jaakob tiesi Eesaun vihan oikeutetuksi, mistä syystä hän joutui lähtemään maanpakoon enonsa Labanin luo. Laban puolestaan suojeli Jaakobia, mutta ei antanut tälle mitään ilmaiseksi. Kahdenkymmenen vuoden ajan Laban piti Jaakobia palvelijanaan ja otti itselleen täyden hyödyn tämän onnekkuudesta. Kun Jaakob lopulta pääsi palaamaan isiensä maahan, hänen oli vielä nöyrryttävä veljensä Eesaun edessä. (Ks. 1.Moos.27:41–33:16).

Jaakobista voi sanoa erityisen hyvin, ettei hän ansainnut Jumalan mielisuosiota, mutta tuli siunatuksi puutteistaan huolimatta.

Onko meidän siis oltava samanlaisia velikultia kuin Jaakob, jotta Jumala hyväksyisi meidät? Saako veijari helpommin siunauksen kuin uskollinen puurtaja? Ei ja ei. Jumalan edessä kukaan ei saavuta mitään nokkeluudellaan tai ansiokkuudellaan. Siunatessaan meitä Jumala on uskollinen lupauksille, jotka hän on antanut meille Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta.